Pala palalta pois – muistisairauksista taiteen keinoin. 03.11.2015 | Blogi | Kirjoittaja: Assi Liikanen

”Alzheimer on lempeä sairastuneelle, mutta ankara omaiselle. Taudin edetessä sairastunut menettää sairaudentunnon ja lakkaa tiedostamasta oireitaan. Läheiselle ei tätä armoa ole.” Näin kirjoittaa Anneli Kanto kirjassaan ”Pala palalta pois” (2013, Gummerus). Annelin äiti sairastui tautiin vähitellen ja sai Alzheimer-diagnoosin. Anneli kirjasi tarkoin tuntonsa pitkien omaishoitajavuosien ajan.

Viime viikolla kävimme katsomassa Helsingin Avoimet ovet-teatterin näytöksen, joka rakentui saman kirjan pohjalle. Meitä oli sali täynnä naisia ja muutama mies. Näytelmässä kysyttiinkin osuvasti, miksi dementoituvilla vanhuksilla on vain tyttäriä, joilla kaikilla on harmaa naama, myssy päässä ja jalassa tukevat kengät? Samaa heijasteli katsojakuntakin.

Muistisairaus koskettaa sairastuneen lisäksi läheisiä

Näytelmä kosketti meitä syvästi, sillä usealla on lähipiirissä muistisairas ihminen, äiti, isä, isovanhempi, sukulainen tai naapuri. Alzheimerin tautia sairastaa jo 80 000 suomalaista. Näytelmä kerrostui katkelmista, äidin sairauden etenemisestä, tyttären tuskasta ja tuskastumisesta, kohtaamisista lääkärin kanssa, kotipalvelusta ja omaisten syyllistämisestä. Tuttu äiti katosi pala palalta pois, muuttui toiseksi, menetti yhteyden läheisiin ja ulkomaailmaan.

Muutto dementiakotiin oli vaikea, mutta välttämätön. Omaishoitajan arki helpottuu, mutta olo ei kevene. ”Kerään voimia mennäkseni katsomaan äitiä. Etäännyn hänestä. Äidin ja minun välille ratkeaa viikko viikolta levenevä railo, jonka yli emme enää kurotu”. Lopulta äiti ilmoittaa, että nyt hän kuolee. Pitkät jäähyväiset alkavat.

Sinikka Sokka tekee upean roolisuorituksen äitinä, Hanna Seppä tyttärenä ja Jukka Pitkänen lääkärinä, kotipalvelun työntekijänä ja sukulaisena. Muistisairauden mukanaan tuomaa tuskaa voidaan tuoda julki hienosti taiteen eri keinoin.

Kiitos myös Käpyrinteen Katrille, joka järjesti meille tämän hienon elämyksen.