Viitekuva
Olet tässä: Valli.fi > Julkaisut > Vanhustenhuollon Uudet Tuulet -lehti
Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 3/2006

Gerontologian professori Marja Jylhä:
Päättäjien todellisuus ei kohtaa vanhusten todellisuutta

Tampereen yliopiston gerontologian professori Marja Jylhä ihmettelee keski-ikäisten päättäjien suhtautumista vanhuksiin ja vanhuuteen. Aivan kuin vanheneminen ei koskisi päättäjiä itseään. Jylhän mukaan vanhusten asioita edistäisi suuresti se, jos keski-ikäiset näkisivät itsensä vanhoina.

Professori Marja Jylhä muistuttaa, että vanhusten hyvinvointi heijastaa koko yhteiskunnan hyvinvointia. Onhan tunnettu totuus, että yhteiskunnan tilasta ja tasosta kertoo paljon se, miten yhteiskunta kohtelee heikompia, kuten lapsia, vanhuksia ja sairaita.
- Mitä enemmän puhdas talous ajaa yhteiskuntaa ja mitä enemmän yhteiskunnan tavoitteena on yritysten yhä suurempi voitto, niin sitä heikompaan asemaan joutuvat ne ihmiset, joista voittoa on hankala puristaa. Näitä ovat juuri heikot ihmiset, Marja Jylhä linjaa.
- Mitä tekemistä vanhusten kohtelulla tai vanhuusiän hyvinvoinnilla on sitten nuorempien kanssa? On mielenkiintoista, kuinka keski-ikäiset päättäjät ja yleensä keski-ikäiset ihmiset kykenevät puhumaan vanhuudesta jonain ihan muuna, jonakin sellaisena asiana, mikä ei kosketa heitä itseään millään tavalla. Ihan kuin olisi pysyvästi sellaisia ihmisryhmiä kuin lapset, työikäiset ja vanhukset, ja näiden kaikkien edut ovat jollain tavalla ristiriidassa, Jylhä pohtii.
Jylhä huomauttaa, että keski-ikäinen kaupunginjohtaja ei millään tahdo kyetä ymmärtämään, ettei kulu kovinkaan pitkää aikaa siihen, että hän itse on vanha, ja että vanhojen tilannetta voisi katsoa tästä perspektiivistä.
- Edistäisi suuresti vanhusten asioita, jos keski-ikäiset näkisivät itsensä vanhoina, Jylhä korostaa.


Näkemys ratkaisee päättäjillä

Marja Jylhä muistuttaa, että vanhusten asioista päättävät ei-vanhukset. Tämä ei tietenkään itsessään ole ongelma. Jylhä korostaa, että näkemys asioista ja inhimillisestä elämästä on tärkein. Jokaisen olisi hyvä muistaa ja tiedostaa, ettei kukaan voi väistää omaa vanhenemistaan.
- On vähintäänkin kiinnostavaa, että miksi ja miten joku voi suhtautua vanhenemiseen siten, että se ei koskisi omaa itseä.
Professori Jylhän kanssa keskusteltaessa ei tietenkään voi välttyä aiheelta suuret ikäluokat. Jylhä toteaa olleensa vanhenemisen tutkija vuodesta 1979. Koko ajan Suomen väestörakenne on ollut tiedossa ja se, että suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle 2010-luvulle tultaessa. Silti aina välillä nousee suuria otsikoita ”Väestön ikääntyminen yllättää” jne.
- Siitä, että vanhusten määrä kasvaa, ei kerta kaikkiaan päästä sillä, että ikään kuin ei välitetä koko asiasta. Toisaalta asiaan ei pidä suhtautua siten, että se olisi päälle käyvä katastrofi, Jylhä huomauttaa.
Yhteiskunnallisella päätöksenteolla voidaan varautua ikääntyvän väestön määrän kasvun aiheuttamiin vaatimuksiin. Voidaan tukea ikääntyvien kotona asumista, voidaan kasvattaa laitospaikkojen määrää jne. Olennaista on pitkän tähtäimen suunnittelu - eikä niin, että yhtäkkiä havahdutaan, että ”nyt tarvitaan paljon laitospaikkoja”, Ikääntyvien kotona asumisen tukeminen tarkoittaa muutakin kuin poliittista linjausta - tarvitaan myös konkreettisia tekoja, kuten sosiaalista ja fyysistä tukea.
- Suurten ikäluokkien eläkkeelle jääminen näkyy ensimmäiseksi siinä, että työvoima häipyy. Sitten se alkaa näkyä, kuka ties, vapaa-ajan palveluiden suurempana kysyntänä. Jossakin vaiheessa se alkaa näkyä hoivan ja tuen tarpeen aikamoisena kasvuna. Mutta on muistettava, että todella ison avun tarve tulee ihmisillä vasta 80 ikävuoden jälkeen.


Erilaisia vaihtoehtoja kaivataan

- Olen sitä mieltä, että ihmisen pitää saada asua vanhanakin omassa kodissaan mahdollisimman pitkään, Jylhä huomauttaa.
Jylhän mukaan on itsestään selvää, että jokainen haluaa asua kodissaan. Tämä on tullut monta kertaa esille, kun hän on haastatellut vanhuksia eri tutkimusprojekteissa. Mutta kyse on siitä, mitä tarkoittaa ja mikä on ”mahdollisimman pitkään”. Jos mahdollisimman pitkään tarkoittaa ”maksoi mitä maksoi”, niin sitten ollaan hakoteillä sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta. Esimerkiksi kotihoidon resursseja karsitaan koko ajan. Jylhä huomauttaa, että on jo lähellä heitteillejättöä, jos esimerkiksi vaikeasti dementoitunut henkilö jätetään vaikka tunniksi yksin kotiin - koska hän ehtii tunnissakin tehdä paljon. Kotihoidon käynti kolme-neljä kertaa päivässä ei riitä tällaisissa tapauksissa.
- Kyllä vanhukset itsekin tunnistavat ja tietävät sen mahdollisuuden, että jossain vaiheessa kotona asuminen ei ole enää mahdollista. Heidän puheissaan tämä ”mahdollisimman pitkään” tarkoittaa ”niin kauan kuin mahdollista”. Sitten tuleekin kysymys, että mitä tämän jälkeen.
Vanhuksilla onkin liian vähän vaihtoehtoja sen suhteen, miten ja millaisissa olosuhteissa he haluavat elää. Vaihtoehdot ovat kärjistetysti koti-laitos. Jylhä kaipaakin uusien vaihtoehtojen kehittämistä ja toteuttamista.
Marja Jylhän mukaan tällä hetkellä laitokset ja palvelutalot voivat valikoida asiakkaita joidenkin kriteereiden mukaan. Asukkaaksi voidaan ottaa esimerkiksi fyysisesti sairaita, kunhan he eivät ole dementoituneita. Tai asukkaaksi voidaan ottaa dementoituneita, jos he kykenevät itse liikkumaan.
- Sitten kun ihmisen tilanne muuttuu tai huononee, niin hän joutuu muuttamaan toiseen paikkaan. Ja tällaista käytäntöä vastaan minä olen. Ei voi olla mahdotonta suunnitella ja rakentaa sellaisia hoitojärjestelmiä, joissa ihminen asuu koko ajan ja hoito muuttuu. Eikä niin, että ihminen muuttaa kun hoito muuttuu, Jylhä painottaa.
Jylhän mukaan kaavoittunut ajattelu ja byrokratia estävät aidosti innovatiivisten järjestelmien kehittämisen. Tällä hetkellä kehittelyn estää esimerkiksi budjetti, vaikeus mitoittaa hoitajien tarvetta, hoitojen tarpeen ennakoimattomuus, eri hallinnonalojen väliset rajat jne.
Jylhä ei halua suoraan osoittaa, kenelle kuuluisi vastuu uusien järjestelmien kehittämisestä. Periaatteessa hoitovastuu on kunnilla, mutta nykyisen talouden niukkuuden aikana kunnat eivät juuri muuta keksi kuin uusia keinoja säästää hoitomenoissa. Jylhä arvioi, että järjestöt voivat hyvinkin kehittää uusia järjestelmiä - tosin tällöin tulee eteen toiminnan rahoitus. Kokonaan oma kysymyksenä on uusien hoitojärjestelmien ottaminen ja soveltaminen käytäntöön.


Teksti: Kari Uittomäki




Sosiaalipolitiikan yliopistonlehtori Anni Vilkko:
Kotia ja palveluasumista pitää lähentää

Kotia ja palveluasumista pitää lähentää ja kehittää sekä tehdä erilaisia vaihtoehtoja. Suomessa ylläpidetään liian jyrkkää erottelua kodin ja laitosten välillä, Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan yliopistonlehtori, dosentti Anni Vilkko pohtii.

- Kotia on vaikea määritellä, sitä voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Koti on maailmassa olemisen tapa. Meillä kaikilla on jokin paikka, jonka määrittelemme kodiksi. Koti merkitsee suojaa, turvaa, se on paikka, jossa uusinnamme itseämme.
Dosentti Anni Vilkon mukaan koti merkitsee eri ikäisille erilaisia asioita. Lapselle koti on itsestäänselvyys, nuorelle koti on paikka, josta täytyy irtaantua ja hakea oma paikka maailmassa. Keski-ikäiselle, työssäkäyvälle ihmiselle koti on paikka, jossa lataudutaan, jotta jaksaisi julkisella estradilla. Tällöin koti asettuu yksityisen ja julkisen elämänpiirin erottajaksi. Vanhan ihmisen elämä saattaa puolestaan rakentua hyvin paljon kodin varaan, neljän seinän sisäpuolelle.
- Meillä on elämämme aikana monta kotia, ja samanaikaisesti meillä on monenlaisia koteja. Suomessa on vahva kahden kodin malli. On kaupunkikodit ja kesäkodit. Erilaiset kodit ovat suhteessa toisiinsa eri tavoin, ja eri elämänvaiheissa niillä on eri merkitykset ja suhteet.
Suomessa on lisäksi erityispiirre, että kesäkodit ovat pysyvämpiä kuin vakituiset kodit. Kesäkodit ovat suvun tai ainakin perheen paikkoja - yli sukupolvien, edustaen siten jatkuvuutta, johon liittyy paljon kodin tuntua.
Vilkko korostaa, että koti on hyvin intiimiä tilaa. Omassa kodissa meillä on eniten mahdollisuuksia määritellä omaa ympäristöämme ja omaa olemistamme. Kodin rajat vaihtelevat aikakaudesta ja asumismuodosta riippuen; maatalousyhteisössä koti voi käsittää koko maatilan pihapiirin tai ehkä koko kylän. Kaupunkiympäristössä koti rajautuu usein kerrostaloasuntoon, eikä pihaa mielletä enää kuuluvaksi kotiin.
- Toisaalta kodin voi tehdä aika moneen paikkaan. Koti voi olla myös palvelutalossa. Kodin voi tehdä niissä puitteissa, mitkä ovat tarjolla. Kyse on ennen kaikkea kodin ideasta, jota toteutetaan, Vilkko puntaroi.


Vastakkainasettelu koti-palvelutalo on liian vahva

Anni Vilkko muistuttaa, että 2000-luvun taitteen molemmin puolin Suomessa on synnytetty vahvasti elämistä normittava vanhuspoliittinen linjaus. Pyritään siihen, että vanhukset asuisivat mahdollisimman pitkään omassa kodissaan, ja että heitä hoidettaisiin omissa kodeissaan. Vilkon mukaan tämä on periaatteessa hieno ajatus, mutta käytännössä se voi merkitä yksilöiden joutumista tilanteeseen, jossa ei ole eikä anneta vaihtoehtoja.
- Hieno ajatus kääntyy vastoin hyvää tarkoitustaan, jos se edellyttää ja vaatii asumaan yksityiskodissa sinnittelemällä. Normi on ahdistava silloin, kun ei kuitenkaan enää kykene asumaan ilman toisen ihmisen jatkuvaa apua ja läsnäoloa.
Vilkon mukaan koti ja laitos asetetaan nykyään vastakkain, ja on hyvin vähän paneuduttu välimuotoiseen asumiseen ja sen kehittämiseen. Tämä juontuu siitä, että laitosrakenteita on haluttu keventää. Nyt on tultu tilanteeseen, että laitosrakenteita on kevennetty jo liikaa.
Laitoksille ja palvelutaloille on kuitenkin olemassa selvä tarve - varsinkin, kun perherakenteet ovat muuttuneet aivan olennaisesti viimeisten vuosikymmenten aikana. Lapsia on vähemmän kuin ennen ja he eivät välttämättä asu enää samalla paikkakunnalla tai heillä ei ole ajallisesti mahdollisuutta hoitaa vanhempiaan. Vilkko myös arvioi, että kaikki vanhukset eivät edes halua, että heidän lapsensa joutuisivat tai tulisivat hoitamaan heitä.


”Paikoillaan pysymisen politiikka”

Vastakkain on siis kaksi kehityssuuntausta, jotka eivät käy yksiin. Toisaalta poliittinen linjaus, että vanhukset pysyisivät kotona mahdollisimman pitkään, toisaalta yhteiskunnallinen muutos, että eri sukupolvet asuvat eri paikkakunnilla. Anni Vilkko on puhunut ”paikoillaan pysymisen politiikasta”.
- Nykyisessä vanhuspolitiikassa on tavoite, että vastuuta vanhenevien ja vanhojen ihmisten hoidosta siirtyisi enemmän sukulaisille ja naapureille. Perheenjäsenet ovat muuttumassa vanhuspalveluita täydentävästä resurssista hyvinvointia ylläpitäväksi resurssiksi. Kodista on tullut hoivapalveluiden näyttämö.
Anni Vilkko muistuttaa, että tällaisessa linjauksessa on monia ongelmia. Kotihoidon malli ei ole vielä kovin toimiva, johtuen valtavasta resurssipulasta. Työntekijät vaihtuvat jatkuvasti. Vanhat ihmiset saattavat jäädä koteihinsa aika yksinäisiksi. Heidän sosiaaliset suhteensa ja verkostonsa voivat olla levittäytyneinä laajalle alueelle - ne eivät välttämättä ole sidoksissa juuri tähän kotiin.
- Tuntuu, että nyt määritellään hoivan tarvetta paikkaan sidottuna kysymyksenä, nykyisen asunnon ja asuinpaikan kautta. Se on arveluttava piirre, koska koti, jonka tärkeyteen tässä vedotaan, ei ole pelkästään paikka. Kotiin liittyvät myös sosiaaliset suhteet, tuttu elämänmeno, rutiinit, tarpeet, tottumukset - kaikki, mikä kuuluu hyvään ja ihmisarvoiseen elämään ja omalla tavallaan hoivaa ja hoitaa meitä.
Kun viranomaispäätöksillä kodista tehdään vanhenemisen areena ja vanhuus rajataan jonkin tiettyyn kotiin, puututaan voimallisesti ihmisten mahdollisuuksiin tehdä päätöksiä oman elämänsä suhteen. Voisi puhua ’paikoillaan pitämisen politiikasta’. Tämä on paradoksaalista siinäkin mielessä, että nykyisin vanhuus on hyvin monimuotoista ja käsittää monia eri ikävaiheita.
Vanhat ihmiset saattavat puhua, että ”…mihinkähän minä joudun.” Tähän sisältyy se, että ihminen ei voi itse valita paikkaa, minne hän haluaa tai haluaisi. Palvelutaloihin on pitkät jonot. Eikä niihin edes pääse ellei ole tehostetun hoivan tarpeessa. Ihmiset kokevat syystäkin turvattomuutta omasta tulevaisuudestaan ja siitä, missä he viettävät myöhäisen vanhuutensa sitten, kun eivät enää pärjää omassa kodissaan.
- Tässä on ihan selvä kodin ideaan liittyvä kuilu. Ei mielletä sitä, että kodin idea ei toimi samalla tavalla eri ikävaiheissa. Kotiinkin kohdistuvat tarpeet muuttuvat. Esimerkiksi kun ajatellaan kotia, niin aina ajatellaan perhettä. Asunnot Suomessa rakennetaan yleensä perheille, ne eivät ole helposti muunneltavissa tai muuntautuvia.


Koti on sosiaalista tilaa

- Koti on sosiaalista tilaa. Kun perhe häipyy ympäriltä, niin suhde tilaan ja kotiin voi muuttua. Tällöin ihmiset ovat valmiita tekemään ratkaisuja, jotka eivät rakennu tietyn paikan varaan. Leskeytyminen on hyvä esimerkki. Koti edustaa ikään kuin parisuhdetta. Kun vanhus jää yksin, niin kaikki eivät halua vaalia puolisonsa muistoa paikkaa vaalimalla. Voi olla, että kanssakäyminen ja uudet sosiaaliset suhteet asettuvat etusijalle.
Vilkon mukaan esimerkiksi dementikon halu palata kotiin ei tarkoita sitä, että hän haluaa palata omaan viimeiseen kotiinsa. Vaan jonnekin äidin luokse, lapsuuden muistoihin. Ihmisellä on mielikuva kodista, ja se kytkeytyy läheisiin ihmissuhteisiin ja niiden usein lapsuuteen sijoittuviin tapahtumapaikkoihin.
- Kodin merkitys ei koskaan lakkaa, mutta kodin elementit muuttuvat ja siirtyvät. Fyysinen ympäristö ei vanhetessa ehkä olekaan enää tärkeintä, vaan sosiaalinen ympäristö, ihmissuhteet, määrittelevät kodin tuntua.


Koti voi olla palvelutalossa

Anni Vilkon mukaan koti voi olla palvelutalossa. Se ei välttämättä ole yhtä paljon koti kuin perhevaiheessa, mutta kuitenkin riittävästi koti. Vilkon mielestä palvelutalojen suunnittelijoiden pitäisi nykyistä enemmän kiinnittää huomiota siihen, että asukas mieltää asuvansa kodissa.
- Kotia ja palveluasumista pitäisi lähentää sekä kehittää ja tehdä erilaisia vaihtoehtoja. Koko laitosrakenne ja suurelta osin palveluasumisen rakennekin nojaavat hyvin pitkälle ajatukseen yksin elävistä vanhuksista. Parisuhdevanhuutta ei ikään kuin ole olemassa.
Vilkko ideoi esimerkiksi tilannetta, että toinen aviopuolisoista on dementoitunut. Dementoituneella voisi olla hoitaja tai useita, mutta pariskunta voisi kuitenkin asua saman katon alla.
- Koko vanhuskäsitystä pitäisi avartaa. Miten voidaan tehdä tällainen poliittinen linjaus, että ihmisen pitäisi asua mahdollisimman kauan omassa kodissaan, kun vanhuus on niin yksilöllistä. Nykyään eletään myöhäismodernia vanhuutta. Eläköitymistä seuraa pitkä kolmannen iän kausi, ja vasta kahdeksannenkymmenennen ikävuoden jälkeen alkaa hoidon tarve lisääntyä, Anni Vilkko pohtii.
- Pitäisi kehitellä asumisen utopioita vanhenemiseen. Se on asia, joka varmasti nousee esiin lähivuosina. Suuret ikäluokat ovat vähän erilainen joukko kuin sitä aikaisemmat sukupolvet.


Teksti: Kari Uittomäki





Pääkirjoitus
Hyvinvoinnin avaimet - onko suomalaisilla varaa ikääntyä

Julkinen keskustelu vanhustenhuollon ympärillä on kiihtynyt. Länsi-Suomen lääninhallituksen Tampereen kaupungille esittämä vaatimus palkata Koukkuniemen vanhainkotiin 103 hoitajaa lisää on nostanut keskustelun ajankohtaiseksi myös monessa muussa kunnassa. Kynät sauhuten on laskettu henkilöstömääriä. Sosiaali- ja terveysministeriö on myös asettanut professori Sirkka-Liisa Kivelän selvittämään vanhustenhuollon tilaa Suomessa. Hän on julkisessa keskustelussa sanonut suoraan, että Suomesta puuttuu poliittinen tahto saada vanhustenhuolto kuntoon. Kivelä painottaa myös, ettei maassamme arvosteta vanhuksia tarpeeksi.

Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä kysyy TERVE-SOS 2006 käsiohjelmassa: ”…kenellä on avaimet hyvinvointiin.” ja ”Tukevatko nykyiset rakenteet yksilön omaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan?”. Hyvinvointi on hyvin omakohtainen kokemus ja koemme sen eri tavoin. Tutkijoiden mukaan hyvinvoinnin luovat toimeentulo, terveys, toimintakyky, turvallisuus sekä vahva sosiaa-linen verkosto. Kun eläkeläisille tehtiin pari vuotta sitten kysely ”huomisen kynnyksellä” nousivat suurimmiksi iäkkäiden ihmisten ongelmiksi eläkkeiden pienuus, sosiaali- ja terveyspalvelujen riittämättömyys ja korkea hinta, yksinäisyys sekä taloudelliset vaikeudet. Kun samat ihmiset arvioivat, mitkä ovat iäkkäiden ihmisten suurimmat ongelmat kymmenen vuoden kuluttua, muodostui lista seuraavanlaiseksi: sosiaali- ja terveyspalvelujen riittämättömyys, eläkkeiden pienuus, yksinäisyys, väkivalta ja rikollisuus sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen korkea hinta ja taloudelliset vaikeudet.

Palvelujen merkitys tulee selvästi kasvamaan tulevaisuudessa sekä pelko niiden riittävyydestä ja hinnasta. Kun tähän pelkoon yhdistetään jo näkyvissä oleva työvoimapula, tarvitaan nopeita ja konkreettisia toimenpiteitä. Koukkuniemen vanhainkodin tilanne synnytti myös opposition välikysymyksen hallitukselle. Esitettyyn välikysymykseen ”Mihin pikaisiin toimiin hallitus aikoo ryhtyä, jotta inhimillisen hoidon laatu ja riittävä henkilöstömäärä vanhustenhuollossa toteutuu” tulee hallituksen vastausten olla hyvin konkreettisia. Välikysymyksen tiedotustilaisuudessa oli väläytetty vanhusasiamiehen viran perustamista. Hyvä ehdotus, mutta yksittäinen pieni toimenpide. Nyt tarvitaan todellista taloudellista satsausta, lisäresurssointia henkilöstöön ja kampanjointia laadukkaan vanhustenhuollon puolesta.

Nyt on saatava kunnat panostamaan vanhuksiinsa. Valtion on annettava ”korvamerkittyä” rahaa vanhustenhuollon lisäresurssointiin. Myös vanhustenhuollon henkilöstön palkkaus on saatava paremmaksi ja sitä varten on tehtävä omat erilliset suunnitelmat. Nuoret on saatava kiinnostumaan vanhustenhuollosta ja alan vaihtajille on tarjottava koulutusmahdollisuus pätevöityä vanhustenhuoltoon. On myös tehtävä suunnitelmat, mistä saamme sitten vanhustenhuollon työntekijät, jos omasta maasta ei löydy riittävästi. Toivon, että Sirkka-Liisa Kivelän selvitystyöhön tulee sisältymään myös konkreettinen ehdotus kokonaisvaltaisesta toimintasuunnitelmasta laadukkaan vanhushuollon turvaamiseksi.

Marja-Liisa Kunnas