 Aktiivinen
asukastoiminta luo viihtyvyyttä
- Kyllä asukkaiden oma aktiivinen toiminta on erittäin tärkeätä
viihtyvyyden kannalta, espoolaisen Omenatarhan Palvelutalon
asukkaat Pia Grenman, Liisa Kraft ja Leena Mensola vakuuttavat
yhteen ääneen.
Pari kuukautta Omenatarhan Palvelutalossa toiminut
asukastyötyöryhmä Huvitus on hämmästyttävän ahkera. Kevään
ajaksi on suunnitteilla paljon ohjelmaa, kuten yhteislauluiltoja
ja teatteriretkiä.
Huvituksen toiminta-ajatuksena on edistää talon asukkaiden
yhteisöllisyyttä ja turvallisuuden tunnetta tekemällä erilaisia
asioista yhdessä, Huvitus määrittelee itsensä.
Vanhusten Palvelutaloyhdistys ry laajeni viime vuonna Espooseen
uudella Omenatarhan Palvelutalolla. Talo otettiin käyttöön
kesällä. Uutukaisessa 7-kerroksisessa talossa on omistus- sekä
vuokra-asuntoja. Kaikkiaan 67 asunnon lisäksi talossa on
ryhmäkoti dementoituneille sekä ryhmäkoti ikääntyville
kehitysvammaisille.
Se, että talo on uusi ja asukkaat ovat taloon juuri muuttaneet -
ja asukkaista suurin osa asuu ensimmäistä kertaa palvelutalossa,
vaikuttaa merkittävästi asukkaiden aktiivisuuteen. Toiminta voi
lähteä puhtaalta pöydältä. Kaikki mitä luodaan on uutta.
Pia Grenman, Liisa Kraft, Leena Mensola sekä projektityöntekijä
Kaisa Kontio arvelevatkin, että jo vakiintuneessa talossa, jossa
asukkaat ovat olleet pitkään, olisi vaikeampi käynnistää yhtä
laajamittaista toimintaa.
- Kyllä tämä aktiivisuus on nimenomaan Hertta ja Päiviö Salon
ansiota. He ovat todella innokkaita järjestämään toimintaa, Pia
Grenman, muut asukkaat ja Kaisa Kontio kiittelevät.
Haastatteluhetkellä Salot olivat matkoilla, joten valitettavasti
heitä ei voitu haastatella. Päiviö Salo on mm. suunnitellut
Huvituksen logon, vastaa tiedotteiden tekemisestä sekä toimii
vertaisohjaajana atk-ryhmässä.
- On erittäin tärkeää eläkeiässä, kun monet ovat hyvin yksin,
että voi tuntea naapurinsa ja voi edes hississä keskustella.
Asukastoiminnan ansiosta on helppo tutustua muihin asukkaisiin
ja tilaisuuksissa tapaa muita kanssaihmisiä, Liisa Kraft tuumaa.
Huvitus ja sen toiminta on hyvin esillä Omenatarhan
palvelutalossa. Ilmoitustauluilla - joita on myös joka
kerroksessa - on tiedot tapahtumista. Ensimmäisen kerroksen
oleskelutilassa on joka tiistai Huvituksen päivystys.
Yhteislauluiltoja ja teatteriretkiä
Huvituksen toiminta alkoi viime vuoden lopulla, kun asukkaita
pyydettiin järjestämään puurojuhla. Puurojuhla onnistui yli
odotusten - noin 60 ihmistä osallistui juhlaan! Tammikuun alussa
kyseltiin asukkailta, millaista toimintaa he haluavat. Kaikki
halusivat musiikkia ja lauluiltoja, kolme neljännestä
vastaajista halusi teatteriretkiä ja puolet vastaajista halusi
taidenäyttelykäyntejä, luentoja eri aiheista sekä oopperassa
käyntejä. Lisäksi toivottiin kirjallisuuspiiriä, käsityöpiiriä,
taideryhmää, seurakunnan tapahtumia ja pelikerhoa.
Huvituksen tämän vuoden ohjelmasuunnitelma onkin kunnianhimoinen
ja korkeatasoinen: on musiikkia, teatteria, oopperaa, myyjäisiä
ja erilaisia yhteisiä kahvitilaisuuksia, kuten äitienpäivä- ja
isänpäiväkahvit.
Maaliskuun 15. päivä on esimerkiksi yhteislauluilta, jolloin
lauletaan sota-ajan lauluja ja iskelmiä.
- Ihania vanhoja lauluja, Harmony Sistersiä ja muita sellaisia,
Pia Grenman hehkuttaa.
Tarkoitus on, että lauletaan yhdessä cd:n säestyksellä.
Tavoitteena on pitää kevään aikana kaksi lauluiltaa.
Ystävänpäiväjuhlassa 14. helmikuuta Omenatarhan Palvelutalossa
vieraili Maijat ja Jussit -kuoro. Toukokuussa suunnataan Kotkaan
katsomaan Tauno Palosta kertovaa Tunteen palo -musikaalia
yhdessä Olarin kansallisten se-nioreitten kanssa.
Taideretkistä on jo toteutettu käynti Didrichsenin museon
Maya-näyttelyyn. Tulossa on retki Gallen-Kallelan museoon.
Käsityöpiiri, kirjallisuuspiiri sekä pelikerho toimivat jo,
mutta taidepiirille kaivataan ohjaajaa.
Pia Grenman korostaa, että kuluvan vuoden ohjelma on pitkälti
vasta alustavaa kaavailua ja eri ohjelmatyyppejä myös
kokeillaan. Suunnitelmat elävät ja muuttuvat koko ajan
asukkaiden toivomusten mukaan. Omenatarhan Palvelutalossa on
muutama asukas, jotka käyttävät viittomakieltä - nyt puuhataan
innokkaasti viittomakielen opetusta muille asukkaille! Kolme
viittomakielen opiskelijaa on lupautunut tulemaan opettajiksi.
- Huvitus on myös asukkaiden äänitorvi. Meille voi tulla
kertomaan toivomuksia, myös palvelutalon toiminnasta, ja me
viemme asiaa eteenpäin, Pia Grenman kertoo. Kaikki Huvituksen
toiminta perustuu asukkaiden vapaaehtoisuuteen ja asukkaiden
yksityisyyttä kunnioitetaan.
Huvitus ja palvelutalo tekevät yhteistyötä
Omenatarhan Palvelutalossa alkoi helmikuun alussa
Raha-automaattiyhdistyksen rahoittama Kehittämisprojekti
Omenatarha, jonka tavoitteena on tukea ikääntyvien kotona
asumista ja kokonaisvaltaista toimintakykyä. Kolmivuotisen
projektin tavoitteena on kehittää ikääntyvien aktiivisuutta ja
yhteisöllisyyttä tukevia palveluja. Toiminta on suunnattu
ikääntyville espoolaisille. Projektia koordinoi Kaisa Kontio.
Projektiin sisältyy mm. palveluneuvontaa ja -ohjausta,
nettikahvila, asiantuntijaluentoja, ryhmätoimintaa, tapahtumia
sekä verkostoyhteistyötä. Projekti on tiivisti nivoutunut yhteen
palvelutalon perustoiminnan kanssa.
- Palvelutalo tukee Huvituksen toimintaa, yhteistyötä tehdään
tiiviisti mm. tapahtumien järjestelyissä. Huvituksen toiminta
oikeastaan lähtikin talon johdon kannustuksesta, Kaisa Kontio
kertoo.
Kaisa Kontio sekä asukkaat kiittelevät myös Vanhusten
Palvelutaloyhdistyksen toiminnanjohtaja Saara Nyyssölää, joka on
kannustanut asukastyöryhmää ja sen toimintaa.
- Huvitus on ollut todella suurena apuna, kun projekti
käynnistyi helmikuussa. Huvitus oli jo käynnistellyt
viriketoimintaa ja selvittänyt asukkaiden kiinnostuksen
kohteita. Huvituksen ihmisiä on myös helppo informoida ja he
vievät sanaa eteenpäin, Kaisa Kontio kiittelee.
Huvituksen toiminta on selvästi kohdistunut talon omiin
asukkaisiin. Kaisa Kontion koordinoimalla projektilla
tavoitellaan talon ulkopuolisia taloon sisälle ja mukaan
osallistumaan talon toimintaan. Projektin ansiosta talossa on
ollut mm. erilaisia asiantuntijaluentoja ja ATK
-vertaisohjausta.
- Palvelutalo ja Huvitus tukevat toisiaan ja yhteistyö toimii
todella hyvin. Toiminta palvelutalossa on todella monipuolista,
Kaisa Kontio toteaa tyytyväisenä.
Kaisa Kontion koordinoima projekti niveltyy myös Vanhus- ja
lähimmäispalvelun liiton YDIN-projektiin, jossa rakennetaan
mallia Ikääntyvien resurssikeskus -toiminnalle.
Resurssikeskuksessa järjestetään mm. ikäihmisiä aktivoivaa
toimintaa, tarjotaan apua, ohjausta ja tietoa. Resurssikeskuksen
tavoitteena on myös tukea kotona asumista ja omaishoitoa.
- Huvitus kuuluu selkeästi resurssikeskus-projektin
yhteistyöverkostoon tasavertaisena yhteistyökumppanina. Heidän
kauttaan saadaan asiakkaiden näkemyksiä esille, Kontio kertoo.
Teksti: Kari Uittomäki
Vanhuspalvelun asiakkaana:
Käsitys vanhuudesta kaipaa selkeyttämistä
Vanhuus kuolemaan valmistautumisena
Sosiaalipalvelujen tulee rakentua asiakkaiden tarpeiden
ymmärtämiselle. Vanhukset poikkeavat muista sosiaalipalvelujen
asiakasryhmistä siinä, että palvelun tavoitteet eivät tähtää
kauaksi tulevaisuuteen. Elämän painopisteet ovat siirtyneet
menneeseen. Läsnä oleva ikä on vähittäistä irtaantumista ennen
tärkeistä asioista ja lopulta koko elämästä, ja lähtöön
valmistautumista. Palvelujen tarve ei johdu suoraan iästä vaan
sen mukanaan tuomasta toimintakyvyn ja omin avuin selviytymisen
väistämättömästä heikkenemisestä.
Kulttuurimme vanhuuskielteisyyden syy lienee kuoleman
vierastaminen ja suoranainen kuolemanpelko. Elämän rajallisuus
ja elämästä luopumisen pakko ovat muodostuneet positivismin
omaksuneelle nykyajan ihmiselle ratkaisemattomiksi ja
ahdistaviksi ongelmiksi. Siksi on vaikea tunnustaa, että
vanhusten palvelutaloihin ja hoitolaitoksiin tullaan odottamaan
kuolemaa. Sosiaalipalvelujen toimintakulttuurilta puuttuu
elämään ennen normaalisti kuulunut kuoleman kohtaamisen taito.
Tämäkin kertoo vaistomaisesta tarpeesta unohtaa kuoleman
tosiasia.
Vanhushuollon vaativa tehtävä on hyvän elämän ylläpitäminen
kuoleman varjossa. Tämä tehtävä voi muodostua ylivoimaisen
vaikeaksi niissä työyhteisöissä, joille kuoleman kohtaaminen on
siirretty tilanteessa, jossa yhteinen arki on yhä tiukemmin
rajautunut palvomaan nuoruutta ja tehokkuutta. Tehtävä vaikeutuu
vielä, kun palvelu- ja hoitoyhteisöjen johto ja työntekijät
joutuvat toimimaan ilman kunnollista tukea ja ymmärtämystä.
Tukitoiveet on perinteisesti kohdistettu kirkkoon - suhde
tuonpuoleiseen on aina liitetty uskontoihin - mutta yhä
harvemmat kokevat saavansa apua ainakaan luterilaiselta
kirkolta. Puhe ruumiin ylösnousemuksesta, viimeisestä tuomiosta,
taivaasta ja helvetistä tuntuu menettäneen voimansa. Vaikka
ihmisillä näyttää olevan kasvavaa tarvetta ymmärtää henkistä
todellisuutta ja olemassaolon jatkumista kuoleman jälkeen, nämä
uskonnon tarjoamat kuvat jäävät vieraiksi.
Yhteinen kuvamme kuolemasta kaipaa elvytystä, uutta myönteistä
sisältöä, jotta tämän elämän päättymisestä voitaisiin puhua
nykyistä avoimemmin ja näin valmistautua jokaista odottavaan
siirtymään. Kulttuurin muutosten edessä monet suuntaavat
toiveensa tieteelliseen tutkimukseen. Avun löytyminen sieltä ei
tunnu todennäköiseltä. Elämän henkinen ulottuvuus ei ole
vangittavissa tieteen objektiiviseen kieleen. Tarvitaan
luottamusta kokemustietoon, joka tarjoaa ainoan tien ymmärtää
elämän syvintä olemusta. Tietoa henkisestä syntyy vain
yksilöllisistä kokemuksista. Herkät ihmiset saavat kuoleman yli
monenlaisia viestejä. Mitä useammin niiden sisältö on saman
suuntainen, sitä oikeampaa on puhua tiedosta vaikkakaan ei
tieteen tarkoittamalla tavalla. Vakuuttavimpia ovat kliinisesti
kuolleiden ja tästä tilasta elvytettyjen kertomukset, joita on
1970-luvulta lähtien intensiivisesti tutkittu ja jotka saattavat
vielä kirkastaa kuvamme kuolemasta - ja ihmisen osasta.
Hoitokulttuurin vaativa uudistumistarve
Tässä ei ole tilaa syventyä pitemmälle kuoleman
problematiikkaan, mutta sitä ei tulisi sivuuttaa kehitettäessä
vanhustyön toimintakulttuuria. Tätä vaikeaa kysymystä ei
myöskään voi siirtää hallinnolle. Kertaratkaisua ei kannata
odottaa miltään taholta, vaan on kannustettava jokaista
palvelutaloa ja hoitolaitosta paneutumaan oman ainutkertaisen
kulttuurinsa kehittämiseen ja sen perusarvojen selkiyttämiseen.
Valmiiden mallien asemesta tarvitaan persoonallista,
määrätietoista, oivaltavaa ja yhteistyökykyistä johtajuutta.
Johtajuuden merkityksen tunnustaminen ja tukeminen onkin tällä
hetkellä vanhushuollon ehkä polttavin tarve. Siihen
vastaamisesta ei riipu vain palvelujen laatu ja asiakkaiden
hyvinvointi. Kilpailu hyvistä työntekijöistä ja heidän
viihtymisensä turvaaminen edellyttää toimivaa
kulttuurijohtajuutta.
Nykytilanteesta ei pidä syyllistää johtajia, kaikkein vähiten
yhtenä joukkona, jossa on paljon aidosti tehtävälleen
omistautuneita persoonallisuuksia. Mutta yleensä he joutuvat
tekemään vaikeaa työtään aivan liian yksin. Johtajuus onnistuu
huonosti pelkkien opintojen ja kirjatiedon varassa, siihen on
valmentauduttava ennen muuta omaa kokemusta tutkimalla ja
hyödyntämällä. Kaikilla alan johtavissa tehtävissä toimivilla
tulisikin olla mahdollisuus säännöllisesti toistuvaan oman
työnsä pohtimiseen kollegojen muodostamissa ohjatuissa ryhmissä.
Ammattitaidolla ohjatut ryhmäprosessit opettavat osanottajille
samalla tilannejohtajuutta, joka on keskeisen tärkeä taito
kaikessa yhteisöjohtajuudessa. Myös alan järjestöjen tulisi
tarttua johtajuuden tukemis- ja kehittämistehtävään entistä
pontevammin.
Vanhusyhteisön dynamiikka on erilainen
Ulkopuolelta saattaa näyttää siltä, että vanhat ihmiset ovat
yhteisöissään pääasiassa sopuisia ja hyväntahtoisia. Totuus on
valitettavasti toinen, mikä selittyy helposti psykodynamiikan
valossa. Hyvä vanhuus edellyttää, että henkilö on päässyt
sovintoon elämänkokemustensa kanssa. Monien mieltä jäytää
kuitenkin viha koetuista, joskus kuvitelluistakin vääryyksistä.
Oma kohtalo saattaa vertailussa muiden elämään tuntua
epäoikeudenmukaiselta, mikä helposti jähmettää mielen syvään
katkeruuteen. Lisäksi vanhuksilla on epämääräisiä pelkoja,
joiden perimmäinen selitys saattaa olla lähestyvä elämän
päättyminen ja siihen eri tavoin liitetystä tilinpäätöksen
ajatuksesta.
Tällaiset tunteet pyrkivät siirtymään lähipiirin, sen
ihmiskontakteihin ja viime kädessä elämisyhteisöön. Näin
syntyviä ristiriitoja voidaan ainakin lieventää kulttuurisilla
vastavoimilla: mitä enemmän yhteisössä viljellään myönteisiä
tunteita, kuten keskinäistä kunnioitusta ja kiitollisuutta sekä
ilojen ja surujen jakamista, toisin sanoen mitä enemmän
yhteisössä on kuuntelevaa kommunikaatiota, sitä vähemmän tilaa
kielteiset tunnevoimat saavat.
Vanhus tarvitsee itsekunnioitusta
Toimintakyvyn heikkeneminen riisuu ihmistä elämän erilaisista
ulkoisista tukirakenteista kuten rooleista ja asemista tai
tunnustetuista työsuorituksista, jotka elämän aktiivivaiheissa
muodostavat itsekunnioituksen perustaa. Ympäristön pitäisi
ymmärtää, että tukirakenteiden menettäminen synnyttää
epävarmuutta ja lisää luopumiskipuja. Ne pahenevat sitä enemmän,
mitä pitemmälle uusi elämisyhteisö edellyttää alistumista
ryhmäkäyttäytymiseen ja jyrkkää tinkimistä oman elämän
autonomiasta. Tämä on lyhyesti sanottuna laitostamista, jota
vääristynyt laitosvalta toteuttaa.
Laitostamisen oikeutus ei lisäänny sillä, etteivät asiakkaat
itse - yksilöinä ja ryhminä - jaksa tai edes ymmärrä
puolustautua sitä vastaan. Liian vähän on kiinnitetty huomiota
siihen, että tällaiset asenteet - tekee mieli luonnehtia sitä
vanhakantaiseksi kunnalliskotihengeksi - toimivat suoraan työn
perustavoitetta eli vanhusten omatoimisuuden ylläpitämistä
vastaan. Horjuttamalla yksilön itsekunnioitusta laitosvalta
viime kädessä nopeuttaa dementoitumista, henkistä tylsistymistä
eikä jarruta sitä, kuten vanhushuollon tulisi tehdä.
Laitostaminen ilmenee monissa muodoissa, mutta osaa siitä voi
kuvata ylihuolehtimiseksi, jolla asiakkaan aikuista
käyttäytymistä asteittain heikennetään. Selvimmillään se tulee
ilmi suhtautumistavassa, jossa vammaisuuden tai vanhuuden vuoksi
toimintakykyään menettänyttä asiakasta kohdellaan ikään kuin
lapsena. Ilmiö on minulle tuttu kehitysvammahuollosta ja
jossakin määrin myös mielenterveystyöstä. Tällainen asenne on
näillä aloilla heikentänyt auttamistyön tuloksellisuutta
vaikeuttamalla asiakkaiden aikuistumista ja kasvua tai paluuta
omaehtoiseen elämään. Samanlainen asenne kääntyy vanhusten
kohdalla edistämään omaehtoisuuden menettämistä.
Vanhustyössä pitäisikin kiinnittää paljon huomiota jo tapaan
puhutella asiakkaita. Sillä on tärkeä piilovaikutus sekä hyvässä
että pahassa. Yksilöllisyyttä kunnioittavasta kulttuurista ei
kerro sellainen muoti-ilmiö, että vanhuksia ilman muuta
sinutellaan. Nuori työntekijä saattaa ajatella, että se ilmentää
välittömyyttä, mutta vanhukset eivät ole tällaiseen kulttuuriin
tottuneet. He kokevat sinuttelun helposti toisin:
epäkunnioittavana asenteena ja asiakkaan yksityisyyden röyhkeänä
loukkauksena. Tavan ei tarvitse kertoa yksittäisen työntekijän
taitojen tai herkkyyden puutteesta vaan ensi sijassa työyhteisön
sisäisen kulttuurin rämettymisestä ja viime kädessä
kulttuuritietoisen johtajuuden puuttumisesta.
Teksti: Antti-Veikko Perheentupa
Antti-Veikko Perheentuvalla on pitkä ja monipuolinen kokemus
sosiaalihuollon toimeenpanosta ja kehittämisestä. Hän on
toiminut laitosjohtajana kehitysvammahuollossa, Eduskunnan
jäsenenä ja parlamentaarisen sosiaalihuollon periaatekomitean
puheenjohtajana, vammaishuollon päällikkönä
sosiaalihallituksessa sekä lopuksi pääasiassa sosiaali- ja
terveydenhuollon työyhteisöjen ja johtajuuden kouluttajana.
Täytettyään 75 vuotta hänestä tuli palvelujen käyttäjä,
palvelutalon asukas. Myös vanhuksia hoitavat sairaalat ovat
tässä elämänvaiheessa tulleet tutuiksi. Sosiaalipalvelujen
kriittistä tarkastelutapaa hän ei ole menettänyt.
Pääkirjoitus
Palvelutalo vai vanhainkoti
Vanhustenhuollosta keskustellaan tänä päivänä ja ajankohtaisia
kirjoituksia löytyy kaikista maakuntalehdistä. Kirjoituksissa
keskeisiä aiheita ovat hoidon ja palvelujen riittävyys ja
kuntien strategiset valinnat. Löytyykö hoitopaikka todella
huonokuntoiselle vanhukselle ja kuinka kauan sitä pitää odottaa?
Tampereen yliopiston gerontologian professori Marja Jylhä
arvosteli kovin sanoin Helsingin Sanomien mielipidesivulla mm.
Helsingin kaupungin suunnittelemaa vanhusten laitoshoidon
vähentämistä. Jylhä totesi mielipiteessään muun muassa, että yhä
selvemmin alkaa näyttää siltä, ettei tehostettukaan
palveluasuminen riitä laitoshoidon vaihtoehdoksi, kun kunto
kovasti heikkenee.
Marja Jylhä peräänkuulutti omassa puheenvuorossaan vanhainkotien
uudelleen keksimisen puolesta.
Kuntien vanhuspoliittisissa ohjelmissa palvelu- ja hoitoketjujen
perusta on enemmänkin niukan euron politiikka kuin vanhuksen
palvelun ja hoidon tarve. Iän karttuessa palvelutarvekin
lisääntyy ja kotona asuminen voi muuttua
”hengissäpysymistaisteluksi”, jos palveluja ei ole saatavilla
riittävästi tai eläke ei riitä niiden ostamiseen eikä
hoitopaikkaa muualta löydy.
Minimaaliset palvelut kotiin ja riittämätön laitoshoito luovat
suuria paineita ja haasteita myös palveluasumiselle.
Palveluasumisen sisällöt ovat paikallisesti muodostuneet hyvin
erilaisiksi kokonaisuuksiksi. Paikallisen kehittämisen
”porkkana” on usein ollut kunnan vähäiset taloudelliset
resurssit ostaa palveluja. Koko palvelutalo on nimetty
tehostetun asumisen paikaksi, vaikka asukkaiden kunto on hyvä ja
henkilöstörakenne vastaa normaalia palveluasumista. Osassa
kuntia vain ryhmäkodit ovat tehostettua palveluasumista.
Jostakin löytyy ryhmäkotiasumista, erillistä tehostettua
palveluasumista ja palveluasumista. Käytännöt ovat
kuntakohtaisesti eriytyneet ilman, että rakenteita on arvioitu
koko vanhustenhuollon palvelurakenteen kannalta.
Nyt olemme tulleet hetkeen, jolloin meidän olisi arvioitava
palveluasumisen tila ja sen kehittämisvaatimukset
tulevaisuudessa. Palveluasumista on peilattava laitoshoitoon,
mutta palvelutalosta ei saa tehdä vanhainkotia. Jos
palvelutalosta tulee laitoshoitoa korvaava paikka, tulee sen
näkyä myös sisällöissä ja henkilöstörakenteessa. Muutoksen tulee
olla tiedostettu päätös, ei pikku hiljaa hoitolaitokseksi
muuttumista. Marja Jylhän ajatukseen ”vanhainkodin uudelleen
keksimisestä” kannattaa myös palata, jos kunnasta ei löydy
paikkaa, jonne laitoshoitopalveluja tarvitsevat voisivat kotoaan
tai palvelutalosta siirtyä. Ilman arviointikeskustelua
laitoshoidon ja palveluasumisen sisällöistä,
henkilöstörakenteesta ja asiakkaista palvelutalot profiloituvat
vanhainkodeiksi palveluasumisen resursseilla.
Palveluasumiseen sisältyy myös virikkeellisen ja toiminnallisen
asumisen ajatus. Tämän kehittäminen on jäänyt taustalle liian
monessa palvelutalossa. Ei riitä, että on rakennettu seinät
ympärille - tarvitaan myös toimintaa ja yhteisöllisyyttä
palveluasumiseen. Vuorovaikutuksellisena asumisympäristönä
palveluasuminen vaatii uutta otetta. Antti-Veikko Perheentupa
pohtii tässä lehdessä toisaalla hoitokulttuurin
uudistumistarvetta. Hän kannustaa jokaista palvelutaloa
paneutumaan oman ainutkertaisen kulttuurinsa kehittämiseen ja
sen perusarvojen selkeyttämiseen. Hänen mukaansa
vanhustenhuollossa tarvitaan valmiiden mallien asemasta
persoonallista, määrätietoista, oivaltavaa ja yhteistyökykyistä
johtajuutta. Kannattaa tutustua Perheentuvan ajatuksiin.
Marja-Liisa Kunnas
|
