Kuva: Rodeo.fi/Esa Ahdevaara

Tulevaisuudentutkija Marja-Liisa Viherä:

Uteliaisuus ja avoin mieli ovat ihmisen ikää tärkeämpiä

– En tykkää sanasta eläkeläinen ollenkaan. Sillä tavalla määritellään ihminen tulojen mukaan. Miksi ylipäätään ihmisiä pitää luokitella tai leimata iän, tulojen, tulojen saantiperusteiden, tai jonkin muun mukaan. Mieluummin vaikka kertoo, mitä ihminen mitä tekee tällä hetkellä, tulevaisuudentutkija Marja-Liisa Viherä toteaa.

Marja-Liisa Viherä on aina ollut kiinnostunut viestinnästä, vuorovaikutuksesta ja kommunikaatiosta. TeliaSoneralla ja sen edeltäjillä hän on ehtinyt olla 47 vuotta töissä. Viherä ei sano, että hän on eläköitymässä, vaan että ”tekee enää vähän töitä siellä”. Viherä kuitenkin toteaa, ettei hänen elämänsä ole muuttumassa millään tavalla.
– Teen edelleen sitä samaa kuin olen aina ennenkin tehnyt, tutkin ja kirjoitan. Ainoastaan nyt olen enemmän oma herrani, aloitan myöhempään päivällä ja teen myöhempään yöllä töitä. Tämä on aika ihanteellinen olotila, ja näin pitäisi kaikilla olla, Marja-Liisa Viherä havainnollistaa.
Viherä on tällä hetkellä mm. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran puheenjohtaja sekä seuran Futura-lehden vieraileva päätoimittaja. Hän toimii myös Viestintäkasvatuksen seurassa. Viherä väitteli tohtoriksi vuonna 1999. Väitöksen pohjalta hän julkaisi kirjan Digitaalisen arjen viestintä.

Kokonaisvaltainen näkemys tulevaisuudesta puuttuu tekniikkaa kehitettäessä
Marja-Liisa Viherä on kiinnostunut tekniikasta ja tekniikan kehittämisestä, mutta hän ei ole kuitenkaan teknologiauskovainen. Viherä painottaa, että tekniikan kehittämisen pitäisi lähteä käyttäjän tarpeista ja kokonaisvaltaisesta näkemyksestä tulevaisuudesta ja elämäntavasta.
– Nyt tekniikkaa kehitetään tekniikkalähtöisesti. Ensiksi on tekniikka, sitten katsotaan miten se toimii ja mihin kontekstiin se sopii. Harvemmin pohditaan tekniikan yhteiskunnallisia vaikutuksia ja vaikutuksia elämäntapaan. Kun pitäisi lähteä täsmälleen päinvastoin.
– Eli ensiksi pitäisi katsoa elämäntapa, millainen yhteiskunta on ja millaista tekniikkaa ne edellyttävät. Ja sitten, että tekniikka myös toimii.
– Nyt on esimerkiksi kehitetty dementoituneille nettipalvelu. Tässäkään ei ole ymmärretty, että kun dementia menee tarpeeksi pitkälle, niin mistään tekniikasta ei ole hyötyä. Tiettyyn rajaan saakka puhelin on paras. Puhelimen soidessa siihen osataan vastata ja tutun äänen kanssa voi keskustella.
– Kun tekniikan kehittäminen lähtee Tekesistä, niin siellä on tällainen bisnesrationaliteetti ja ansaintalogiikka. Kehitetään uusia hienoja juttuja, joita ei kukaan tarvitse. Tai tarvitsee pieni joukko, mutta sitten markkinoinnilla yritetään saada muutkin käyttämään, Viherä analysoi.
Viherän mukaan on tärkeätä ymmärtää laajoja järjestelmiä ja konteksteja. Hän toteaa, että esimerkiksi SampoPankin sekoilu tietokoneiden tietoturvan kanssa on osoitus siitä, ettei ymmärretty systee­mien erilaisuutta. Suomessa vastuu pankki­yhteyksien tietoturvasta on palvelun tar­joajalla, mutta tanskalaiset sysäävät vastuun käyttäjien tietokoneille.

Elämä on viestintää
Viherä on jo 10 vuotta sitten ideoinut järjestelmää, jossa ihminen saisi yhdellä puhelinsoitolla kaikki tarvitsemansa palvelut. Tuolloin se ei ollut  vielä teknisesti mahdollista toteuttaa. Nyt järjestelmä olisi teknisesti mahdollinen, esim. langattomien  yhteyksien edullisuuden vuoksi. Viherä on tehnyt ajatuksistaan neljä Palvelu-unelma -nimistä videota, jotka löytyvät mm. internetistä, YouTubesta.
Vaikka viestintä ja erilaiset viestintä­keinot kehittyvät huimaa vauhtia Viherä uskoo perinteisen painetun sanan voimaan. Painettu lehti on edelleen ylivoimainen käyttöliittymä; lehti on helppo ottaa käteen ja sitä on helppo selailla, lehden voi ottaa mukaan ja niitä voi kerätä. Painettu lehti on myös kaikille tuttu.
Viherän mukaan esimerkiksi palvelu­taloissa asukkaiden ja henkilökunnan pitäisi tehdä yhdessä lehtiä. Tällainen tekeminen ja yhteinen lehti yhdistäisi ihmisiä, ja eri ryhmät ja eri ihmiset saisivat äänensä kuuluviin. Lehti on erinomainen keino luoda yhteisöllisyyttä ja yhteenkuulu­vuuden tunnetta.
– Palvelutaloissa ja muissa pitäisi olla viestintävastaava tai viestintäresurssi, joka koordinoisi yhteistä viestintää ja osaisi myös tekniset kysymykset.
Viherä on mukana Eläkeliiton Puhumalla paras -projektissa, jonka tavoitteena on kehittää koulutus- ja toimintamalli ryhmäpuheluiden hyödyntämiseen vapaaehtois- ja vertaistoiminnassa. Viherän mukaan projekti on saanut erittäin hyvän vastaanoton.
– Puhelin on jokaiselle vanhukselle ja yksinolijalle kaikkein turvallisin käyttöliittymä. Puhe ja ääni välittää niin paljon tietoa, ettei kuvayhteys siihen pysty. Kuvayhteys merkitsee sitä, että ihmistä jännittää ja hän kiinnittää huomioita toisarvoisiin asioihin. Kuten siihen, että onko tukka hyvin.
– Mitä elämä on muuta kuin vuorovaikutusta, Viherä korostaa.

Kukaan ihminen ei ole väärän ikäinen
– Jokaisella ihmisellä on oikeus olla juuri sen ikäinen kuin on. Minua on ruvennut ihan oksettamaan tämä vanhempien ihmisten pelottelu ja syyllistäminen, että te olette sen ja sen ikäisiä. Pitäisi lopettaa äkkiä puheet siitä, että tulee suurta vaivaa ja vastuuta. Kyllä maailma järjestyy, ilman Sailastakin, Viherä teroittaa.
– Myös puhe nuorten ja vanhojen suuresta kuilusta keljuttaa. Toki on osittain perää siinä, että nuoret osaavat tietotekniikkaa paremmin. Mutta nuorilla ei ole elämänkokemusta eikä tajua ihmissuhteista. Tämä ei kuitenkaan tee suurta kuilua, kyse on tietyistä taitoeroista. Ikärasismissakin on kyse siitä, että asetetaan yksi ominaisuus ylitse muiden ja sen mukaan luokitellaan maailmaa.
Marja-Liisa Viherä on 21 vuoden ajan pitänyt viestintäleirejä. Yksi leiri kestää 10 vuorokautta. Leireillä on aina mukana eri-ikäisiä ihmisiä, erityisesti nuoria. Viestintäleirillä jokainen saa toimia lehden toimittajana, radion kuuluttajana, mestarikokkina ja kioskin pitäjänä.
– Se, että laitetaan samaa ikäluokkaa olevat ihmiset yhteen on minusta huono asia. Mahdollisimman paljon pitäisi laittaa eri-ikäisiä ihmisiä keskenään. Se vasta on elämää. Samanikäisyys ei välttämättä yhdistä ihmisiä. Mutta samankaltainen ajatus- ja arvomaailma yhdistää – riippumatta ihmisen iästä.
– Uteliaisuus, arvot, tiedonhalu ja innostus ovat paljon tärkeämpiä kuin ihmisen ikä.

Toiveissa rauhallinen slow-tulevaisuus
Viherä on mieltynyt sanaan slow – ”hidas”. Hänen mielestään koko yhteiskuntaa vaivaa liiallinen kiireisyys. Slow-yhteiskunnassa elämä olisi rauhallisempaa ja harkitumpaa; mietittäisiin elämää ja elämäntapaa ja miten toivottu elämäntapa mahdollistuisi ilman kilpailua. Kyse on myös ihmisten välisestä kunnioituksesta – eri-ikäisten, erirotuisten ja erilaisten ihmisten kunnioituksesta.
– Slow-life ei tarkoita apaattisuutta. Pinnan alla voi kuohua, ideoita syntyä, luovuutta, kultuuria, taidetta, yhdessäoloa…
Viherä kertoo harrastavansa slow-foodia – ”hidasta ruokaa”. Hän ei käytä kaupan valmiseineksiä vaan tekee itse ruokansa tai ostaa Hakaniemen hallin keit­tiöstä. Slow-foodin vastakohda on fast-food – ”nopea ruoka”, joka on tehokkuuden ilmentymä.
Viherä ei mitenkään näe tulevaisuutta pelottavana asiana. Hän uskoo, että tulevaisuus järjestyy – nuoret pitävät huolta vanhemmista sukupolvista. Ovathan vanhemmatkin pitäneet huolta nuorista.

Ihanteellisessa ympäristössä kaikki on lähellä
Kun Marja-Liisa Viherältä kysyy, millaista tulevaisuutta hän itse toivoo, niin hänellä on vastaus valmiina:
– Ensimmäiseksi toivon, että sanomalehtiä tulee joka päivä. Toiseksi, että YLEn ohjelmat säilyvät, jotta saadaan luotettavaa ohjelmaa. Kolmanneksi toivon, että kirjasto on lähellä. Neljänneksi, että työväenopistot jatkavat ja pitävät eri ikäisille kursseja. Vasta näiden jälkeen toivon, että olisi leipää ja ruokaa ja lääkäreitä, Viherä luettelee.
Viherä asuu miehensä kanssa Helsingin Kalliossa. Kalliossa asuu myös hänen kolme poikaansa perheineen. Viherän mielestä esimerkiksi vanhuksia ajatellen voidaan määritellä, että rollaattorin etäisyydellä on löydyttävä kaikki palvelut: teatterit, kaupat, kirjasto, uimahalli, työväenopisto ja niin edelleen. Tästä näkökulmasta Kallio on hyvinkin ihanteellinen asuinpaikkaa.
– Mielestäni Kallio on ainoita paikkoja Suomessa, missä on monenlaista elämää rinta rinnan. Kallio on niin super, ettei sieltä voi muuttaa minnekään. Koiraa voi lähteä viemään ulos aamutakkisillaan jos haluaa, eikä kukaan edes katso. Muutama kivi­jalkakauppa on hävinnyt, se on sääli.

Teksti: Kari Uittomäki



Aleksi Neuvonen:

Uudenlainen yhteisöllisyys tarjoaa yksilöille mahdollisuuden omaan ääneen

– Luulen, että vanhuuden rooli yhteiskunnassa muuttuu radikaalisti tulevina vuosina ja vanhuksia aletaan ymmärtää entistä enemmän yksilöinä, ei enää massana. Vanhuksia aletaan ymmärtää ennen kaikkea aktiivisina toimijoina, joilla on vahva panos yhteiskunnassa ja joidenkin asioi­den rakentamisessa ja ymmärtämisessä, Aleksi Neuvonen pohtii.

Tutkija Aleksi Neuvonen on kirjoittanut yhdessä tutkija Roope Mokan kanssa kirjan Yksilön ääni. Hyvinvointivaltio yhteisöjen ajalla (Sitra 2006), joka on herättänyt paljon mielenkiintoa. Kirjassaan Neuvonen ja Mokka esittävät ajatuksiaan ja näkemyksiään hyvinvoinnista ja hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Olennainen osa hyvinvointia on ihmisen mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja kokea se mielekkääksi. Uudessa hyvinvointiyhteiskunnassa yksilö on aktiivinen ja vastuullinen, ja keskiössä ovat yhteisöt, joissa yksilö käyttää omaa ääntään ja on hyödyksi muille. Neuvonen ja Mokka käyttävät yhtenä esimerkkinä Aktiiviset Seniorit ry:n yhteisöllistä asumista, Loppukiriä.
Aleksi Neuvonen on perustanut yhdessä Roope Mokan kanssa ajatushautomon eli think tank’in, Demos Helsingin. Demoksen toiminta on ideologista mutta puoluepoliittisesti ehdottoman riippumatonta. Sen toiminta on yleishyödyllistä ja yhteiskunnan pitkän aikavälin hyvinvointia edistävää.

Millainen on tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunta, tai millainen sen pitäisi olla?
– Siinä pitäisi varmaan olla samat periaatteet kuin nykyisessäkin; se on jollakin tavalla tasapuolinen kaikille ihmisille. On monia asioita, joihin kaikilla on perusoikeus. Sen pitäisi kyetä luomaan myös toisenlaisia turvan muotoja, joissa ihmiset voisivat kokea mielekkyyttä, merkityksellisyyttä ja yhteenkuuluvuutta muiden kanssa.
Vanhuksiin liittyvä keskustelu on ollut viime vuosina kahdenlaista. Toisaalta puhutaan laitostumisesta, toisaalta yksinäisyydestä. Hyvinvointiyhteiskunnan pitäisi pystyä tukemaan ihmisiä löytämään yhteisiä mielekkäitä ryhmiä, jossa he saavat kokea tekevänsä mielekkäitä valintoja elämässään, myös vanhoina. Tähän asti on ollut niin, että ihminen tekee valintansa alle 35-vuotiaana. Pitäisi olla niin, että erilaisia tärkeitä valintoja tehdään pitkin elämää ja niitä myös tuetaan, Aleksi Neuvonen pohtii.

Millainen vanhusten asema pitäisi olla tulevaisuuden yhteiskunnassa?
– Vanhukset pitäisi ymmärtää aktiivisina toimijoina yhteiskunnassa. Kun ny­kyään puhutaan aktiiviväestöstä tarkoitetaan työtä­tekevää väestöä.  Aktiiviväestö pitäisi ymmärtää myös muulla tavalla. Aktiivisuus tarkoittaa sitä, että on mukana jossain yhteisössä. Myös vanhukset voivat olla mukana rakentamassa jotain yhteisöä.

Miten vanhukset saisivat enemmän omaa ääntään kuuluviin? Kirjoitatte kirjassanne aika paljon osallistuvasta tuotannosta.
–  Keskeinen muutos on se, että ennen asian­tuntijat sanoivat ihmisille, mitä he tarvitsevat. Ihmisten rooli ja tietämys muuttuu siten, että he tietävät itse omat tarpeensa ja keskustelevat niistä asiantuntijoiden kanssa. Tässä tulee tietenkin esille yhteisöt ja vertaistuki; ihminen kykenee hankkimaan ja vertailemaan tietojaan. Tietenkin ihmisten pitää opetella antamaan, kuuntelemaan ja kertomaan. Vanhemman väestön pitää oppia myös kertomaan erilaisten palveluiden kohdalla, mitä itse haluaa ja toimimaan sen palvelua tuottavan asiantuntijan kanssa.

Miten vanhukset voisivat toteuttaa enemmän itseään tulevaisuudessa?
– Juuri julkaistiin tutkimus, jonka mukaan 55–64 -vuotiaat haluavat nauttia elämästään ja laittaa rahaa menemään. Mielestäni tämä kuvastaa sitä, että ihmiset halua­vat tehdä sellaisia asioita, joista he ovat haaveilleet. Kysymys ei ole pelkästään erilaisten ärsykkeiden perässä juoksemisesta, vaan että ihmiset löytävät mielekkään jatkumon omalle elämälleen. Tämä voi tarkoittaa erimerkiksi jotain ryhmää tai yhteisöä, mihin ihminen tuntee kuuluvansa, ja johon kohdistaa itseilmaisua. Itseilmaisu kohdistetaan aina jollekin, ei ole itse­ilmaisua tyhjille seinille.

Onko niin, että Suomessa vanhuksia ei vielä riittävästi käsitellä yksilöinä vaan massana?
– Ehdottomasti. Luulen, että kaikkia ihmisiä ja kaikkia ikäluokkia käsitellään aika paljon massana, mutta varsinkin vanhuksia. Erityisesti aikaisemmin, kun vanhukset eivät ole olleet tuotantovoima, niin heille ei ole ollut paikkaa kulutusyhteiskunnassa. Tämä on kuitenkin muuttumassa, sillä kulutuspotentiaali siirtyy yhä vanhempiin ikäluokkiin, ja tämä alkaa vaikuttaa. Poliittisen aktiivisuuden ja muun kautta vanhukset saavat enemmän ääntään kuuluviin ja heidät huomataan myös yksilöinä.

Kerro kokoava ajatuksesi
– Luulen, että vanhuuden rooli yhteiskunnassa muuttuu radikaalisti tulevina vuosina ja vanhuksia aletaan ymmärtää entistä enemmän yksilöinä, ei enää massana, ennen kaikkea aktiivisina toimijoina, joilla on vahva panos yhteiskunnassa ja joidenkin asioiden rakentamisessa ja ymmärtämisessä.
Sitten meillä on perinteinen ajatus, että palkkatyön kautta asioita yhteiskunnassa ylläpidetään ja rakennetaan. Tulevina vuosina käsitykset työstä ja tekemisestä rapisevat joka tapauksessa. Ihmiset ovat aktiivisesti mukana erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä, ja he kokevat elämäntä mielekkääksi riippumatta sitä, mikä on muu elämäntilanne, Aleksi Neuvonen korostaa.

OTTEITA KIRJASTA ”YKSILÖN ÄÄNI”

…Hyvinvointivaltio toimi pitkään liki täydellisesti. Se synnytti rinnalleen hyvin­vointiyhteiskunnan, joka loi luottamusta työn, julkisten palveluiden ja kasvavien kulutusmahdollisuuksien tuottamaan hyvinvointiin. Tällä hetkellä yhteiskunta käsittelee meitä liian suppeissa rooleissa: sairaana, työttömänä, työntekijänä, äänestäjänä, perheellisenä. Kokonaisen yksilön pärjäämistä ei tueta. Jotta ihmiset voisivat toimia vastuullisina yksilöinä, heidän pitää kokea olevansa hyödyllisiä kaikissa elämänsä rooleissa, osana yhteisöä. Siksi roolien välille on löydettävä uusi tasapaino. Kansalaisen pitää muuttua passiivisesta toimenpiteiden kohteesta aktiiviseksi toimijaksi (s. 51).

...On selvää, ettei hyvinvointivaltio enää kykene ylläpitämään entisenlaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Muutosten seurauksena kansalaisyhteiskunta – perinteiset yhdistykset, epäviralliset verkostot, vertaisryhmät, virtuaaliset ja symboliset yhteisöt – saa uusia muotoja. Valtion rooli keskeisenä yhteisönä haalistuu sitä mukaa kun löydämme uusia tapoja kokea osallisuutta. Hyvinvoinnin elementtejä haetaan perinteisten hyvinvointipalveluiden ulkopuolelta, entistä laajemmalta alueelta ja yhä omaehtoisemmin. Uudet yhteisöt ja organisoitumisen muodot tarjoavat yksilöille aiempaa paremmat mahdollisuudet tuoda esiin omaa ääntään ja tehdä sitä hyödyllisenä osana merkitykselliseksi koettua yhteisöä. (s. 71)

…Osallistumisesta tulee hyvinvointiyhteiskunnan palveluiden ydin. Tähän asti on ajateltu, että kansalainen maksaa veroja. Sillä rahalla ammattilaisten tehtävä on tarjota kaikille kansalaisille tehokkaita ja laadukkaita julkisia palveluita Kansalaisten roolia palveluiden käyttäjänä ei ole pohdittu (…) Tarvitsemme osallisuutta. Tarjoamme sen takaamiseksi kahta uutta tuotantomallia – yhteisöllisen tuotannon, jossa yhteisö tuottaa itsellensä palvelun ja osallistuvan tuotannon, jossa palveluiden käyttäjä muokkaa aktiivisesti palvelua. Tämä tarkoittaa uudenlaista työnjakoa palveluiden tuottajien ja niiden käyttäjien välillä. Autoritäärisen asiantuntijuuden on muututtava kohti laajempaa kanssakäymistä potilaan, oppilaan tai asiakkaan kanssa. (…) Osallistuminen palkkatyöhön ei voi olla ainoa tapa ottaa vastuuta omasta ja muiden hyvinvoinnista. (s. 76)

Ihmisillä on tarve antaa ja olla hyödyksi – itse valitsemallaan yksilöllisellä tavalla. Tästä voisi tulla 2000-luvun suomalainen eetos. Perushyvinvointimme on kutakuinkin turvattu, ja nyt nousee uusi tarve: tarve ääneen. Tarve ääneen yhdistää yksilöllisen itseilmaisun ja yhteisen hyvän. Haluamme olla aktiivisesti rakentamassa omaa hyvinvointiamme, ilmaista itseämme. Haluamme myös, että äänemme kuullaan. Ennen kaikkea äänestämme pitää olla hyötyä muille. Äänellä kiinnitymme yhteisöön ja rakennamme sitä (…) Tutkimusten mukaan olemme onnellisimpia silloin, kun olemme itse tuottamassa hyvinvointiamme (…) Tarvitsemme hyvinvointipalveluiden räätälöintiä, ja se onnistuu vain jos yksilö itse ottaa osaa palveluntuotantoon (…) Osallistuvassa tuotannossa myös tasa-arvo ja demokratia saavat uudet merkityksen. Tasa-arvo tarkoittaa tasa-arvoista oikeutta ääneen ja demokratia äänioikeutta laajemmin ja yksilöllisemmin kuin vain oikeutta ääneen. (s. 80)

Teksti: Kari Uittomäki



Pääkirjoitus

Suomen sosiaaliturva EU:n alakastissa

Hätkähdyttävä otsikko Helsingin Sanomissa heti vapun jälkeisenä sunnuntaina. Jutussa käsiteltiin uusinta, vuodelta 2005 olevaa kansanvälistä vertailua. Vertailun mukaan Suomi käyttää sosiaali­menoihinsa vähemmän varoja kuin EU-maat keskimäärin eli 8300 euroa asukasta kohden. Maamme sosiaaliturva on Italian ja Britannian tasolla, mutta selvästä huonompi kuin muissa Pohjoismaissa sekä Saksassa, Itävallassa, Ranskassa, Belgiassa ja Sveitsissä. Vertailun oikeaksi osoittavat myös viimeisimmät kotimaiset tutkimukset, joiden mukaan muut Pohjoismaat ovat jo kaukana karkuteillä, kun sosiaalimenojen osuus lasketaan prosentteina bruttokansantuotteesta.

Kun suomalaiset valtakunnalliset eläkeläisjärjestöt teettivät viime vuonna Suomen Gallupilla kyselytutkimuksen 55–79 -vuotiaiden tulevaisuuden näkymistä ja heidän kokemistaan ongelmista, nousivat keskeisimmiksi eläkkeiden pienuus, sosiaali- ja terveyspalvelujen riittämättömyys ja yksinäisyys. Vastaajilta kysyttiin myös, mitkä tulevat olemaan heidän mielestään suurimmat iäkkäiden ihmisten ongelmat 10 vuoden kuluttua. Vastaus oli sama, mutta järjestys muuttui; sosiaali- ja terveyspalvelujen riittämättömyys nousee suurimmaksi ongelmaksi, jonka jälkeen tulivat eläkkeiden pienuus ja yksinäisyys.

Suomi on rikkaampi kuin koskaan. Minne raha katoaa? Eläkkeet eivät ole pysyneet mukana palkkojen nousukehityksessä ja nykyisellä indeksin laskentamallilla tulevat entisestään jäämään jälkeen. Huonoin elämäntilanne hintojen korotus­aallossa on varmasti lapsiperheillä ja etenkin yksinhuoltajaperheillä. Ahdinkoon ovat joutuneet myös monet eläkeläiset. Hinnat ovat nousseet voimakkaammin kuin eläkkeet. Hintojen nousu sen kuin jatkuu; ruoka kallistuu. Korotusprosentit ovat monen välttämättömyys­tuotteen kohdalla jo pitkälle yli 10 prosenttia.
Aikaisemmin mainitsemassani Helsingin Sanomien jutussa todettiin myös, että ainoa poikkeus, jossa Suomi pärjää vertailussa, ovat asiakasmaksut, jotka maassamme ovat muita Pohjoismaita korkeammat.

Maassamme on joitakin tabuja joihin ei saa edes puheissa kajota. Yksi tällainen on eläkkeiden nousun turvaavan indeksin laskentamalli. Suomessa keskieläke on 1160 euroa. Kun tiedetään, että asuminen, ruoka ja tarvittavat palvelut kallistuvat, tulee vauraassa Suomessa olemaan entistä enemmän köyhiä eläkeläisiä.
Muhimassa on myös suuri kapina, josta merkkejä on jo eläkeläisyhdistyksissä näkyvissä. Keskustelu on muuttunut aggressiivisemmaksi ja puolueuskollisuus päättäjiin on murenemassa. Yhä useampi eläkeläinen joutuu laskemaan euronsa tarkasti ja helposti unohtuu, että ”on onni syntyä Suomeen”. Loputtomasti emme voi välttää avointa keskustelua suomalaisesta eläketurvasta ja sen riittävyydestä. Tämän keskustelun aika on nyt, kun maassamme tehdään sosiaaliturvauudistusta. Suomalaista kilpailu­kykyä voidaan parhaiten tukea satsaamalla ihmisiin. Sosiaaliturvaa uudistettaessa on panostettava erityisesti ihmisarvoisen vanhuuden turvaavaan eläketasoon ja riittäviin palveluihin.

Marja-Liisa Kunnas