Kuva: Kuvaario/ Nina Kaverinen

”Elämä on ihmisen arvokkain omaisuus
– siitä pitää itse saada päättää”

Hoitotahdon toteutuminen


Hoitotestamentti − siis nykyinen hoitotahto − tuli Suomeen 1990-luvun alussa. Sen merkitys on hyväksytty, mutta käytännöt edelleen hyvin vaihtelevia.
Kiteytettynä hoitotahto tarkoittaa henkilön tahdon ilmaisua hänen tulevasta hoidostaan siltä varalta, ettei hän itse enää pysty osallistumaan hoitoratkaisuihin. Hoitotahdossa voi ilmaista erityistoiveita hoidon suhteen, kieltäytyä tietyistä hoitotoimenpiteistä tai esittää pyynnön mahdollisimman aktiivisesta hoidosta. Hoitotahto voidaan myös kirjata edunvalvontavaltuutuksena eli valtuuttaa toinen henkilö tekemään tarvittavat hoitopäätökset, jos hoitotahdon laatija ei enää itse kykene ratkaisuihin.

Hoitotahto korostaa itsemääräämisoikeutta
Ymmärtävä ihminen saa aina itse päättää hoidostaan. Hoitotahto on siis itsemääräämisoikeuden jatke siltä varalta, että ihmisen ymmärrys iän, sairauden tai tapaturman johdota heikentyy.
Suomen yleinen hoitovelvoite on sekä eettisesti että oikeudellisesti keskeinen ja kattava. Hoitoa tarvitsevia ihmisiä ei saa jättää hoidotta. Käytännön hoitotilanteet ovat usein kiireisiä, ristiriitaisia ja jännitteisiä. Joudutaan ottamaan kantaa esimerkiksi siihen, ryhdytäänkö tietyssä tilanteessa elvytykseen vai ei. Sitova hoitotahto turvaa potilaan yksityiskohtaisten toiveiden mukaisen hoidon kriittisilläkin hetkillä.
Laajemmin ajateltuna hoitotahto takaa myös sen, että lääketieteessä tekninen osaaminen ei syrjäytä inhimillisempää lähestymistapaa. Potilasta kohdellaan ainutkertaisena yksilönä eikä vain epäkuntoon menneenä koneena.

Hoitolinjaus käytännössä hoitotahdon synonyyminä
Betesda-säätiön Hoivakoti Hopean osastojen osastonhoitajat kertovat, että virallisia hoitotahtoja asukkailla on melko vähän, mutta usein laaditaan hoitolinjaus. Tämä tapahtuu keskusteluissa yhdessä asukkaan, lääkärin ja omaisten kanssa. Näin vastuu jakautuu, ikääntyvän toiveet tulevat kuulluksi ja hoitajien työ helpottuu. 
Virallisten hoitotahtojen rekisteröinti on ajankohtaista Betesda-säätiön toimipisteissä tänä keväänä.
– Olemme pian siirtymässä sähköiseen potilastietojärjestelmään. Tällä hetkellä käytössämme oleva lomake asukkaan tahdosta hoidon suhteen on väljä. Nyt olisi hyvä hetki aloittaa hoitotahtojen kirjaus heti tulotietojen yhteydessä, hoivakodin johtava hoitaja Lea Kumpulainen kertoo.

Hoitotahto apuna kriittisissä tilanteissa
Valitettavasti ongelmallisissa tilanteissa lääkäreillä ei aina ole juridisten kysymysten vuoksi rohkeutta noudattaa hoitotahtoja mahdollisten jälkiseuraamusten ja hoitovirhesyytösten pelossa.
– Talomme asukkaalla oli sitova hoitotahto toiveesta olla lähtemättä sairaalaan. Vakavassa tilanteessa jouduin kuitenkin soittelemaan monia puheluita, että vanhuksen sitova tahto toteutui ja hän sai nukkua pois omassa huoneessaan, Hopeassa työskentelevä Riitta muistelee.
Hoitotahdon toteutumista voi hankaloittaa myös omaisten ristiriitaiset toiveet. Olisikin tärkeää, että vain yksi henkilö valtuutettaisiin tekemään hoitopäätökset tarvittaessa.
– Muistan eräänkin tapauksen, jossa vanhuksen kaksi tytärtä olivat täysin eri mieltä äitinsä hoidosta. Akuutissa tilanteessa toinen tytär määräili kovasti ja tahtoi lennättää heikon yli 90-vuotiaan äidin Peijakseen nesteytykseen. Toinen tyttäristä taas uskoi äidin tahtovan nukkua rauhassa pois omassa sängyssään. Hoitotahto olisi estänyt riidat ja syyttelyt, Hopean johtava hoitaja Kumpulainen kertoo.

Hoitotahto vaatii jatkuvaa päivitystä
Hoivakoti Hopean osastonhoitajat Riitta, Saara, Maritta ja sosiaalityöntekijä Helena ovat kaikki työskennelleet pitkään samassa paikassa. He kertovat, että toisinaan kuolemasta keskustelu on asukkaille hankalaa, jolloin myös hoitotahdon sisällöstä puhuminen vaikeutuu.
– Ideaali tilanne olisi, että resurssit riittäisivät hoitotahdon jatkuvaan päivitykseen. Tämä vaatisi aloitteellista keskustelua ja asukkaiden toiveiden aktiivista kartoitusta, mutta helpottaisi huomattavasti meidän työtämme, hoitajat pohtivat.
Ajankohtainen hoitotahto auttaisi myös omaisia oivaltamaan, että huonokuntoisellakin vanhuksella on täysi oikeus määrätä omista asioistaan.
– Neuvommekin kriisitilanteissa omaisia miettimään, mitä he uskoisivat vanhuksen tahtovan. Hoito­tahto poistaisi sen mahdollisuuden, että omaiset eivät esimerkiksi ole itse valmiita luopumaan rakkaastaan tai paikkailevat omia syyllisyydentunteitaan, ja toimivat ehkä huomaamattaan vanhuksen oman tahdon vastaisesti, Helena kertaa vielä kirjallisen sopimuksen tärkeyttä.

Hoitotahto jää usein kirjaamatta
Vaikka hoitotahto korostaa ikääntyvän vapautta valita ja vaikuttaa, se jää usein konkreettisesti tekemättä. Useimmat Hopean asukkaat ovat kuulleet hoitotahdosta.
– Pikkuisen olen tässä viime vuosina ruvennut epäilemään, että saako sitä enää itse määrätä. Ei se minua kyllä harmita. Aili -vaimon kanssa olemme asiasta jutelleet ja hän kyllä tietää parhaiten, mitä milloinkin pitää tehdä. Täällä talossa on myös todella mukavia hoitajia, joille aina kerron toiveistani, 82-vuotias Kaarlo kuvailee tuntemuksiaan
91-vuotias Veli on samoilla linjoilla Kaarlon kanssa. Hän korostaa luottamustaan talon hoitajiin ja oman vaimonsa älykkyyteen hoitopäätöksissä.
– Vaimo saa päättää minun asioistani. Niin se on aina tehnyt, ja hyvin onkin määräillyt, Veli kertoo.
– Minun mielestäni hoito ratkeaa aina tilanteen mukaan. Ei sitä osaa edeltä sanoa mitä tahtoo, joten turha niitä papereita on kirjoitella. Niin no sellaisen voisin raapustaa, että vaimo saa päättää kaikesta hoitoon liittyvästä, Veli tuumii.
Eräs Hopean asukas, 94-vuotias Aune on itse työskennellyt sairaanhoitajana. Hän korostaa, että peri­aatteellisesti jokaista täytyy auttaa niin kauan kuin voi. Hoitotahto saattaa kuulostaa mutkattomalta, mutta on itse asiassa äärimmäisen vaikea asia.
– Minun mielestäni lääkärin pitääkin päättää hoidosta, se on ammattiin kuuluva eettinen velvollisuus. Viime kädessä, hädän hetkellä, tytär tekisi minua koskevia hoitopäätöksiä. Kyllä se on eräänlaista itsemääräämis­oikeuden korostamista sekin, että myös näin vanhana mummona voi luottaa aina saavansa hyvää ja ammattitaitoista hoitoa, Aune sanoo.
Kaarlo, Veli ja Aune olivat kaikki sitä mieltä, että kirjallista hoito­tahtoa kannattaisi säilyttää kotona piirongin ylälaatikossa ja antaa omaiselle siitä kopio. Kaarlo ideoi vielä lisäksi ulko-oven sisäpuolelle kiinnitettävää lappua, johon kirjoitettaisiin hoitotahdon sijaintipaikka ambulanssi­miehiä varten.

Potilaan hentoakinääntä on kuunneltava
Suomessa laadittujen hoitotahtojen määrästä ja yleisyydestä ei ole saatavilla tarkkoja lukuarvoja. Valtakunnalliseen rekisterin ylläpitäminen olisi haasteellista.
– Hoitotahdon tekeminen, purkaminen ja muuttaminen täytyy olla jatkuvasti mahdollista. Aina ajan tasalla olevan rekisterin päivitykseen liittyy ongelmia: se vaatisi paljon resursseja ja hallinnollista työpanosta. Hoito­tahtoa tulisi pikemminkin kehittää siihen suuntaan, että potilaan kanssa käytäisiin herkemmin ja vielä yksityiskohtaisemmin läpi henkilökohtaisia toiveita eri tilanteissa, So­siaali-­ ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston Valviran ohjauksesta ja valvonnasta vastaava johtaja Tarja Holi muistuttaa.
Hoitotahdon laatimista ei Holin mukaan kannata yhdistää krono­logiseen ikään. Se tulee useim­miten ajankohtaiseksi siinä vaiheessa, kun henkilön yleistila on heikentynyt ja hän on toisten tuen varassa, iästä riippumatta.
– Olennaisinta hoitotahdossa on se, että potilaan haurasta ja heikkoa ääntä kuunnellaan. Edes omaiset eivät voi sitä jyrätä. Usein näet juuri omaisilla saattaa mennä omat tunteet ja toisen edun vaaliminen sekaisin.
Tarja Holi peräänkuuluttaakin herkkyyttä ja yhteistyötaitoja keskusteltaessa hoidosta ikääntyvän kanssa. Itsekin kentällä työskennelleenä Holi tietää, että monesti vanhus on helpottunut etukäteissuunnittelujen tekemisestä, vaikka ei ole ehkä itse rohjennut nostaa asiaa esille. Hoito­tahdon ytimessä on myös hoitoon osallistuvien päätöksenteon helpottaminen valintatilanteissa.
– Vaikka henkilökunnalta vaaditaan aikaa ja herkkyyttä selvittää ikääntyvän toiveita, on se sen arvoista molemmin puolin, Holi täsmentää.

Teksti: Noora Valkila



Hyvä saattohoito on kokonaisvaltaista hoitoa

– Hyvässä saattohoidossa on kyse kokonaisvaltaisesta hoidosta. Se ottaa huomioon fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen ja henkisen alueen. Jos yksikään näistä jää pois, heilahdetaan johonkin muuhun kuin saattohoitoon, Terhokodin kouluttaja, työnohjaaja ja työyhteisökehittäjä Miia Salonen luonnehtii.
Miia Salonen toteaa, että esimerkiksi oireenmukaisen hoidon toteuttaminen on haasteellista. Jokin hoidon alue jää helposti huomiotta, varsinkin jos hoito on suorituspohjaista eli tähtää esimerkiksi vain fyysisten oireiden lievittämiseen.
Salonen myös painottaa, että parhaimmillaan ihminen saatetaan saatto­hoitoon.  Jos potilas ja hänen omaisensa eivät osaa varautua saattohoitoon, he eivät löydä kaikkia sen mahdollisuuksia ja sitä, miten saattohoito voisi heitä auttaa.
– Hyvä saattohoito ei esimerkiksi pyri hyvään kuolemaan.  Hyvässä saattohoidossa hoitaja kulkee kuolevan kanssa auttaen häntä niillä tavoin, jotka sopivat parhaiten kyseiselle kuolevalle. Tällöin kuoleva saa kaiken mahdollisen avun, joka voidaan tarjota ja antaa.

Saattohoito pitää kuoleman puolta
Miia Salonen toteaa, että kuolemaa kohtaan on nykyaikana pelkoja. Entis­aikaan kuolemaan suhtauduttiin paljon luonnollisemmin. Esimerkiksi maaseutuyhteisöissä syntyminen ja kuoleminen tapahtui samassa pihapiirissä.
– Saattohoito on äärettömän tär­keää siksi, että se pitää tässä yhteiskunnassa vanhenemisen, avuttomuuden, raihnaisuuden ja kuoleman puolta. Tänä päivänä nämä asiat koetaan hyvin negatiivisiksi, ja niitä yritetään siivota niin kuin huonetta siivottaisiin. Saattohoito on konkreettinen osoitus siitä, että nämä asiat ovat totta.
Saattohoitoa kohtaan on myös ennakko­luuloja. Ne johtuvat siitä, että nykyajan ihminen on vieraantunut kuolemasta, eikä myöskään tiedä, mitä saattohoito oikeasti tarkoittaa. Toisaalta saattohoitoa kohtaan on paljon ymmärrystä ja tukea.
– Terhokodin täyttäessä 20 vuotta vuonna 2008 internetissä oli adressi Terhokodin puolesta. Muutamassa kuukaudessa adressiin kertyi satatuhatta nimeä.  Kyllä se vakuutti, miten kuolevan hoitoon pitää suhtautua. Ihmiset tarvitsevat turvaa kuoleman hetkellä.

Saattohoidolle on kysyntää
Suomessa on Terhokodin lisäksi kolme muuta saattohoitokotia; Turussa, Tampereella ja Hämeenlinnassa. Terhokodin asukkaat tulevat pää­asiassa Helsingistä ja Vantaalta. Miia Salosen mukaan Kuopioon on suunnitteilla saattohoitokoti. Terhokodin 18-paikkainen osasto on käytännössä koko ajan täynnä. Jonotustilanne vaihtelee; haastatteluhetkellä oli 4-5 hengen jono. Terhokodin avopuolelle pääsevät kaikki halukkaat.
Miia Salosen mukaan suurin osa vanhuksista kuolee nykyään vanhainkodeissa, sairaaloissa, terveyskeskuksen vuodeosastoilla, palvelukodeissa ja dementiakodeissa.
– Saattohoito kulkee koko ajan siinä rinnalla. Hoitopolku potilaalle pitäisi saada niin pitäväksi, että saattohoitoa olisi aina tarvittaessa saatavissa.
Saattohoidon aloittaminen vaikkapa jossain palvelutalossa ei kuitenkaan käy käden käänteessä. Monissa paikoissa henkilökunnalla on kuolemaan liittyviä pelkoja.  Miia Salonen korostaa koulutuksen ja valmennuksen merkitystä. Asioita pitäisi ajatella ja suunnitella pitkällä tähtäimellä siten, että hoitohenkilökunta oikeasti tuntisi olevansa turvassa saattohoidon ja kuoleman kanssa.
– Omaisten ja kuolevien suhtautuminen saattohoitoon ja kuolemaan on hyvin moninaista ja muuttumassa. Paljon vaikuttaa se, miten kuolemaa on ennakoitu. Yksi hankaluus näyttää olevan se, että pitkäaikaislaitoksissa ei kuolemasta puhuta silloin, kun henkilö olisi vielä kykenevä keskustelemaan peloistaan. Pelätään pelkoja ja sitten sulahdetaan terminaali­vaiheeseen, vaikka saattohoito nimenomaan pitää sisällään keskustelut ja valmistautumisen kuolemaan. Mielestäni olisi tärkeää, että johto kouluttautuisi myös tuntemaan saattohoidon kyetäkseen sitten ymmärtämään sen vaatimuksia ja tukemaan eri tavoin sen toteutumista käytännössä.
– Koulutus onkin merkittävä osa Terhokodin toimintaa. Terhokoti tarjoaa monipuolista koulutusta kaikille terveyden- ja sosiaalihuollon henkilökunnalle laitos- ja avohoidossa.  Koulutus on suunnattu myös erityistyöntekijöille, kuten opettajille, vapaa­ehtoistyöntekijöille sekä kehitysvamma- ja dementiahoitajille.

Saattohoitoa muuallakin kuin saattohoitokodeissa
Saattohoito kiinnostaa valtakunnallisesti, ja monien vanhusten palvelu­talojen toiminnassa huomioidaan saattohoito. Esimerkiksi Kouvolassa toimii vuonna 2001 perustettu Kaakkois-Suomen Saattohoitoyhdistys Muuttolintu ry. Yhdistyksen tavoitteena on mahdollistaa laadukas saatto­hoito omassa kodissa, palvelutaloissa ja hoivalaitoksissa asiakkaan toiveiden mukaisesti. Yhdistyksellä on meneillään Hyvä Päätös Elämälle -projekti (2008-2010), jonka toimintaan kuuluu mm. koulutus sekä vapaaehtoisten saattotukihenkilöiden koulutus ja ohjaus.
Porilaisen Ruskatalojen palvelu­yhdistys ry:n toiminnanjohtaja Leena Ojalainen kertoo, että heillä suhtaudutaan myönteisesti saattohoitoon. Muutama saattohoito on ollutkin.
– Saattohoidot ovat tapahtuneet yhteistyössä omaisten ja koti­sairaalan kanssa. Aina saattohoito kysyy palveluyksikön voimavaroja. Meillä on taloissa saattohoidon tiimi, ja heille on annettu tietoa ja koulutusta saattohoidosta. Tiimi on tarkoitettu tukemaan yksiköitä saattohoitotilanteessa ja kuoleman jälkeen.
– Olemme huomanneet että ”jälkihoito” on äärettömän tärkeä prosessi. Kuoleman kohtaaminen on monelle nuorelle työntekijälle kova kokemus. Saattohoito tulee olemaan tule­vaisuudessa yhä useammin edessä. Omaiset toivovat ja mielestäni Porissa kehitetään kotisairaalan toimintaa siihen suuntaan, että kotona hoidetaan mahdollisemman pitkään, mahdollisesti ihan loppuun asti. Jopa yksittäisissä kodeissa. Mielestäni saattohoito on tulevaisuuden asia, joka on syytä osata, Ojalainen korostaa.

Teksti: Kari Uittomäki



Pääkirjoitus
Saksan matkan teesit

Liiton opintomatka suuntautui helmikuussa Berliiniin ja matkalla oli 45 osanottajaa. Berliinissä käydyssä loppukeskustelussa oli aistittavissa tyytyväisyyttä matkaan, uuden kokemisen riemua ja että matka oli antanut uusia ajatuksia tuliaisiksi. Puheenvuoroissa kuului myös tarve muutokseen suomalaisessa vanhustyössä. Nyt on ollut muutama viikko aikaa sulatella ja konkretisoida antia.

Moneen otteeseen matkan aikana tuli ajatus, että suomalainen vanhusten­huolto on ammatillistettu ja näkökulma on hyvin hoitopaikkalähtöinen. Meiltä puuttuu aito ajatus siitä, miten takaamme asiakkaillemme hyvän ikääntymisen ja vanhuuden kotona, palveluasumisessa ja laitoksessa. Tiedän, että meiltä puuttuu työn­tekijöitä ja taloudellisia resursseja vanhusten­hoitoyhteisöistä, mutta olemmeko kahlin­neet itsemme ammatillisuuden kaapuun, emmekä mieti, miten pystyisimme lisäämään vanhusten elämän­laatua ja hyvinvointia.

Saksassa on kasvamassa liike, joka kehittää yhteisöllisten palvelujen mallia. Tapasimme matkan aikana ajatuksen äidin eli Theresia Brechtmannin, joka Bielefeldissä on onnistuneesti vienyt mallin käytännön tasolle. Mallia sovelletaan jo useassa suuressa kaupungissa.
Niin sanotussa Bielefeldin mallissa vapaa­ehtoiset ja ammattilaiset mahdollistavat yhteistyössä myös huonokuntoisten asuminen ja eläminen siellä, missä he ovat koko ikänsä asuneet. Asuinalueilla, vajaan kilometrin kokoisella alueella, olevat asunnot muodostavat naapurustokeskuksen, joissa tavallisen asuinkannan joukossa on asuntoja tai kokonainen talo, joissa asuu huonokuntoisia vanhuksia ja vammaisia. Heidän elämänsä ja palvelunsa mahdollistaa verkosto, jossa työntekijöiden rinnalla toimii vapaaehtoisia eli kunniakansalaisia. Vapaaehtoisille ei toiminnasta makseta palkkaa, mutta heidän on mahdollisuus saada verotuksessa 2100 euron vähennys verottaviin tuloihinsa.

Voisin nähdä tämän kehityssuunnan myös suomalaisessa vanhusten­huollossa. Vähän samanlaista mallia kehitettiin Vallin jäsenjärjestöissä jo ikääntymisen resurssikeskusprojektissa ja parhaillaan kehittämistyötä jatketaan Osaajien markkinat -vapaaehtoisprojektissa. Nyt palvelutaloyhteisöillä tulisi olla rohkeutta avata ovensa entistä enemmän ympäristölleen, etsiä sieltä tukijoukkoja, vapaa­ehtoisia sekä puolesta­puhujia ja määrätietoisesti kehittää yhteisöllisiä palveluja ja asuinaluemallia. Yhteisöllisten palvelujen malli on varmasti sellainen, joka olisi ominta järjestöille. Kuulin, että Sosiaali- ja terveysministeriössä ollaan myös kiinnostuneita naapurustokeskus­konseptista.

Saksassa vanhuspalveluista järjestöt tuottavat 80-90 prosenttia. Julkisen vallan eli kunnan osuus palvelutuotannosta on minimaalinen. Järjestöt ovat isoja. Opintomatkalaiset tutustuivat hyvin yksityiskohtaisesti yhden päivän ajan toiseksi suurimman järjestön eli Diakonisches Werkin toimintaan. Työntekijöitä yhteisöllä on 450 000 ja vapaaehtoisia 400 000.  Diakonisches Werkillä on 27 0000 toimipaikkaa, joissa on miljoona asiakasta/asukasta.

Suurilla valtakunnallisilla palveluntuottajilla on hyvä yhteistyö keskenään. Käydyissä keskusteluissa ilmeni, että voittoa tavoittelematon toiminta nähdään lisäresurssina saksalaisessa vanhustenhuollossa. Isäntämme ja emäntämme vakuuttivat , että he näkevät muutoksen tapahtuneen myös EU:n piirissä ja että pelkkien taloudellisten kriteereiden ja kilpailuttamisen ihannointi on vähentynyt. Tämä antaa uskoa myös suomalaisille järjestöille. Järjestöt ovat Suomessa menettäneet vuosien yleishyödyllisyyskeskusteluissa oman itsetuntonsa. Muutos suomalaisessa vanhustenhuollossa lähtee järjestöistä ja kansalaisyhteiskunnasta ja tähän muutostyöhön meidän on panostettava.

Marja-Liisa Kunnas