Sijaismummotoiminta antaa hyvän mielen
- Tämä antaa hyvä mielen, vantaalainen Mirja Riihimaa kertoo
sijaismummotoiminnan palkitsevuudesta.
Mirja Riihimaa toimii nelilapsisen kenialais-suomalaisen perheen
sijaismummona. Riihimaa sekä perheen äiti Jane Kivilahti
korostavat sijaismummotoiminnan tärkeyttä.
Kolmisen vuotta sitten Mirja ”Mirkku” Riihimaa ja Keniasta
kotoisin oleva Jane Kivilahti tutustuivat käsityöpiirissä.
Riihimaa - itsekin isoäiti - kuuli, että tuolloin kolmilapsinen
Kivilahden perhe etsi sijaismummoa. Jane Kivilahti oli
menettänyt omat vanhempansa ollessaan nuori, ja perheen pojat
Nico, Miro ja Kariz kaipasivat perheeseen mummoa.
- Olin kuullut paljon perheen pojista, joten päätin alkaa
sijaismummoksi. En koskaan ennen ollut sijaismummona, enkä ollut
edes kuullut tällaisesta toiminnasta, 61-vuotas Riihimaa kertoo.
Kivilahden perheen vilkkaat pojat ottivat heti sijaismummon
omakseen ja toiminta lähti luontevasti käyntiin. Riihimaa
leikkii lasten kanssa, tekee ruokaa, on lasten harrastuksissa
mukana, lukee lapsille, käy leffassa lasten kanssa.
- Toiminnan ei tarvitse olla mitään erikoista, ihan tavallisia
asioita tehdään. Se riittää, että on ihan tavallinen mummo,
Riihimaa kertoo.
Riihimaa on esimerkiksi lukenut Pekka Töpöhäntä -kirjoja, ja
hänen tekemänsä jauhelihapihvit maistuvat. Hieman tekeminen
painottuu eri lasten mukaan; Miro tykkää ruoanlaitosta, Kariz
kirjoista. Pojat ovat hyvin urheilullisia, ja Riihimaa on ollut
seuraamassa urheiluharrastuksia ja -kilpailuja.
Riihimaa tapaa Kivilahden perheen viikoittain. Viime aikoina he
ovat tavanneet ahkerammin, sillä seitsemän kuukautta sitten
perheeseen syntyi neljäs poika, Kamau. Riihimaa kuitenkin
painottaa, ettei tapaamisista ole mitään sääntöjä olemassa.
Tavataan tilanteen ja tarpeen mukaan.
Riihimaa korostaa, että Kivilahdilla on sama uskonto kuin
suurimmalla osalla suomalaisista ja he viettävät samoja juhlia,
kuten joulua. Kivilahden lapset ovat syntyneet Suomessa, joten
itse asiassa kyseessä on hyvin suomalainen perhe.
- En ole kokenut mitään kulttuurisia ristiriitoja. Oikeastaan
ainoa ero on se, että Janen kotimaassa sukulaiset ovat hyvin
tärkeitä. Tosin tiesin sen ennestään.
Riihimaa ja Kivilahti kertovat humoristisesti, että Riihimaa,
jonka omat lapset ovat poikia, sai Jane Kivilahdesta tyttären.
Jane Kivilahti puolestaan toteaa, että hän sai Mirkusta äidin.
Kaiken kruunaa se, että he molemmat ovat syntyneet kesäkuussa.
Yhteisiä ja yhdistäviä asioita on löytynyt paljon.
- Aina kun mummo tulee meille, niin pojat haluavat jutella
mummon kanssa. He kertovat mummolle, mitä kaikkea on tapahtunut
ja mitä he ovat tehneet, Jane kertoo.
- Mummo on oikein kiva, pojat Nico ja Kariz kiittelevät.
Sijaismummo auttaa monin tavoin
Riihimaa muistuttaa, että maahanmuuttajaperheet eivät kovin
helposti saa ystäviä suomalaisista, sillä suomalaiset ovat
jotenkin varautuneita. Maahanmuuttajaperheet ovat enimmäkseen
tekemisissä keskenään. Tällöin on tietenkin vaarana, että
suomalaiset ihmiset ja yhteiskunta jäävät maahanmuuttajille
vieraiksi.
- Sijaismummotoiminta on tarpeen ja näkee, että tästä on
oikeasti hyötyä, Riihimaa luonnehtii.
Sijaismummo ja sijaismummot voivat olla eräänlainen silta tai
välittäjä maahanmuuttajaperheen ja suomalaisen yhteiskunnan
välillä. Kuusitoista vuotta Suomessa ollut ja sujuvaa suomea
puhuva Jane Kivilahti kiitteleekin, että Riihimaan ansiosta
perhe on saanut tietää monista tärkeistä asioista.
- Sijaismummo on hyvin tärkeä. Meidän kulttuurissa arvostetaan
vanhempia ihmisiä. On tärkeätä, että lapset saavat olla yhdessä
mummon kanssa. Me olemme adoptoineet Mirkku-mummon, Jane
Kivilahti kertoo.
Kivilahden perheen pojat ovat musikaalisia, ja he soittavat
rumpuja musiikkiopistossa. Riihimaa on kertonut erilaisista
olemassa olevista harrastusmahdollisuuksista ja leireistä.
- Miten maahanmuuttajaperheet voisivat tietää mahdollisuuksista,
kun kaikki suomalaisetkaan eivät niistä tiedä. Ihan oikeasti
asioista pitää ottaa selvää ja hankkia koko ajan tietoa,
Riihimaa toteaa.
Riihimaa korostaa, ettei sijaismummotoiminta ole
sosiaalitoimintaa. Eikä sellaista, että sijaismummot kokisivat
hoitavansa jotain velvollisuutta tai ratkovansa ongelmia.
Perheet, joilla on sijaismummo, ovat enimmäkseen ihan tavallisia
maahanmuuttajaperheitä.
- Sijaismummotoiminta perustuu vapaaehtoisuuteen. Toiminta ja
sen raamit ovat sijaismummon tai -vaarin sekä perheen kesken
sovittavia asioita, Riihimaa aprikoi.
Monikulttuurisuustyötä ruohonjuuritasolla
Mirja Riihimaa kertoo olleensa aina kiinnostunut eri
kulttuureista. Hän on ollut aikaisemmin mm. Nicaraguassa kahvia
poimimassa, Kuubassa pohjoismaisella työleirillä sekä Afrikassa
kansainvälisellä lastenleirillä ohjaajana.
Sijaismummo- ja vaaritoiminta onkin erinomaista
monikulttuurisuustyötä ruohonjuuritasolla - molemmat osapuolet
oppivat kunnioittamaan ja tuntemaan toista kulttuuria. Riihimaa
ja Kivilahti muistuttavat, että media antaa aivan väärän kuvan
ulkomaista; näytetään köyhyyttä, onnettomuuksia, katastrofeja,
pakolaisuutta. Kuitenkin esimerkiksi Afrikassa on täysin
moderneja, länsimaisia kaupunkeja. Paras keino välittää tietoa
ja oikoa vääriä käsityksiä on nimenomaan henkilökohtainen
vuorovaikutus.
- Ihmisillä on ihan vääriä käsityksiä Keniasta ja Nairobista. He
luulevat, että siellä kävellään paljain jaloin. Kun itselläni
tulee jotain kysyttävää Suomen historiasta tai kulttuurista,
niin voin kysyä Mirkulta, Jane Kivilahti havainnollistaa.
- Poikien koulu on kiinnostava, sillä he käyvät kansainvälistä
koulua. Olen päässyt mukaan koulujuttuihin ja sieltä tulee
minullekin aivan uusia asioita, Riihimaa kiittelee.
Vantaalla muodostunut sijaismummorengas
Riihimaan ja Kivilahden keskenään aloittama sijaismummotoiminta
on herättänyt kiinnostusta Vantaalla, ja kaikessa hiljaisuudessa
Vantaalle on muodostunut seitsemän sijaismummon ja -vaarin
muodostama rengas. Renkaassa on tällä hetkellä 21 lasta.
Riihimaan mukaan renkaaseen on tulossa yksi sijaismummo ja yksi
maahanmuuttajaperhe lisää.
Sijaismummorengas ei ole virallisen yhdistys, mutta Riihimaan
mukaan järjestäytyminen on vireillä. Toiminta on laajentunut, ja
Riihimaa on ollut ikään kuin vetovastuussa. Yhdistys
mahdollistaisi mm. avustusten hakemisen perheleirejä varten.
Ensi kesänä on tarkoitus pitää kaikkien perheiden yhteinen
leiri.
- Ihmiset ovat tulleet mukaan, kun ovat kuulleet toiminnasta.
Kaikkein tärkeintä tässä on oma halu ja se, että pitää lapsista.
Omat voimavarat pitää kuitenkin miettiä tarkasti, että mitä
jaksaa ja ehtii. Toimintaan täytyy suhtautua vakavasti.
Sijaismummotoimintaa ei voi jättää kesken, kun kerran on
aloittanut.
- Tälle toiminnalle on ihan selvä tarve olemassa, kysyntää
riittää. Sijaisvaareja kaivattaisiin enemmän mukaan, Riihimaa
kertoo.
Riihimaan mukaan sijaisvaareja tarvittaisiin erityisesti siksi,
että lapset pääsivät tekemään vaarin kanssa asioita, jota
vaarien kanssa yleensä tehdään. Kuten esimerkiksi käydä ongella,
kalassa tai rakennella jotakin. Myös luontoretkien
järjestäminen, yhdessä sijaismummojen ja -vaarien kanssa, olisi
tarpeellista. Maahanmuuttajat eivät tunne suomalaista luontoa ja
esimerkiksi sieniä. Jokamiehen oikeudet ovat enimmäkseen aivan
outo käsite ulkomailta tulleille.
- Sen, joka halua sijaismummoksi tai -vaariksi, ei pidä luulla,
että tässä pitää olla jokin superihminen. Ei tarvitse osata
kieliä, sillä suomea puhutaan koko ajan. Idea on se, että näin
maahanmuuttajaperhe oppii kieltä paremmin. Usein
maahanmuuttajaperheissä äiti on se, joka osaa heikoimmin suomea.
Lapset oppivat koulussa ja isät työpaikoilla. Äidit ovat
enimmäkseen kotona, joten heillä ei ole mahdollisuuttakaan
oppia, Riihimaa kertoo.
Jouluna Keniaan
Riihimaan ja Kivilahden perheen välille on kolmen vuoden aikana
muodostunut tiivis ja välitön suhde, aivan kuin Mirkku olisi osa
perhettä. Tiiviistä yhteydestä kertoo sekin, että Riihimaa ja
Kivilahdet lähtevät jouluna kolmeksi viikoksi Keniaan. Siellä he
tapaavat Janen sukulaisia ja ystäviä sekä Jane esittelee
kotimaataan. Joulun jälkeen Riihimaa ja vanhimmat pojat tulevat
Suomeen, Jane jää vielä Kamau-vauvan kanssa kolmeksi viikoksi
Keniaan.
- Voin turvallisin mielin antaa pojat sijaismummon
hoidettaviksi, Jane kertoo.
Teksti: Kari Uittomäki
Mirja Riihimaan yhteystiedot: puh. 041 5178033
"Onko kukaan kotonaaa!”
Tämä on lastenlasteni, Rosan (9v.), Monan (7v.), Aaronin (6v.),
Adan (4v.) ja Nooan (3v.), vakiohuuto postiluukusta, kun he
tulevat meille.
Silloin sydän sykähtää, työt keskeytyvät ja ilo tulvii meihin.
Tässä yhdessä lauseessa onkin oikeastaan kiteytettynä kaikki
isovanhempana olemisen sisältö.
Ystäväni, joilla ei ole lapsenlapsia kysyvät ”Miksi?”. Näin
minäkin ajattelin vielä lähes kymmenen vuotta sitten. Se on kai
niitä ihmiselon suuria salaisuuksia. Miksi isovanhemmuus tuo
niin suuren ilon. Olen miettinyt tätä monen ystäväni kanssa ja
yritän laittaa ajatuksiamme tähän artikkeliin.
Siis ”Miksi?”.
Lapsenlapsissamme löydämme itsemme
Lapsenlapsissamme löydämme tuttuja piirteitä ja ominaisuuksia
itsestämme, lapsistamme, aviopuolisostamme ja omista
vanhemmistamme. Huomaamme heissä huvittavia piirteitä, jotka
selvästi ovat kuin omalla isällämme, huomaamme hyviä
ominaisuuksia, joita on myös aviopuolisollamme, joihin aikanaan
rakastuimme, mutta huomaamme myös huonoja ominaisuuksia, jotka
selvästi ovat periytyneet meistä itsestämme. Meillä esimerkiksi
Rosa on aina ollut sanavalmis. Hänellä oli valmiit lauseet jo
hyvin aikaisin. Sanoimme aina, että hän tulee anoppiini, jolla
oli todella sana hallussaan. Näin lapsenlapsemme ovat siis
tuttuja ja läheisiä.
Mutta lapsenlapsemme ovat myös ihana uusi seikkailu, sukellus
uusiin perintötekijöihin, sillä he ovat saaneet ominaisuuksia
myös toiselta vanhemmaltaan. On mielenkiintoista arvioida, onko
tuo piirre miniältä, hänen äidiltään vai isältään. Vai ovatko
nuo piirteet peräti lapsen omia, uusien geenien aikaansaamia!
Mielenkiinto elämään säilyy, kun löytää läheisistään uusia,
kiinnostavia asioita.
Ajassa pysyy kiinni
Lastenlasten kanssa pääsee seuraamaan uusia asioita, pysyy
kiinni ajassa. Ilman heitä en tietäisi, mitä ovat Bratzit,
Witchit, PuuhaPete ja hänen ystävänsä, Bioniclet, Geomagit,
Diabolot ja monet muut. Uutta tulee koko ajan, kun lapset
vanhenevat. Antti Tuisku on NIIN ihana ja Lordi hämmennyttää ja
pelottaa pienempiä. Kivaa on myös huomata, että vanhat tutut
suosikit ovat säilyttäneet voimansa eli Nalle Puh, Muumit, Peppi
Pitkätossu ja Melukylän lapset.
Opin myös jokin aika sitten, että joidenkin vanhojen satujen ohi
on aika ajanut. Osa niistä on todella pelottavia ja nykyaikana
niitä ei voi edes hyväksyä. Luin tässä päivänä muutamana oman
vanhan satukirjani prinsessasta ja hänen veljistään. Paha
äitipuoli on taikonut veljet villisorsiksi! Prinsessa pelasti
heidät ja kuningas määräsi äitipuolen sidottavaksi hevosten
perään ja vedettävän pitkin teitä. Huh! Kun tulin viimeiselle
sivulle lapsenlapset olivat kauhusta kankeita. Päätin, että sitä
kirjaa ei meillä enää lueta. Uusperheiden aikaan jo ”paha
äitipuoli” on asia, joka herättää epävarmuutta ja surua. Sitten
sadussa oli vielä kidutusta. Opin, että meidän lapsuudessamme
lapset kohtasivat saduissa tosi karmeita asioita. Nyt pahat
ihmiset lentävät avaruuteen tai häviävät muuten ihmisten
keskuudesta.
Lastenlapset virittävät liikkumaan
Eläkeläisenä olen ollut onnellinen myös lastenlasten uudelleen
virittämistä liikuntaharrastuksista. Olin tosin aloittanut
rakkaan harrastukseni uinnin jo aikaisemmin, mutta nyt sitäkin
tulee harrastettua enemmän kuin kerran viikossa vesijumpassa.
Talvisin olen kaivanut vanhat luistimeni esille ja opettelemme
yhdessä luistelemaan. Minä vetreytän vanhoja taitojani ja
lapsenlapset yrittävät hankkia uusia. Ensin he harjoittelevat
pysymään pystyssä, sitten liikkumaan eteenpäin, sitten
kääntymään, sitten luistelemaan taaksepäin. Rosa osaa jo nämä
kaikki konstit, Mona oppi viime vuonna varovasti kääntymään,
Aaron oppi hallitsemaan jääkiekkomailaa ja samalla luistelemaan,
Ada ja Nooa oppivat viime talvena luistelemaan pari metriä
eteenpäin. Myös uusia harrastuksia ilmaantuu. Meille on tullut
uusia paineta, sillä Mona on innostunut golfista. Golf on laji,
jota kumpikaan meistä ei ole harrastanut. Pitää varmaan alkaa
perehtyä siihen, jotta voi keskustella innostuneesti Monan
kanssa.
Keväällä teimme retkiä luontoon ja näimme Soukan ja
Suvisaariston luonnon aivan uudesta näkökulmasta. Aaronin
mielestä talviunista heräävä muurahaispesä oli todella ihme.
Miten pieni muurahainen vei isoa havunneulasta pesän
korjausaineeksi. Miten polun yli meni todellinen ”Jorvaksen tie”
muurahaisten polkuna. Ada ihmetteli, mistä lehdet tulevat. Piti
ottaa pieni oksa ja näyttää kevään pullistamat lehtisilmut.
Miten tuosta pienestä silmusta voi tulla iso vaahteranlehti!
Miksi orava on rikkonut turkkinsa? Ai, se heittää talviturkin
pois ja sille kasvaa kesäturkki. Ihan kuten mekin laitamme
talvihaalarit pois ja otamme esille kesäsortsit. Miksi lunta ei
sada kesällä?
Lastenlapset kiinnostuvat vanhoista asioista
Viime aikoina, kun lapset ovat tulleet vanhemmiksi, heidän
kiinnostuksensa vanhoihin asioihin on herännyt. Mummi kerro
taas, millaista oli olla sinun aikanasi koulussa. Oliko teillä
todella 52 oppilasta luokassa? Olitko sinä todella neljä vuotta
koulussa ennen kun sinulle alettiin opettaa vierasta kieltä?
Eikö teillä todellakaan ollut sukkahousuja? Miten sukat pysyivät
jalassa? Näytä taas ne liivit! Onneksi on valokuvia, joista voi
havainnollistaa kertomusta. Kaikkien näiden kysymysten myötä,
olen itsekin muistanut asioita, jotka olin jo unohtanut. Minusta
on tullut innokas ”muisteluterapian” kannattaja!
Tällaisia juttuja voisi varmaan jokainen isoäiti, mummi, vaari
ja ukki kertoa. Me olemme kuitenkin pyrkineet varaamaan myös
itsellemme aikaa. Eläkkeelle jäänti ei meidän kohdallamme
tarkoittanut kokopäiväiseksi lastenlasten päivähoitajaksi
ryhtymistä. Olemme sopineet, että olemme ”ensiapuryhmä”, mikäli
meillä ei ole ennalta sovittua ohjelmaa. Näin pidämme myös
lapsenlapsiimme sen harvinaisuusnäkökulman. Isovanhemmat ovat
heitä varten erityistilaisuuksissa, eivätkä jokapäiväisiä
hoitajia. Lastenlasten mielestä yhdessä viettämämme aika on
laatuaikaa, jota odotetaan innokkaasti.
Kaikkein tärkein asia isovanhemmuudessa on se, että annamme
heille aikaamme, rakkauttamme ja saamme heidän jakamattoman
rakkautensa. Sitähän se isovanhemmuus on. Annamme tukeamme,
kannustustamme ja rohkaisuamme. Meillä ei ole kasvattajan
vastuuta, mutta tuemme tarvittaessa myös lapsiamme eli
vanhempia. Tukemalla lapsenlapsiamme tuemme myös heidän
vanhempiaan eli omia lapsiamme.
Mielestäni norjalaiset käyttävät isoäidistä hyvin osuvaa
nimeä,”bestemor” eli ”paras äiti”.
”Te olette niiiin IHANIA!”
Teksti: Tellervo Kling
Soukan Mummi
Pääkirjoitus
Turvallinen isovanhemmuus
Isovanhempien merkitys yhteiskunnassamme on kasvanut. Tämän
päivän lapsista moni kokee kielteisenä vanhempien vaativan
työelämän ja arkipäivän kiireen. He eivät saa kaipaamaansa tukea
ja turvallisuutta kotoa. Lapsen hätähuuto näkyy pahenevana
kiusantekona kotona, koulussa ja ympäröivässä yhteiskunnassa.
Joka kuudes suomalainen lapsi kasvaa yksinhuoltajaperheessä.
Heille isovanhempien tuki olisi ja on tarpeellinen.
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto on viettänyt Isovanhempien
päivää vuodesta 1985 lähtien. Kun 1984 päätettiin, että lokakuun
kolmatta lauantaita vietetään Isovanhempien päivänä, olivat
päivälle asetetut tavoitteet hyvin vuorovaikutuksellisia.
Isovanhempien merkitys lapsenlapsille nähtiin hyvin tärkeänä.
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto halusi myös nostaa esille
eri sukupolvien välisen kanssakäymisen tärkeyden ja vastuun
omista läheisistään sekä jakaa tietoa perinteestä ja
ikääntymisestä. Tänä päivänä isovanhempien merkitys lapsen
turvallisuudentuojina on kasvanut. Isovanhempien läsnäolo,
kokemukset, tarinat ja osaaminen luovat lapselle turvallisen
kasvuympäristön.
Eri sukupolvien välille on saatava luonteva yhteys.
Suomalaisille on tyypillistä korostaa vastakkainasettelua.
Rahareikiä on niin lastensuojelussa kuin vanhustenhuollossa.
Isovanhemmuuden taloudellista merkitystä ei yhteiskunnassamme
ole riittävästi tunnustettu. Olisiko mahdollista, että
isovanhemmuudesta voisi muodostua omaishoidon tapainen
toimintamuoto, jonka merkityksen yhteiskunta myös "noteeraa".
Omassa mielessäni "välkkyvät" kokemukset Vanhus- ja
lähimmäispalvelun liiton Karhunkulman kohtaamispaikasta
1990-luvun alusta, jolloin paikka toimi vanhusten ja lasten
yhteisenä päiväpaikkana. Paikassa oli iltapäivähoidossa
esikoulussa ja alakoulussa olevia oppilaita. Iltapäivähoitoon
oli ohjattu erityisesti ylivilkkaita ja rauhattomia lapsia. Oli
hellyttävää nähdä ystävyyssuhteiden muodostuminen lasten ja
vanhusten välille. Lapset suojelivat ja auttoivat vanhuksia,
jotka riemulla "paijasivat" lapsia.
Isovanhemmuuden vuorovaikutus on kaksisuuntainen. Myös mummo ja
vaari tuntevat omaa toimimisen riemua lastenlastensa kanssa,
jolla on vaikutusta myös heidän hyvinvointiinsa.
Isovanhemmuudesta jää usein osattomiksi juuri ne lapset, jotka
isovanhempia eniten tarvitsisivat. Etenkin lastensuojelussa
kaivataan tukihenkilöinä isovanhempia, jotka voivat avata
sylinsä ja antaa lapsille aikaa ja turvaa.
Hyvää isovanhempien päivää!
Marja-Liisa Kunnas
|
