Viitekuva
Olet tässä: Valli.fi > Julkaisut > Vanhustenhuollon Uudet Tuulet -lehti
Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 5/2006

Pielisen-Karjalassa on löydetty keinot
Sosiokulttuurinen vanhustyö kohottaa elämää

- Kuvataide, draama, musiikki ja karaoke ovat sosiokulttuurisen vanhustyön keinoja, joilla Pielisen-Karjalassa on onnistuneesti kohotettu alueen vanhusten elämää, projektikoordinaattori Kaija Öystilä suorastaan puhkuu intoa kertoessaan kehittämiskeskus Karpalon tuloksista.

- Tärkein syy kehittää sosiokulttuurista vanhustyötä on vanhusten hyvä loppuelämä. On huomattu, että sosiokulttuurisissa toiminnoissa mukanaolevien ihmisten koko persoona muuttuu positiiviseen suuntaan. He ovat paljon avoimempia, ulospäinsuuntautuneempia, iloisempia ja levollisempia kuin aikaisemmin. On todettu, että lääkkeitä tarvitaan vähemmän, projektikoordinaattori Kaija Öystilä kuvailee.
Lieksassa sijaitseva Pielisen-Karjalan ikäihmisten kehittämiskeskus Karpalo on ollut toiminnassa viime vuoden alusta; toiminta jatkuu vielä ensi vuoden loppuun. Karpalo jatkuu mahdollisesti tämänkin jälkeen, jos rahoitus järjestyy. Lieksan lisäksi Karpalon toimialueeseen kuuluvat Nurmes ja Valtimo.
Suhteellisen lyhyessä ajassa Karpalo on löytänyt ja kehittänyt erittäin toimivia ja tuloksekkaita sosiokulttuurisen vanhustyön keinoja ja menetelmiä. Kehittämisyksikkö Karpalon katon alla toimii saumattomassa yhteistyössä niin julkinen kuin yksityinen ja kolmas sektori. Näin palvelutarjonta on lisääntynyt huomattavasti.
- Karpalo on toiminut vasta puolitoista vuotta. Sosiokulttuurin osalta on päästy tavoitteisiin yli odotusten, Öystilä kuvailee.


Kuvataiteesta draamaan

Karpalon puitteissa on järjestetty kaksi kuvataideleiriä, joihin osallistui yhteensä nelisenkymmentä vanhusta ja työntekijää. Työntekijät olivat mukana osittain siksi, että kuvataiteille taattaisiin jatkuvuutta alueen vanhustyössä. Leireillä toimi vetäjänä kuvataiteellisen ja sosiaalialan koulutuksen omaava Alexanda Andersen.
- Kuvataideleirien lähtökohtana oli luovuus ja kehitys, itsensä toteuttaminen, omien kykyjen löytäminen, itsensä kehittäminen ja sitä kautta ikäihmisten elämän laadun vahvistaminen. Leireillä käytiin mm. kuvataideterapian perusteita läpi. Tavoitteissa onnistuttiin oikein hyvin, Öystilä kertoo.
- Kuvataideleirit olivat hämmästyttävän suosittuja, eikä osallistujien tarvinnut etukäteen osata maalata tai piirtää. Kursseilla oli mahdottoman lämminhenkinen tunnelma. Leirin tehdyistä töistä järjestettiin myös upea näyttely.

Öystilän mukaan kuvataideleireille on edelleen kysyntää, mutta vastaisuudessa järjestettäville leireille pitäisi löytää uusi rahoittaja.

Ammattinäyttelijä Kai Paavilainen veti keskivaikeasti muistihäiriöisille vanhuksille Karpalon Possakka-nimistä draamaryhmien sarjaa. Possakassa oli kaksi ikäihmisten ryhmää, jotka molemmat kokoontuivat 10 kertaa. Lisäksi henkilökunnalle järjestettiin draamailmaisukoulutusta.
Draamatunnit rakentuivat tutustumisosiosta, lämmittelyosiosta, rituaalisesta muistamisosiosta ja varsinaisesta draamatarinasta. Kaija Öystilän mukaan draaman rakentamisessa aistien merkitys ja ohjaajan sopivuus ovat todella tärkeitä asioita. Esimerkiksi draamaa lähdettiin rakentamaan saunavihdan tuomista muistoista; muistoja olivat esimerkiksi joulusauna, kylpeminen ja vihdan tekeminen.
- Draamassa tavoitteena on mielikuvan tuottaminen, muistikyvyn tukeminen, elämysten ja virikkeiden tarjoaminen, toimintakyvyn ylläpitäminen sekä yhdessä tekeminen. Kävi ilmi, että toiminnallinen kyky säilyy pitempään kuin sanallinen muisti. Jokainen osasi tehdä vihdan pannan.
- Draamaryhmän jälkeen ikäihmiset olivat levollisia ja rauhoittuneita. Elämän laatu parani draamatoiminnan aikana oleellisesti. Joku jopa itki ihan ilosta, kun hänen oli niin hyvä olla.


Musiikkia ja senioriteatteria

Lieksaan perustettu oma, ikäihmisistä koostuva Karpalo-orkesteri on ollut menestys alusta alkaen. Orkesterin solistina toimii 90-vuotias lieksalainen Santeri Kononen, joka voitti vuonna 2004 valtakunnallisen Seniorilaulu-kilpailun yli 70-vuotiaiden sarjan. Öystilän mukaan orkesterissa on sekä entisiä ammattimuusikoita että aktiivisia harrastajia. Orkesteri soittaa vanhan tanssimusiikin lisäksi kaikenlaista muutakin musiikkia. Orkesterin kokoonpano on kosketinsoittimet, viulu, mandoliini, rummut, kaksi haitaria sekä laulu. Orkesteritoimintaa vetää opettaja Kari Hämynen.
- Musiikki herättää ja stimuloi monenlaisia muistoja, tunteita, kokemuksia, tapahtumia ja jo unohdettujakin asioita. Musiikki välineenä monipuolistaa ja antaa laatua hoitotyöhön, Öystilä kuvailee.
Karpalo-orkesteri on kysytty esiintyjä monenlaisissa juhlissa, josta on muodostunut järjestettävien juhlien vetonaula. Orkesterin lisäksi Karpalo-palvelutalossa on monenlaista muuta musiikkitoimintaa; kuten yhteislaulua ja karaoke-iltoja. Myös seurakunta järjestää erilaisia tilaisuuksia. Musiikin lisäksi tarjolla on seniori- ja vatsatanssia sekä toivelauluja ja -runoja.
- Ei tarvitse osata laulaa kun laulattaa, Öystilä kuvailee.
Ensi syksynä Karpalossa kokeillaan senioriteatteria yhteistyössä Lieksan teatterin kanssa. Käsikirjoitus tehdään yhdessä ikäihmisten kanssa.Teatteritoiminnan ohjaajana toimii Sinikka Tossavainen, joka myöhemmin tekee tutkimuksen alueen senioriteatterista. Lisäksi toiminnan vaikuttavuutta arvioidaan Joensuun yliopiston toimesta.
- Olen itsekin aktiivinen teatterinharrastaja, ja olen myös itse mukana senioriteatteritoiminnassa. Tarkoitus on, että toiminnalle saataisiin jatkuvuutta. Karpalon senioriteatterin ei ole tarkoitus olla mikään yhden näytelmän juttu, Öystilä kertoo.
Näiden lisäksi Karpalo-projektissa on monenlaista muuta toimintaa, kuten elämäntarinakoulutusta. Elämäntarinakoulutukseen osallistujat tallentavat ikäihmisten elämästä ja kokemuksista tarinoita - ei toki koko elämäntarinaa. Näiden elämäntarinoiden avulla ihmiset voivat työstää omaa elämäänsä ja toisaalta tarinat tallentavat historiaa. Tarinat myös toimivat oppina nuoremmille sukupolville, millaisista vaikeuksista vanhemmat sukupolvet ovat selvinneet.


Karpalon työn jalkauttaminen on tärkeää mutta hankalaa

Karpalo-projektin kehittämät sosiokulttuurisen vanhustyön menetelmät jalkautetaan muihin yhteistyökuntiin. Jo nyt alueen kunnat ovat hyödyntäneet tuloksia ja menetelmiä on käytetty rinnakkain eri kunnissa.
Kaija Öystilä korostaa, että sosiokulttuuristen työmenetelmien vieminen vanhainkotien, palvelutalojen ja terveyskeskusten osastoille on vaikeata vanhanaikaisista asenteista ja työkulttuurista johtuen.
- Sosiokulttuurinen työ on arvostettua henkilökunnan keskuudessa, mutta se koetaan uhkana ja ylimääräisenä työnä. He kokevat, ettei ole aikaa eikä resursseja. Yksi pahimpia vastuksia on olemassa oleva aikataulu laitoksissa, joka on aivan tehdasmainen, Öystilä harmittelee.
- Mutta kuka on laatinut aikataulut? Päättäjät ja esimiehet. Monesti aikataulut tehdään työvuorojen ja ruokailun mukaan, eikä ole mitään joustamismahdollisuutta. Suuri kysymys on, miten sosiokulttuurinen vanhustyö saadaan kulkemaan yhdessä hoitotyön kanssa.
Kaija Öystilä kaipaakin päättäjiltä - myös poliittisilta - todellista halua ja satsausta sosiokulttuuriseen vanhustyöhön. Kyseessä ei ole yksistään paikallinen asia, vaan sama ongelma on koko maassa. Asenteiden muutosta kaivataan.
- Jos koti muuttuu laitokseksi tai laitos kodiksi, niin se on ihmisen koti. Ei sen tarvitse olla tehdas. Siinä on se juju. Myös henkilökunnan viihtyvyys paranee, kun vanhukset viihtyvät, ja vanhustyö näkyy ulospäinkin ihanana ja kiinnostavana työnä.
- Vanhuksilla on paljon annettavaa. Minä suorastaan ihailen ja arvostan vanhuutta ja sitä elettyä elämää. Vanhusten silmistä loistaa viisaus. Jos kaikki Karpalossa suunnitellut toimet toteutuvat, niin on ihanaa tulla vanhaksi, Kaija Öystilä hehkuttaa.


Kehittämiskeskus Karpalo

Pielisen-Karjalan kehittämiskeskus Karpalon tavoitteena on tuottaa pysyvää parannusta alueen vanhuspalveluihin. Alue käsittää Lieksan ja Nurmeksen kaupunkien lisäksi Valtimon kunnan. Pielisen-Karjalan alueen väestöstä merkittävä osa on yli 65-vuotiaita. Karpalo-hanketta hallinnoi Lieksa. Karpalo-hankkeen projektipäällikkönä toimii Anja Sarasoja ja projektikoordinaattorina Kaija Öystilä.
Seudullisella yhteistyöllä on tarkoitus turvata alueen asukkaiden yhdenvertaiset laadukkaat vanhus- ja erityispalvelut. Vanhuspalveluihin etsitään uudenlaisia vanhuksen omia voimavaroja tukevia työmenetelmiä.
Vanhustyön kehittämiskeskus Karpalo toimii verkostoitumalla muiden toimijoiden kanssa. Lieksan kaupunki on ainoana suomalaisena kuntana mukana kansainvälisessä ”Our Life as Elderly” -yhteistyöprojektissa, johon kuuluvat lisäksi Ruotsista Lulean kaupunki, Norjasta Bodön kunta, Färsaarilta Färsaarten Kuntainliitto sekä Skotlannista Centre for Rural Health.
Lisäksi kehittämistyössä hyödynnetään Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen ISOn ja Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun verkostoja.
Karpalo-hankkeessa on sosiokulttuurisen vanhustyön lisäksi viisi muuta osiota: koulutus, teknologian hyödyntäminen, palvelutuotteiden kehittäminen, erityispalveluiden tuottaminen sekä yhteistyöverkoston luominen ja ylläpito.

Lisätietoja:  www.karpalohanke.net
Teksti: Kari Uittomäki




Airi Pilkama sosiokulttuurisesta seniori- ja vanhustyöstä:
Ikäihmiset tulevat kulttuurisesti näkyviksi

- Sosiokulttuurinen seniori- ja vanhustyö on uusi avaus vanhustyön kentässä. Kun sitä tehdään pienissä ryhmissä, se tukee yhteisöllisyyttä. Ikäihmisten osallisuus kulttuurin tuottamiseen tekee heistä aivan uudella tavalla kulttuurisesti näkyviä, Airi Pilkama hahmottaa.
Sosiokulttuurinen seniori- ja vanhustyö on myös kuntouttavaa ja ehkäisevää toimintaa. Lähityöntekijät oppivat ikäihmisiltä kulttuuritoiminnassa ja se tekee työstä entistä antoisampaa. Asiakkaiden tarpeet on helpompi tunnistaa, kun opitaan tuntemaan heidät ja heidän taustansa muistojen välityksellä syvällisemmin.

Airi Pilkama on työskennellyt sosiokulttuurisen seniori- ja vanhustyön kehittämiseksi ja sen tunnetuksi tekemiseksi. Hän muistuttaa, että sosiokulttuurinen vanhustyö on laaja käsite. Siihen kuuluvat kaikki luovat menetelmät; musiikki, draama, kuvallinen ilmaisu, kirjallisuus, kirjoittaminen ja tanssi, perhe- ja sukupolvityö, muistelutyö, yhteisösuuntautunut työ ja verkostotyö.
- Ikäihmiset eivät ole pelkästään hoidettavia ja huollettavia, vaan he ovat itse osallisina kulttuuriin ja ovat kulttuurin tuottajia. Heillä on oikeus olla myös kulttuurisesti näkyviä, Pilkama korostaa.


Ikäihmiset ovat tekemisen keskiössä

- Luovuuden ylläpitäminen, luovuuden säilyttäminen on parata mahdollista itsehoitoa. Luovan toiminnan tukeminen on parasta mahdollista kuntoutusta ja ehkäisevää työtä. Tärkeintä ei ole luovan työn taiteellinen lopputulos vaan se, että ikäihmiset itse saavat iloa omasta luovuudestaan ja ovat tekemisen keskiössä, Pilkama korostaa.
- Sosiokulttuurinen seniori- ja vanhustyö vahvistaa identiteettiä ja toimintakykyä, antaa mielekkyyttä ja merkitystä elämälle, synnyttää luontevia sosiaalisia verkostoja ja antaa mahdollisuuden osallistua yhteisöön ja yhteiskuntaan.
Olennaista on se, että sosiokulttuurinen työ lähtee ikäihmisen omista voimavaroista ja niiden löytämisestä ja hyödyntämisestä. Sosiokulttuurista työtä tehdään usein pienryhmissä, joka edesauttaa yhteisöllisyyttä.
- Sosiokulttuurinen työ on aina kuulunut ikäihmisten harrastuksiin. Kuitenkin vasta viime vuosina sen merkitystä ja ulottuvuuksia on pohdittu teoreettisemmalta kannalta. Teoreettinen perusta kehittämiselle on löytynyt. Sosiokulttuurista työtä kannattaisi viedä vahvasti eteenpäin ehkäisevään ja kuntouttavaan toimintaan, Pilkama toteaa.
- Mukaan kehittämiseen tarvitaan vanhustyön lähityöntekijöitä ja myös taiteilijoita. He ovat tukijoita ja mahdollistajia. Olennaista on ikäihmisten oman luovuuden esille saaminen taiteen keinoin. Ilon tuottaminen itselle ja muille.


Muistelutyö paikantaa ihmisen historiaan

Airi Pilkama on kiinnostunut varsinkin muistelutyöstä. Kaikilla on elämäntarinoita, jotka voidaan työstää taiteeksi. Muistelu itsessään on luovaa toimintaa. Hän korostaa, että muistelutyössä ihminen voi selkiinnyttää paikkansa historiassa, eheytyä ja oivaltaa elämänsä uudessa valossa. Ihminen voi sijoittaa itsensä laajempaan historialliseen tapahtumaketjuun. Muistelutyön tuloksissa hän voi tulla osaksi kotipaikkakuntansa paikallishistoriaa. Ihminen voi myös rohkaistua puhumaan itselleen kipeistä asioista ja näin keventää muistojaan.
- Muistelutyö on mielestäni kiinnostavin osa sosiokulttuurista seniorityötä. Siinä yhdistyvät yksilöllinen, inhimillinen ja paikallinen elämäntarina. Muistelutyöstä joko yksin tai yhdessä ryhmän kanssa voi syntyä monipuolista taidetta. Tällainen produktio voi olla käsikirjoitus, näytelmä, maalaus ja kollaasi, esimerkiksi muistelulaatikko. Muistot voidaan koota kirjaksi tai tehdä atk-ohjelmalla cd- levyke omasta elämästä muistoksi lapsenlapsille, Pilkama toteaa.
Pilkama korostaa, että sosiokulttuurisessa työssä tarvitaan nyt tukirakenteita. On panostettava toimintatapojen tutkimukselliseen ja arvioivaan kehittämiseen. On saatava koulutusta ohjaajille ja toimitiloja senioriryhmille. Tässä vaiheessa tiedottaminen on myös avainasemassa. Kotkassa sijaitseva Muistojen Talo on hyvä esimerkki sosiokulttuurista työtä kehittävästä rakenteesta. Lappeenrannassa on Taikinamäen palvelukeskukseen sijoitettu ”kulttuurikahvila”, joka antaa puitteet myös näyttelytoimintaan.
- Suomessa voisi olla muutamia tällaisia työtä kehittäviä ja kouluttavia ” Muistojen Taloja” sekä ”Senioreiden kulttuurikahviloita” jotka verkostoituisivat. Niistä pitäisi tietenkin olla internet ja kotisivut, jolloin kaikki tietäisivät, mitä kulttuuritoimintaa muilla on meneillään ja mitä itsellä on tarjolla. Kulttuuritapahtumien vaihto ja näyttelyiden kierrättäminen antaa sosiokulttuuriselle seniorityölle sen tarvitsevan näkyvyyden. Siitä on kehitettävissä senioreiden oma ”taideapteekki”, Pilkama ideoi innostuneena.
Pilkaman mukaan olisi tärkeätä turvata Muistojen Taloille rahoitus jotta tämän työmuodon kehitys ja vaikuttavuus voidaan selvittää. Taidetoiminnan parantava ja kuntouttava vaikutus on tarpeen selvittää mm. dementia- ja mielenterveystyössä.


Kulttuurinen työ auttaa myös käytännön hoito-työssä

- Palvelutaloissa ja vanhainkodeissa voitaisiin erityisen hyvin hyödyntää sosiokulttuurisia työmenetelmiä. Kun luova toiminta organisoidaan pienryhmissä synnytetään yhteisöllisyyttä ja tuloksena voi syntyä yhteisötaidetta omaan asuinyhteisöön omaksi henkilökunnan ja omaisten iloksi. Asukkaat pääsevät vaikuttamaan oman yhteisönsä asioihin. Nimenomaan vuorovaikutus on mielekäs tapa toimia, Pilkama korostaa.
Pilkaman mukaan sosiokulttuurisilla menetelmillä saadaan yllättäviä tuloksia.
- Tiedän tapauksen, että puhumattomuus ja sulkeutuneisuus on laukaistu kysymällä ryhmältä, mitä äiti laittoi ruokalautaselle heidän olleessaan lapsia. Kaikilla oli muistoja kerrottavaksi. Heillä oli muistoja annettavaksi toisilleen.


Muistojen ansiosta ihmisiä oppii tuntemaan paremmin

Lähihoitaja Pirjo Kärkkäinen tutki opintojensa lopputyönä muistelun merkitystä vanhustyössä. Lopputyönsä yhteydessä hän kokosi vanhojen esineiden näyttelyn Kuusankoskella sijaitsevassa Kettumäen palvelukeskuksessa. Esillä oli monenlaisia esineitä vanhoista työkaluista pappa-Tunturiin, lottapuvusta vanhoihin rahoihin ja Hakkapeliitta-lehtiin.
Kärkkäisen mukaan muistelu on usein erittäin terapeuttista ja muistelu on myös osa hoitotyötä. Muistelutyön ansiosta voi oppia tuntemaan paremmin ikäihmisiä ja heidän elämäänsä. Kärkkäisellä on myös ideoita, miten hän haluaisi jatkaa muistelu- ja näyttelytyötä.
- Olisi kiva laittaa tänne oikein kunnon muisteluhuone. Jokainen palvelukeskuksen asukas voisi tuoda jonkin oman esineen. Huoneeseen voisi tuoda ihmisiä ja jutella heidän kanssaan esineiden innoittamina. Samoin minua kiinnostaa sukupolvien välinen kohtaaminen, olisi lapset ja vanhukset yhdessä, yhteistyötä. Se olisi myös kulttuuriperinteen välittämistä, Kärkkäinen miettii.
Paitsi esineiden näyttely, Kuusankoskella on erityisen vireätä elämäntarinoiden kirjoittaminen. Aktiivisten kirjoittajien ansiosta erilaisia julkaisuja on hyvänlainen pino. Kuusankoskella on myös oma mielenkiintoinen historiansa, mm. paperitehtaiden ansiosta.
- Sosiokulttuurisessa vanhustyössä on sekin hyvä puoli, että henkilökunta alkaa nähdä työnsä uudesta näkökulma ja he saavat kevennystä raskaaseen työpäivään. Henkilökunta saa paljon hoivatyötä tukevaa, yksilöllistä tietoa, Pilkama toteaa.
Kettumäen palvelukeskuksen ryhmäkodin henkilökuntaan kuuluva Kirsti Eloranta vahvistaa, että hoitotyössä on apua vanhuksen taustan ja elämän tuntemisesta. Keskustelunaiheita löytyy helposti, ja toisaalta osaa välttää esim. arkoja aiheita, joita ulkopuolisen on vaikea tai mahdoton tietää. Monet asiat saattavat olla pinnan alla näkymättömissä, kuten vaikkapa eri paikkakuntien väliset henkiset raja-aidat tai kansalaissodan arvet.
Eloranta myös kertoo, että esimerkiksi musiikilla saattaa olla uskomaton vaikutus. Jopa dementikko saattaa musiikin ansiosta muistaa jotakin. Myös vanhoja kaskuja ja vitsejä muistetaan. Niistä riittää iloa ja parhaat vanhat kaskut voidaan kirjoittaa ylös muidenkin virkistykseksi.

Teksti: Kari Uittomäki




Tietotekninen kehitys ja vanhustyö ovat kiinnostava yhdistelmä
Pelit tarjoavat paljon mahdollisuuksia

Diplomi-insinööri Timo Toivonen on kehittänyt ikääntyneille tarkoitetun Elämänkaaripeli -nimisen tietokonepelin. Pelin ideana on erilaisten virikkeiden avulla muistella elettyä elämää, pohtia nykyhetkeä ja tarkastella tulevaisuutta. Pelaamisen aikainen sosiaalinen vuorovaikutus ja vanhusten oma sisäinen reflektio parantavat elämänlaatua. Hoitajat saavat pelin ansiosta arvokasta tietoa ikääntyneen elämästä ja siten kehittää yksilöllistä hoitoa.
- Tietotekniikalla on paljon nykyistä enemmän mahdollisuuksia vanhustyössä, Toivonen visioi.

Elämänkaaripeli on perusmuodossaan kaksinpeli; sitä pelaavat ikääntynyt ja ohjaaja yhdessä. Ikääntynyt ei koske tietokoneeseen vaan keskittyy peliin, on läsnä tilanteessa. Ohjaajan rooli on aktiivinen ja hän voi tehdä valintoja pelin aikana. Peliä voivat pelata myös kaksi vanhusta yhdestä, jolloin toinen toimii ohjaajana ja toinen pelaajana.
Pelin toteutuksessa on käytetty modernien tietokonepelien tapaan kolmiulotteista grafiikkaa. Itse pelissä on saari, jossa on erilaisia reittejä ja reittien varrella on tehtäviä. Pelissä on paljon myös satu- ja fantasia-aineksia. Matkan aikana pelaaja voi kohdata esimerkiksi puhuvan karhun
- Peliä voidaan pelata kahdella tasolla, joko viihdyttävänä tai syvällisenä. Viihdyttävästi pelattaessa peli tarjoaa virikkeitä, syvällisesti pelattuna pelissä on terapeuttinen lähestymistapa. Pelitapa valitaan heti peliä aloitettaessa, Timo Toivonen kertoo.


Elämänkaaripelissä taustalla laaja teoreettinen pohja

Timo Toivonen suunnitteli Elämänkaaripelin opiskellessaan Hämeen ammattikorkeakoulussa hyvinvointiteknologiaa. Lopputyössään hän esittelee tietokonepelin hyvinvointiteknologisena mahdollisuutena. Elämänkaaripelin tekninen toteutus taas syntyi erään EU-projektin tuotoksena.
Toivonen on kolminkertainen insinööri. Hämeen AMK:ssa tehty tutkinto oli kolmas. Toivonen kertoo aina olleensa kiinnostunut tietokonepeleistä - ja hän on myös kiinnostunut vanhuksista ja vanhustyöstä. Toivosta kiinnostaa käytännön näkökulman, viihtymisen ja toisaalta oppimisen yhdistäminen. Hän on kehitellyt erityistä devetainment-käsitettä, joka on yhdistelmä sanoista development ja entertainment (kehitys ja viihde). Devetainment on johdannainen sanasta edutainment (education ja entertainment, koulutus ja viihde). Eli Elämänkaaripelin idea on yhdistää ihmisen kehittyminen ja viihde.
- Devetainment-peli on tarkoitettu henkilökohtaista kehittymistä varten. Pelin sisältö on sekä syvällistä että yksilöllistä ja toisaalta pelaaminen on sosiaalistavaa.
- Tavallisessa tietokonepelissä pelaaja kommunikoi tietokoneen kanssa. Elämänkaaripelissä kommunikoidaan toisen ihmisen kanssa. Keskustelujen taso ja sisältö on aivan toista luokkaa kuin tavallisessa pelissä, Toivonen kertoo.
Elämänkaaripelin kehittämisessä on ollut mukana mm. ohjaustoiminnan ammattilaisia. Peliä on pelattu testausmielessä päiväkeskuksessa, jossa peli todettiin toimivaksi ja muistelua tuottavaksi. Älyllisen muistamisen lisäksi Elämänkaaripeli aktivoi myös ikääntyneen tunnemuistia.
- Elämänkaaripelillä on huimat mahdollisuudet eri sukupolvia yhdistävänä tekijänä. Esimerkiksi lapset ja vanhukset voivat pelata peliä yhdessä. Välistä jää puuttumaan yksi sukupolvi, lapset saavat suoran yhteyden vanhuksiin pelin ansiosta.


Pelistä on paljon hyötyä

Toivosen mukaan Elämänkaaripelistä syntyy monia hyötyjä eri tahoille. Peli tarjoaa ikääntyneille muun muassa aktivoitumista ja rentoutumista, itsetuntoa vahvistavia onnistumisen ja kuulluksi tulemisen kokemuksia, mahdollisuuden käsitellä turvallisessa ympäristössä vaikeitakin teemoja, elämänkokemuksen siirron eri sukupolville sekä mahdollisuuden vahvistaa omaa minää.
- Hoidon näkökulmasta peli tarjoaa hoitajille mahdollisuuden oppia tuntemaan paremmin asiakkaitaan, hoitotyöstä tulee kokonaisvaltaisempaa, sekä vanhusten pelatessa keskenään hoitajien työtaakka ei lisäänny, Toivonen erittelee.
Koko yhteiskunnan näkökulmasta peli voi mahdollistaa sen, että hoitotyön julkinen kuva muuttuu positiivisemmaksi, joka edelleen merkitsee esimerkiksi vanhustyön kiinnostavuuden paranemista nuorten parissa. Pelin, tai pelien, ansiosta voi syntyä aivan uusi ammattikuntia; ”multimedia-viriketoiminnan ohjaaja”. Myös liike-elämälle ja teollisuudelle voi avautua uusia mahdollisuuksia.


Tietotekninen kehitys ja vanhustyö ovat kiinnostava yhdistelmä

Softability-nimisessä yrityksessä ohjelmistosuunnittelijana työskentelevä Timo Toivonen on seurannut vanhustyötä varsin läheltä, sillä hänen oma äitinsä työskentelee alalla. Toivosta voi kuvailla siten, että hänessä yhdistyy humanisti ja insinööri.
- Nyt on hyvin mielenkiintoista aikaa olla mukana tietoteknisessä kehityksessä ja vanhustyössä. Laitteistot kehittyvät ja niiden käytettävyys paranee. Ikääntyneiden määrä kasvaa, mutta niin kasvaa myös tietämys ihmisestä. Itse näen, ettei tietotekniikan kehitys voi mennä mihinkään muuhun kuin tällaiseen humaaniin, ihmisläheiseen suuntaan. Kovan teknologian aika alkaa olla ohi, Toivonen pohdiskelee.
Humanistina Toivosta kiinnostaa ihminen ja ihmisen elämä, elämän mielekkyyden näkeminen. Elämänkaaripsykologia on yksi mahdollisuus tarkastella ihmisen elämän kulkua ja löytää sen avulla mielekäs kokonaisuus.
- Ihmisen elämän loppuajan tärkein kehitystehtävä on menneen läpikäynti ja oman elämän arvottaminen. Elämänkaaripeli auttaa ikääntynyttä saavuttamaan eheän vanhuuden.
- Olisi ikääntyneiden aliarviointia palauttaa heidän elämäntarinansa pelkästään myönteiseksi ja pyrkiä atk-pohjaisessa viriketoiminnassa vain viihdyttävyyteen. Kokonaisvaltainen ihmiskuva on välttämättömyys, kun suunnitellaan hyvinvointipelejä vanhuksille, Toivonen painottaa.
Toivonen myös näkee, lainaten elämänkaariteorioita, että ihmisen fyysinen kehitys kääntyy laskuun 40 ikävuoden jälkeen. Myös psyykkinen-henkinen kehitys voi kääntyä laskuun samoihin aikoihin Toisaalta voi käydä päinvastoinkin; kun ihmisen fyysinen kehitys alkaa laskea, niin psyykkis-henkinen kehitys alkaakin nousta. Ihmisellä alkaa sosiaalinen vaihe, hän antaa omasta henkisestä sisällöstään. Tällöin esimerkiksi Elämänkaaripeli voi auttaa ikäihmisiä antamaan muille ihmisille henkistä rikkauttaan.

Elämänkaaripeliä ei ole toistaiseksi myytävänä. Toivosen mukaan pelin kehittely jatkuu ja ehkä jonain päivänä peli on julkisessa levityksessä.

Elämänkaaripelin ”prototyyppi” tuotettiin HAMK:in hallinnoiman ESR-rahoitteisen Tieto virtaa -hankkeen kautta. Elämänkaaripelin CD-romppua voi tiedustella HAMK:sta, Tieto virtaa -hankkeen projektisihteeri Heidi Vuopiolta; heidi.vuopio@hamk.fi

Teksti: Kari Uittomäki






Pääkirjoitus
Lämmin kesä - vanhustenhuollollisesti tulossa kuuma syksy

Huh, huh - tuttu tokaisu tänä kesänä. Tämän kesän vesipisarat on melkein pystynyt laskemaan. Nurmikko rahisee varpaiden alla kuivana ja palaneena. Koivumetsässä on jo näin elokuussa syksyisen keltaista. Mutta ihanaa on kun lämmintä on riittänyt - toisille jo liikaakin.

Vaikka kuinka lämpimästä kesästä nauttisi, on kesä ollut rankka monelle. Sisällä on ahdistavan kuumaa ja on pakko pitää ikkunoita auki. Veto tuntuu polvissa ja nivelissä jo nuoremmallakin. Sain onneksi itse juuri ajan osteopaatille, joten apua löytyy. Ei auta kuin vähän irvistäenkin todeta, että ihana kesä.

Odotan, että tulevana syksynä käydään ”kuuma” vanhustenhuollon arviointikeskustelu. Hyvän pohjan keskustelulle antaa professori Sirkka-Liisa Kivelän kesäkuussa julkaistut ehdotukset vanhusten hoitotyön ja lääketieteellistä hoidon kehittämisestä. Kivelän ehdotukset kiteytetysti; niin lääketieteellisessä kuin sosiaalialan koulutuksessa tulee lisätä geriatrisen, vanhuspsykiatrisen, vanhustenhoidon ja vanhustyön opintojen osuutta. Sirkka-Liisa Kivelä vaati jo yli 5 vuotta sitten, että tavallisten terveyskeskuslääkäreiden geriatrista osaamista on parannettava sekä turhaan lääkkeiden syöttämiseen on saatava muutos. Sen lisäksi, että näistä asioista tiedotetaan, koulutetaan sekä lisätään osaamista - vaaditaan myös asenteiden muutosta. Eniten tätä asennemuutosta tarvitaan vanhusten masennuksen ehkäisyssä ja hoidon kehittämisessä. Tässä ikäihmiset ovat usein olleet ”välinpitämättömän” diagnostisoinnin uhreja tai toisena ääripäänä on lääkkeiden liika määrääminen.

Sirkka-Liisa Kivelän laaja vanhustenhuollon kokemus tulee hyvin esille hänen ehdotuksessaan, että myös mm. järjestöt voisivat toteuttaa valtakunnallista vanhusten masennuksen ehkäisy- ja hoito-ohjelmaa. Tässä näen järjestöjen roolin ja osaamisen merkittävänä. Tämä on osa-aluetta, johon myös Raha-automaattiyhdistyksen tulisi panostaa. Nyt ei tarvittaisi uusia organisaatioita, vaan toiminta tulisi toteuttaa olemassa olevien vanhustenhuollon toimintayksiköiden kuten palvelutalojen yhteydessä. Tästä on Psykogeriatrisen yhdistyksen ”Palkeet” projektissa saatu hyviä kokemuksia.

Sosiaalihuollon työntekijäliitot ovat selkeästi aloittaneet ”taistelun” alan lyhytkoulutuksia vastaan. Sanoma on selvä; lyhyet koulutukset eivät tuota vanhusten ja heidän hoitajiensa aseman parantamista. Itse olen aivan samaa mieltä - osaajia vanhustenhuollossa tarvitaan. Nyt on kuitenkin löydettävä tulevaisuuden työntekijät, enkä suhtautuisi niin mustavalkoisesti alan lyhytkoulutukseen. Kokemus on osoittanut, että monella lyhyt tutustuminen vanhustenhuoltoon on muuttanut suhtautumisen alaan myönteiseksi, jonka jälkeen kynnys lähteä opiskelemaan alaa on tullut matalammaksi. Ihmisen auttamisesta, hoitamisesta ja palvelemisesta on saatava haluttu ammatti. Alalle pitää saada imua. Sosiaali- ja terveysministeriö on jo Sirkka-Liisa Kivelän selvityksen pohjalta tehnyt päätöksiä; vanhustenhuollon laatusuositukset uudistetaan, lääkitykseen laaditaan valtakunnalliset ohjeet, vanhuspsykiatria palautetaan itsenäiseksi erikoisalaksi jne. Yhtenä merkittävimpänä näen sen, että STM on käynnistämässä laajaa eettistä keskustelua vanhusten oikeuksista, oikeudenmukaisuudesta ja inhimillisestä kohtelusta. Toivoisin, että tämän keskustelun tuloksena maahamme saataisiin laaja kampanja ”laadukkaan vanhustenhuollon puolesta”, joka merkitsee lisää rahaa, työntekijöitä, arvostusta ja hyvää palvelua vanhuksille ja motivoituneita työyhteisöjä.

Marja-Liisa Kunnas