 |
| Kuva: Rodeo.fi/Barbro Wickström |
Itseohjautuvan työyhteisön merkitys työntekijöille:
Vapautta, vastuuta, työmotivaatiota ja työhyvinvointia
Vanhusten Kotiapusäätiön toiminnanjohtaja Sirkku Rannikko kehaisi taannoin, että säätiön Havurasti ja Myyrasti ovat hyviä esimerkkejä itseohjautuvista työyhteisöistä, joissa työhyvinvointi näkyy.
Havurastin vastaava hoitaja Marja Helvamo ja Eveliina Haapa-aho, Myyrastin Elli Kaskinen sekä säätiön entinen toiminnanjohtaja ja nykyinen vapaaehtoistyöntekijä Sirkka Lehtinen kiittelevät itseohjautuvaa työyhteisöä. Sirkalla on aikanaan ollut merkittävä osuus rastien perustamisessa ja hyvän työkulttuurin luomisessa. Itseohjautuvuus merkitsee vapautta, vastuuta, työmotivaatiota ja työhyvinvointia.
– Talon johto asettaa tietyt raamit rastien toiminnalle, mutta toiminnan sisältöä voimme kehittää luovasti. Henkilökunta on motivoitunutta ja työtyytyväisyys on erittäin hyvä, Marja kertoo.
Rastien tavoitteena on tukea vanhusten mielenterveyttä ja edistää kotona selviytymistä. Rasteilla on paljon erilaista toimintaa niin ryhmissä kuin yksilöille, sekä ohjatusti että itsenäisesti. Erityisen suosittuja ovat erilaiset musiikkiryhmät, joissa musiikkia käytetään eri muodoissa vahvistamaan asiakkaiden tunneilmaisua yhteisöllisesti. Muita ryhmiä ovat esimerkiksi sarjakuva-työpaja, asahi-terveysliikuntaryhmä sekä Runoa, draamaa ja tarinoita -ryhmä.
Yhteistyössä asiakkaiden kanssa
Marjan mukaan ryhmiä ja ryhmien sisältöjä suunnitellaan yhdessä asiakkaiden kanssa sekä yhteisissä viikkokokouksissa. Koko ajan myös seurataan onko jotain uutta, mitä voisi kokeilla.
– Asiakkaat osallistuvat ryhmien suunnitteluun ja toteutukseen, Marja korostaa.
– Ideoita syntyy koko ajan ja yhdessä asiakkaiden kanssa pyritään luomaan erilaisia toimintamalleja, Elli painottaa.
– Ryhmissä voidaan kokeilla erilaisia asioita. Jos jokin toimintatapa koetaan mukavaksi ja toimivaksi, se otetaan käyttöön. Jos huomaamme, että toimintatapa ei kanna, luovumme siitä. Molemmissa rasteissa on rohkeutta kokeilla uutta, Eveliina toteaa.
Marja korostaa, että rastien toiminnassa on keskeisenä ajatus "growing old" eli kasvetaan vanhaksi. Eikä niin, että vanheneminen nähtäisiin vain luopumisena.
– Rastien toiminnassa on tavoitteena, että ihmiset oppivat olemaan toistensa kanssa, osallistuvat ja oppivat yhteisöllisyyttä. Kaikilla on yhteinen ymmärrys ikääntymisestä ja ikääntymistä arvostava asenne.
– Tavoitteena on se, että saamme yhdessä asiakkaiden kanssa luotua jotain uutta, jota asiakkaat voivat lähteä kokeilemaan ja joka kantaisi asiakkaille kotiin saakka, Eveliina toteaa.
– Asiakkailta tulee palaute välittömästi ja palaute on hurjan positiivista, Marja kehaisee.
– Lämmittää mieltä, kun täällä käy. Asiakkaat sanovat, että rastien toiminta on todella tarpeen, Sirkka puolestaan kertoo.
Rasteihin on helppo tulla
Rastit ovat avoinna arkisin. Marjan ja Ellin mukaan rastien asiakasmäärä on suhteellisen vakio; Vantaan Havukoskella olevassa Havurastissa käy päivittäin noin 30 asiakasta ja Myyrmäessä olevassa Myyrastissa parisenkymmentä. Toiset asiakkaista käyvät rasteissa joka päivä, toiset selviytyvät vähemmällä tuella. Asiakkaissa on vaihtuvuutta, mutta mukana on myös pitempiaikaisia asiakkaita.
– Työmme kuormittavuus syntyy siitä, että uusi asiakas saattaa tulla rastiin milloin tahansa ja meidän täytyy olla valmiita kohtaamaan hänet juuri siinä hetkessä. Monelle tutustujalle rastiin tuleminen on jo sinällään merkittävää ja voimia vaativaa ja se, kuinka yhteisö ottaa hänet vastaan, tukee kiinnittymistä paikkaan, Marja luonnehtii.
Marjan ja Sirkan mukaan rastien ovissa luki aikaisemmin "vanhuspsykiatrinen päivätoimintayksikkö", nykyään rasteista käytetään nimitystä mielenterveysyhteisö.
– Meidän tehtävämme on korostaa, että mielenterveys kuuluu kaikille ja olemme rohkeasti sen asian puolesta, Marja korostaa.
– Molemmissa rasteissa on yhtenä tavoitteena olla osa ympärillä olevaa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Tutustumme asiakkaiden kanssa mm. nykyteknologiaan, miten voimme yhdessä sitä hyödyntää. Esimerkkinä teknologian hyödyntämisestä ovat vaikkapa asiakkaiden kanssa tehdyt digitarinat, Eveliina kertoo.
– Olemme pyrkineet ylisukupolviseen lähiöyhteistyöhön sekä erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten yhteensaattamiseen. Esimerkiksi molemmissa rasteissa on ollut jo useamman vuoden yhteistyötä päiväkotien, nuorisotalon sekä kansainvälisen lukion kanssa, Eveliina kertoo.
Rastien työntekijät tulevat mielellään töihin
Kun rastien työntekijöitä pyytää vertaamaan nykyistä työpaikkaansa aikaisempiin, he kiittelevät nykyisen työpaikkansa vapautta, innostavuutta ja hyvää työilmapiiriä. Marjalla on kunnallista taustaa, Elli on tehnyt yksityisellä puolella IT-alan töitä aikaisemmin.
– Täällä ei ole sellaista henkeä, että "käydään vain töissä", vaan töihin tullaan todella mielellään, Marja korostaa.
– Koen, että omaa työtä arvostetaan ja samoin itse arvostan omaa työtäni. Sitä kautta tulee myös motivaatio. Oma työtyytyväisyys on tosi korkea ja oman työn kokee todella mielekkäänä, Elli toteaa.
– Se heijastuu myös asiakkaaseen, kun henkilökunta voi hyvin työssään, Marja toteaa.
Rasteissa on yhteensä kuusi työntekijää, Marja toimii molempien rastien esimiehenä. Marjan lähiesimies on Kotiapusäätiön hoitotyön esimies Aulikki Rouichi, joka tukee ja kannustaa rastien toimintaa ollen "rinnallakulkija". Kotiapusäätiön toiminnanjohtaja Sirkku Rannikko puolestaan antaa rasteille toimintavapauden ja tilaa innovatiivisuudelle sekä turvaa tarvittavat resurssit.
– Meihin luotetaan, ja se on todella tärkeätä. Luottamus syntyy ilman selän takana vahtimista, Marja korostaa.
Elli kiittelee, että rastien välillä on erittäin hyvä yhteistyö; tieto kulkee ja yhteistyö on tiivistä. Työyhteisössä huolehditaan jokaisen hyvinvoinnista ja jaksamisesta.
– Työntekijöiden jaksamista auttaa se, että reflektoimme omaa työtämme ja pohdimme, olemmeko menossa oikeaan suuntaan. Meillä on myös säännöllinen työnohjaus, mikä on todella tärkeää tässä työssä, Marja toteaa.
Asiakkaat tyytyväisiä
Rastien toiminnan tuloksellisuutta on vaikea mitata rahallisesti, jos se on edes tarpeellista. Monella rastien asiakkaista on psykiatrinen hoitotausta. Marja arvioi, että rastien toiminnan ansiosta jotkut asiakkaat ovat välttyneet sairaalahoidolta ja siten on syntynyt merkittävästi säästöjä, sillä psykiatrinen laitoshoito on erittäin kallista. Osana rastien toimintaa ovat elämäntaparyhmät päihdekuntoutujille. Myös alkoholistin sairaalahoidon välttäminen merkitsee huimaa yhteiskunnallista säästöä.
Kotiapusäätiön asukas Pirkko Rantanen on käynyt kolmisen vuotta Havurastissa. Rantanen kiittelee Havurastin toimintaa todella tarpeellisesti ja hyödylliseksi. Hän käy välillä parikin kertaa päivässä Havurastissa. Rantasen suosikkeja ovat mm. laulu- ja musiikkiryhmät, mutta myös monet muut.
– Tekee todella hyvää, kun täällä käy päivittäin. En jäisi millään pois, Pirkko kiittelee.
Teksti: Kari Uittomäki
Kiire syntyy suorittamisesta
Pertti Purosen mukaan kiirettä on kahta lajia: luonnollista kiirettä ja tuhoavaa kiirettä. Kiire ei synny ainakaan välittömästi paljosta työstä vaan tavasta suorittaa työtä. Länsimaisesta ihmisestä on tullut koneiston osa, ja ihmisten suoritusta mitataan kuin koneiston suoritusta. Puronen kannattaa joutilaisuutta kiireen vastapainona. Joutilaisuus ei tarkoita laiskuutta vaan sitä, että ihminen lepää, latautuu henkisesti, mutta ennen muuta nauttii siitä, mitä tekee.
Pertti Puronen on leppoisa mies. Puronen teki pitkän uran Verohallinnon palveluksessa, ja hän jäi vuosi sitten eläkkeelle kiireisestä ja työntäyteisestä Pirkanmaan verotoimiston johtajan virasta. Koulutukseltaan hän on oikeustieteen tohtori. Tai hän itse sanoo olevansa eläkkeellä virasta, mutta ei muuten eläkkeellä. Tamperelaisen Purosen päivät täyttyvät mielenkiintoisista tehtävistä ja harrastuksista.
Vuonna 2005 ilmestyi Purosen kirja Irti kiireestä. Tässä kirjassa Puronen analysoi kiireen olemusta, mistä se syntyy ja mitä kiireelle voisi tehdä. Hän kertoo myös oman tarinansa siitä, miten kiire oli polttaa hänet loppuun.
Pertti Purosen mukaan kiirettä on kahta lajia: luonnollista kiirettä ja tuhoavaa kiirettä. Luonnollista kiire on, jos meillä on jonakin päivänä niin paljon tehtävää, että meille tulee kiire selvitä kaikesta käytettävissämme olevana aikana, ja tuhoavaa, silloin kun kiire on muuttunut tavaksemme elää, siis osaksi meistä. Tuhoava kiire ei useinkaan synny paljosta työstä vaan elämän suorittamisesta.
– Uskon, että kiire on aika pitkälle opittua. Se on siis asenne, tapamme elää. Valintamme. Kiire syntyy kokemastamme ulkopuolisesta paineesta ja meidän tulkinnoistamme. Kukin tulkitsee tätä maailmaa omalla tavallaan ja toimii omien tulkintojensa mukaan. Esimerkiksi meillä voi olla kuva siitä, millainen on tehokas työntekijä, ja me toimimme sen mukaan. Haluamme itsekin olla tehokkaita, ja samalla muiden hyväksymiä.
– Psykologisesti ihminen on ulkoa-päin ehdollistettu 35-40 ikävuoteen saakka. Sen jälkeen ihminen kääntyy sisäänpäin ja alkaa miettiä omaa elämäänsä ja alkaa odottaa pysähtymisen hetkiä.
– Työelämässä on nyt jonkinlainen käymistila. Hyvän vähän on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että vauhtia vain lisää, niin mutinat loppuvat, Puronen arvioi.
Ihmisistä on tullut koneen osia myös hoitotyössä
Puronen kammoaa aikamme vallitsevaa ilmapiiriä, jossa kaikessa pyritään rationaalisuuteen ja mitattavuuteen numeroilla. Melkein mikä tahansa asia voidaan muuttaa numeroiksi, ja se mahdollistaa esimerkiksi työn, suoritusten ja tulosten mitattavuuden ja vertailtavuuden. Purosen mukaan esimerkiksi itsearvioinnissa mennään moninkertaisesti harhaan: vertailuissa ihmiset ymmärtävät numerot eri tavalla, lisäksi ihmiset tulevat eri yksiköistä, eri työyhteisöistä ja eri paikkakunnilta. Kaiken lisäksi vertailuja tehdään eri yksikköjen välillä, vaikka itsearviointi nimensäkin mukaan voisi koskea vain samaa yksikköä eri aikoina. Vastaajat voivat antaa hyviä arvosanoja ja numeroita vain siksi, että saisivat olla rauhassa. Sitten johto ihmettelee, että miten meillä menee näin hyvin, vaikka mikään ei ole muuttunut tai parantunut.
– Vastustan prosessiajattelua, jossa työ jaetaan prosesseihin ja sen eri vaiheet aikataulutetaan. Paperilla voidaan saada työlle jonkin ihanneaika, mutta todellinen elämä on ihan eri asia kuin jokin laskelma.
Purosen mukaan länsimainen teollistumiskehitys, ajan mittaaminen ja työn tehostaminen – itse asiassa työtahdin kiihdyttäminen – ovat johtaneet siihen, että ihmisestä on tullut vain jonkun koneiston osa, ja ihmiselle asetetaan samoja vaatimuksia kuin koneille ja laitteille. Ihmisten suoritusta mitataan kuin mekaanista suoritusta. Pitää olla tehokas, nopea ja väsymätön. Kehitys on myös johtanut siihen, että elämästä nauttimista sekä luovaa työtä ja leikkiä ei arvosteta. On hyväksyttyä uhrata itsensä työnteolle.
Puronen pohdiskelee, että hoitotyössä ihminen voi olla koneiston osa enemmän kuin muualla, koska alalla on erittäin paljon erilaisia kelpoisuus- ja muita säännöksiä. Tämä taas voi johtaa siihen, että työntekijä tuntee itsensä kelpaamattomaksi ja riittämättömäksi. Riittämättömyys johtaa tunteeseen, ettei voi tai ehdi tehdä tarpeeksi, ja siitä syntyy ajatus omasta kelpaamattomuudesta. Toisaalta säännökset voivat olla turha rajoite: esimerkiksi hoitaja voi osata paremmin pistää neulalla kuin lääkäri.
Purosen mukaan Suomi on hyvin pitkälle kontrolliyhteiskunta, ja esimerkiksi hoitoalan säännöstöt ovat yksi kontrollin muoto. Hoitoala on myös hyvin hierarkkinen. Joku voi kokea hierarkian turvallisuutta synnyttäväksi tekijäksi. Kuitenkaan ihmiset eivät saa olla vain pelinappuloita ja numeroita, hoitotyössäkään.
Toisaalta Puronen sanoo uskovansa, että ihmiset itse rajoittavat toimintaansa turhan paljon. Oikeasti ihmisillä voisi olla työssään enemmän vapauksia kuin he kuvittelevat olevan.
– Olen ehkä naiivi siinä suhteessa, että ajattelen, että jos ihminen voi työssään hyvin ja kokee olosuhteet hyviksi, hän tekee aina parhaansa. Itse en koskaan vaatisi, enkä työelämässä ollessani vaatinutkaan, ihmiseltä enempää kuin hän pystyy tai osaa tehdä.
Purosen mukaan syvällisempi ongelma on siinä, ettei ihmisille anneta riittävää vapautta itse päättää omasta tekemisen tavastaan, vaan heidän pitää toteuttaa työtä jonkun toisen suunnitelmien mukaan. Työmotivaatio ja työn tulokset paranisivat huomattavasti, jos työtekijöillä olisi enemmän vapautta työssään. Jokainen haluaisi tarpeittensa täyttyvän .
– On myös todella vaikeaa määritellä työntekijän toimenkuva tarkasti. Ja onko se tarpeen siksi, ettei mikään muu ole hyväksyttävää työpaikalla kuin itse työn tekeminen? Ihminen ei ole sen jälkeen enää ihminen vaan robotti.
Joutilaisuus on tärkeää
Kiireen vastakohta on joutilaisuus. Puronen korostaa, että jokaisen pitäisi löytää myös joutilaisuus.
– Joutilaisuus ei tarkoita laiskuutta vaan tyhjäkäyntiä, henkistä latautumista. Joutilaisuuteen liittyy kiireettömyys. Joutilaisuus ei tarkoita tekemättömyyttä, vaan ihminen voi tehdä jotakin ja olla silti joutilas. Tekemisen tulee olla itselle mieluisaa. Suorittaminen ei koskaan täytä tätä vaatimusta.
– Tärkeintä joutilaisuudessa on oma sisäinen tila, suhtautuminen omaan tekemiseen. Keskeistä on se, että mieleni lepää. Esimerkiksi voi hakata halkoja, käydä kalassa tai marjassa, ja tekeminen on mieluista. Joutilaisuus tarkoittaa sitä, että on läsnä siinä, mitä tekee. Myös työpaikalla on mahdollista toimia näin, jos kokee työnsä ja työolosuhteet sellaisiksi, että saa toteuttaa omia tarpeitaan tulla itsenään hyväksytyksi ja arvostetuksi.
Pertti Puronen toteaa, että Suomessakin on viime vuosina valtavasti lisääntynyt kiinnostus erilaisia terapioita ja henkisiä asioita kohtaan. Tämä on osoitus siitä, että ihmiset hakevat jotain muuta kiireisen elämän tilalle. Ehkä voisi luonnehtia niin, että "ajassa on henkisyyttä ilmassa". Joka tapauksessa on selvää, ettei ihmisten työtahtia voi kiristää loputtomasti, vaan jossain tulee pysähdys.
Teksti: Kari Uittomäki
Hoitoalalla palkitseminen on uutta
Länsi-Helsingin Lähimmäispalvelu Leevi ry palkitsi viime vuonna henkilökuntansa 1500 euron rahapalkkiolla. Palkkio tuli yhdistyksen hyvästä tuloksesta sekä henkilökunnan hyvin tehdystä työstä.
– Hoitoalalla palkitseminen on uutta. Niinpä henkilökuntamme oli hyvin yllättynyt palkitsemisesta, toiminnanjohtaja Heidi Wallius-Virkkula luonnehtii.
Leevi ry on viime vuosina joutunut painiskelemaan isojen asioiden kanssa. Uuden palvelutalon rakentamisen myötä yhdistys velkaantui ja talous oli vuosikausia tiukilla. Myös toiminnanjohtajan vaihdoksia oli useampia. Pari vuotta sitten aloittaneen toiminnanjohtaja Heidi Wallius-Virkkulan johdolla yhdistys on saanut taloutensa tasapainoon; velkainen Leevin palvelutalo myytiin kaupungille, mutta yhdistys jatkaa toiminnan pyörittämistä. Lisäksi Wallius-Virkkulan johdolla yhdistyksessä tehtiin paljon muutakin: johdon ja henkilökunnan toimenkuvia selkiytettiin ja heitä koulutettiin, sijaisten osalta aloitettiin menettely, että on vain yksi sijainen, joka työskentelee pitempään. Yhdistyksen henkilökunnan palkkoja tarkistettiin ja luotiin ihan omat palkkaluokat, joissa huomioidaan niin koulutus, palveluvuodet kuin ikäkin. Luotiin myös ikäpalkitsemisjärjestelmä; henkilön täyttäessä 40-, 50- tai 60 hän saa tietyn määrän vapaapäiviä. Ikäohjelma on suunnitteilla. Henkilökunta saa myös kulttuuriseteleitä.
Palkinto hyvin tehdystä työstä
– Hoitoalalla ollaan totuttu ajattelemaan, että työ itsessään on palkitsevaa. Työhyvinvoinnin kannalta henkilökunnan kokemus siitä, että heitä kuullaan ja he voivat itse vaikuttaa työhönsä lisää työhyvinvointia ja työn palkitsevuutta. Johdon tehtävä on luoda edellytykset työhyvinvoinnille; tukea henkilökuntaa ja varmistaa toimintaedellytykset esimerkiksi hankkimalla tarvittavat laitteet. Henkilökunnan työhyvinvointi on siis tärkeintä, vasta tämän jälkeen tulee muu palkitseminen, Heidi Wallius-Virkkula korostaa.
– Henkilökunnan selkeät toimenkuvat ja tavoitteet sekä luottamus johtoon ovat tärkeitä työhyvinvoinnin kannalta. Henkilökunta on tärkein resurssimme, meitä ei olisi ilman hyvää henkilökuntaa.
Wallius-Virkkula korostaa, että sijaisjärjestelyillä voidaan vaikuttaa henkilökunnan työhyvinvointiin ja saada aikaan ajankäytöllisiä ja rahallisia säästöjä, jotka voidaan suunnata sovitusti henkilökunnan palkitsemiseen.
– Henkilökunnan palkitseminen, tulospalkkio, tuli hyvin tehdystä työstä, mutta se liittyy myös henkilökunnan sitoutumiseen, Leevin arvoihin ja strategiseen työhön.
Palkinto jaettiin tasapuolisesti
Wallius-Virkkula toteaa, että rahalla palkitsemisessa pitää olla erittäin tarkka; kenellekään ei saa tulla vaikutelmaa epätasa-arvoisuudesta tai epäreiluudesta. Wallius-Virkkula sekä Leevi ry:n Rumpupolun palvelutalon johtaja Erja Laasonen kertovat, että rahapalkinnolle luotiin selvät säännöt: palkinto kaikille, jotka olivat olleet Leevissä töissä vähintään puoli vuotta, brutto siis 1500 euroa, josta vähennettiin sairauspäivät sekä mahdolliset virkavapaat. Jokainen sai henkilökohtaisen kirjeen, jossa kerrottiin palkitsemisesta sekä esitettiin laskelma ko. henkilön palkinnon suuruudesta. Palkinto julkistettiin henkilökunnalle ennen joulua ja maksettiin tammikuussa. Henkilökunta ei tiennyt etukäteen tulossa olevasta palkinnosta.
– Luulen, että henkilökunta hämmästyi palkitsemista. Tällä alalla ei ole totuttu rahalliseen palkitsemiseen, Wallius-Virkkula toteaa.
– Hoitoalalla ajatellaan, että tämä on kutsumustyötä. Kuitenkin hoitotyö on palvelua siinä missä esimerkiksi kampaajakin työ. Ei kukaan kyseenalaista kampaajalle maksettavaa palkkaa. Jos ihmiset tietäisivät, mitä esimerkiksi terveyskeskuksessa käynti oikeasti maksaa, niin ehkä asenteet hoitoalaa kohtaan muuttuisivat.
Wallius-Virkkula ja Laasonen pohtivat, että hoitoalalla työskenteleville tulee jonkinlainen henkinen este, kun puhutaan palkitsemisesta: "me teemme kutsumustyötä, ei meitä tarvitse palkita" ja "muistakaa mieluummin asiakkaita". Sen sijaan kaikilla muilla aloilla, niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla, on erilaisia palkitsemis- ja bonusjärjestelmiä. Tässäkin suhteessa tarvitaan uutta ajattelua: hoitoala pitäisi saada samalle viivalle muiden alojen kanssa. Uusi ajattelu on myös tarpeen, jotta hoitoalalle saadaan työvoimaa tulevaisuudessa. Uudet sukupolvet todennäköisesti ajattelevat hoitoalasta eri tavalla kuin nykyiset tai aikaisemmat sukupolvet.
– Korostan, että Leevin tehtävä ei ole tehdä voittoa, vaan palkitseminen tuli hyvin tehdystä työstä. Uskon, että palkitseminen ei vaikuttanut henkilökunnan työn tekemiseen, vaan palkitseminen antoi hyvän mielen siitä, että heidän työtään arvostetaan. Mutta palkitseminen ei saa myöskään vaikuttaa tulevaisuudessa työn tekemiseen siten, että työtä tehtäisiin ikään kuin palkitsemisen toivossa. Palkitseminen ei saa liittyä markkinatalouteen, me emme osta ihmisiä. Uskon, että tässäkin mielessä oli hyvä, ettei palkitsemisesta kerrottu etukäteen, Wallius-Virkkula pohtii.
– Henkilökunnan asenteet työhön eivät muuttuneet millään tavalla palkitsemin jälkeen. Henkilökunta oli hyvin sitoutunut työhön ja Leeviin jo aikaisemmin, mutta varmasti henkilökunta tekee paremmalla mielellä töitä, Erja Laasonen vahvistaa.
Heidi Wallius-Virkkula ei lähde arvailemaan, että maksaako Leevi myös ensi vuonna palkkioita Leevin henkilökunnalle. Hän arvioi, että palkitseminen on mahdollista, mutta se voi olla jotain muuta kuin rahallinen palkinto.
– Mielestäni palkitseminen liittyy aina johonkin; sille on peruste, miksi se maksetaan. Tänä vuonna maksettiin tulospalkkio, ensi vuonna se voi olla jotain muuta.
– Leevin tavoite on laajentaa ja kehittää yhdistyksen toimintaa, ja esimerkiksi uusi osakeyhtiö on perustettu ulkopuolista kotipalvelua varten. Leevin tulevaisuudensuunnitelmat tulevat vaatimaan myös henkilökunnalta panostusta, Wallius-Virkkula toteaa.
Teksti: Kari Uittomäki
Pääkirjoitus
Carpe diem – tartu hetkeen
Olen ollut innoissani liittomme puheenjohtajan Vappu Taipaleen uudesta kirjasta Vanha ja vireä – virkistyskirja vanhoille naisille. Olen löytänyt kirjasta paljon asioita, jotka puhuttelevat minua itseäni. Innostukseni ovat varmasti monet nähneet myös niissä lukuisissa viesteissä, joita olen kirjasta lähettänyt.
Minulta on tiukattu mitä Vanha ja vireä -kirjassa on sellaista, että siitä vanhuspoliittisesti kannattaisi olla innoissaan. Minä luin kirjaa omien mahdollisuuksieni opuksena, miten minä itse voin vaikuttaa omaan vanhenemiseeni. Perinteisesti vanhuuteen liittyy maassamme paljon kielteisiä mielikuvia; sairautta, syrjäytymistä, luopumista, kuolemaa ja vanhuutta elämänvaiheena pidetään kalliina yhteiskunnalle. Vanha ja vireä -kirjassa on kuvattu positiivisen vanhenemisen sanoma. Minusta Vappu on kirjassaan inhimillistänyt vanhenemisen, antanut mahdollisuuden elää omanäköistään elämää vanhanakin ilman pelkoja ja dramatiikkaa.
Suomalaisessa yhteiskunnassa vanhat ihmiset nähdään harmaana massana, kulueränä, jotka ikääntyessään ovat vielä tippuneet tunnistamattomuuden kuiluun. Vappu on kerännyt pitkään materiaalia kirjaa varten. Olen kirjan kirjoittamisen aikana nähnyt luovuuden tuskan lisäksi hänessä aidon ärtymystä siitä, että vanhojen ihmisten arkielämästä tiedetään niin vähän. Etenkin vanhoista naisista tiedetään vähän ja heistä löytyy ihan minimaalisesti tutkimustietoa.
Voiko kielteisesti vanhuksiin ja vanhenemiseen suhtautuvassa yhteiskunnassa elää hyvän vanhuuden. Varmasti voi, kun satsaa itseensä. Vappu on kirjassaan kuvannut lyhyesti ja täsmällisesti niitä elementtejä, joilla hän itse vaikuttaa omaan vanhenemiseensa: Liity!, Harrasta!, Opi uutta! Anna! Naura! Vanha ja vireä – virkistyskirja vanhoille naisille on ikääntyvien ihmisoikeuksien julistus, osallisuuden oppikirja ja täynnä esimerkkejä vanhuuden haltuunotosta aktiivisena elämänvaiheena.
Vappu painottaa kirjassaan, että kova ja sydämetön yhteisö laiminlyö omat vanhuksensa ja rapautuu sisältäpäin. Ihmiset pelkäävät vanhetessaan huonoa hoivaa, arvokkuuden menettämistä ja yksinäisyyttä. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto on Vapun johdolla lisännyt hoito- ja palvelujärjestelmän rinnalle toiminnan, jolla tuetaan itsenäistä elämää, terveyttä, hyvinvointia ja omatoimisuutta. Vanhat ihmiset ovat itse valmiita satsaamaan itseensä.
Vanha ja vireä -kirjassaan Vappu on kiteyttänyt ne elementit, jotka ovat yhteiskunnalle halpoja ratkaisuja. On oikeutettua kysyä, onko yhteiskunnallamme kaukonäköisyyttä panostaa ihmisarvoiseen vanhuuteen. Siihen mielestäni sisältyvät mm. vanhojen ihmisten arvostus, elämän mielekäs sisältö, toimintamahdollisuuksia, palveluja ja hoitoa. Ilman rahaa ihmisarvoisen, mielekkään ja hyvän vanhenemisen prosessia ei saada aikaan. Silloin kun satsataan vanhaan ihmiseen oikea-aikaisesti, tuetaan hänen omia mahdollisuuksia ja omatoimisuutta, säästetään varmasti myös tulevaisuuden menoissa. Vappu itse toteaa, ettei korkeatasoisen, laaja-alaisen vanhuspolitiikan vaatiminen ole ylellisyyttä eikä edellytä rikkautta. Se on eettinen velvoite, joka voidaan toteuttaa niukoissa taloudellisissa oloissa yhteisvastuullisesti.
Marja-Liisa Kunnas
|
