|
Erityisasiantuntija, MQ Tupu Holma:
Vanhustenhuollon laatu on monien tekijöiden summa
Millaista on laadukas vanhustenhuolto? Kysymykseen ei ole Kuntaliiton sosiaali- ja terveysyksikön erityisasiantuntija, MQ eli Master of Quality Tupu Holman mukaan mitään yksiselitteistä vastausta.
– Hyvän ja laadukkaan toiminnan lähtökohtana on se, että palvelujen tuottaja pystyy vastaamaan asiakaskunnan ja toimintaympäristön odotuksiin. Huomioonotettavia näkökohtia on kuitenkin myös muita, hän huomauttaa.
Hyvä laatu on Tupu Holman mukaan aina kompromissi, jossa asiakkaiden odotukset yhdistyvät taloudellisiin resursseihin ja henkilöstön voimavaroihin.
– Kysymys on siitä, miten pystytään tekemään niin hyvää työtä kuin juuri siinä ympäristössä on mahdollista. Täydellisyyttä on mahdoton tavoittaa.
Työyhteisön laatua arvioitaessa on Tupu Holman mielestä tärkeää pitää selvänä mielessä työhön ja palveluihin kohdistuvat vaatimukset. Lisäksi tulee olla näkemys siitä, miten työ organisoidaan niin, että kaikkiin vaatimuksiin ja odotuksiin pystytään vastaamaan mahdollisimman hyvin. Laadun arvioinnin paras asiantuntija on hänen mukaansa kuitenkin asiakas.
– Asiakkaan tarpeiden huomioonottaminen on kaiken kaikkiaan lisääntynyt, mikä on hieno asia.
Kyse on Holman mukaan ennen kaikkea työyhteisön kulttuurista – siitä miten vakavasti se suhtautuu laatukysymyksiin. Hyvän laatukulttuurin kehittyminen on pitkäaikainen prosessi.
– Arvioiva työote on tärkeä edellytys laadun kehittämiselle. Hyvä toimintatapa tarkoittaa myös, että työ tehdään näkyväksi kuntalaisille ja asiakkaille esimerkiksi kuvaamalla tarjolla olevien palvelujen sisältöä ja asiakkaan palveluprosessia.
Keskeisessä asemassa on Tupu Holman mukaan johtaminen, jonka tehtävänä on muodostaa työyhteisöön yhtenäinen näkemys ja tahto.
– Esimies on avainasemassa, samoin ylempi johto ja myös päättäjät. Hyvän laadun tuottaminen vaatii myös riittävät toimintaedellytykset ja resurssit.
Miten ja milloin laatu tuli vanhustenhuoltoon
Järjestelmällinen laatuajattelu, joka painottaa kokonaisuutta sekä toiminnan tasalaatuisuutta, on jalkautunut Eurooppaan Tupu Holman mukaan Japanista ja Yhdysvalloista.
– Meillä sosiaali- ja terveydenhuollon laadusta alkoivat ensimmäisten joukossa puhua alan ammattilaiset ja järjestöt. Laatukriteereitä alettiin laatia jo 1970-luvulla, mutta laajemmin asia nousi esille 1980-luvulla ja vielä voimakkaammin 1990-luvun lopulla.
Nykyisin ajattelu ei enää ole ammattiryhmälähtöistä, sillä nyt kiinnitetään enemmän huomiota asiakkaaseen ja työyhteisöön.
– Laadun mieltäminen yhteiseksi asiaksi on merkinnyt suurta parannusta, huomauttaa Holma.
Eteenpäin on menty
Tämänhetkiseen tilanteeseen laadunhallinnassa Tupu on melko tyytyväinen.
– Eteenpäin on menty, ja pääosin homma tuntuu olevan niin sanotusti hanskassa, hän tiivistää.
– Kyse on pitkälti siitä, että kirjataan nykyisin entistä enemmän. Ilman dokumentteja laatuakin on vaikea arvioida. Tosin varsinkin pienissä työyhteisöissä dokumentointi tahtoo joskus jäädä arkipäivän askareitten jalkoihin.
Epäkohtia Tupu Holma tosin tietää edelleenkin olevan, ja myös valituksia tulee enenevässä määrin siitäkin syystä, että ihmiset ovat aktivoituneet herkemmin vaatimaan etujaan.
– Minulla on kuitenkin sellainen näppituntuma, että vanhustenhuollossa ajatellaan nykyisin kokonaisvaltaisemmin ja yhä enemmän asiakkaan näkökulmasta. Eteenpäin on menty erityisesti laadunhallinnan järjestelmällisyydessä, dokumentoinnissa ja toimintaohjeiden laadinnassa.
Kuntoutuslaitokset laadunhallinnan edelläkävijöinä
Tupu Holma sanoo ja samaa todistaa myös Stakesissa vastikään valmistunut tutkimus, että sosiaali- ja terveydenhuollossa ei ollut tutkimusajankohtana eli vuonna 2004 systemaattista eroa sosiaali- ja terveydenhuollon välillä. Kummankin sektorin sisällä löytyi kuitenkin suuriakin eroja. Sen sijaan alueellisia eroja Suomen eri osien välillä ei pystytty erottamaan sen enempää kuin selviä eroja julkisen ja yksityisen toiminnankaan välillä.
– Edelläkävijöinä laadunhallinnassa nousevat kuitenkin selvästi esiin kuntoutuslaitokset, mukaan lukien sotainvalidien sairaskodit, sanoo itsekin tutkimuksen tekemiseen osallistunut erityisasiantuntija.
Tupu Holma uskoo kuntoutuslaitosten hyvän laadunhallinnan perustuvan siihen, että ne ovat joutuneet myymään palvelujaan.
- Se on pakottanut laittamaan asiat kuntoon, hän tuumii.
Kilpailutus pakottaa panostamaan laatuun
Stakesin tutkimuksen yhteydessä toteutettu kysely antaa viitteitä siitä, että laadunhallinnasta on tullut aiempaa merkittävämpi osa toiminnan ohjausjärjestelmää. Palvelujen kilpailutus lienee raportin mukaan ollut yhtenä tekijänä järjestelmällisempään toimintaan siirtymisessä erityisesti yksityissektorin organisaatioissa.
– Ne, jotka joutuvat olemaan mukana kilpailutuksessa, joutuvat skarppaamaan eri tavalla kuin ne, joiden ei siihen tarvitse osallistua, toteaa Tupu Holma ja sanoo kilpailutuksen jämäköittäneen myös kuntien toimintaa.
Kunnissa kilpailutus ei vielä ole kovin tavallista, vaikka nykyisin siitä on määräyksiä jo hankintalaissa. Kilpailutukseen suhtaudutaan edelleen paikoin varauksella.
– Toisaalta sitä pidetään hyvänä, mutta toisaalta epäilijät kyselevät, miten papereiden perusteella pystyvään oikeasti arvioimaan laatua, sanoo Holma ja muistuttaa arviointikäyntien merkityksestä – ne auttavat pelkkiä papereita paremmin muodostamaan kokonaiskuvan.
Suomalainen vanhustenhuolto on laadukasta
Kaiken kaikkiaan Tupu Holma luottaa suomalaisen vanhustenhuollon laatuun.
– Uskon siihen, että meillä ajatellaan yhä enemmän asiakkaan ja niiden henkilöiden asemaa, jotka eivät itse pysty huolehtimaan itsestään.
Ikäihmisten osuus väestöstä kasvaa, mutta myös toimintakykyisiä on entistä enemmän. Lisäksi he huolehtivat itsestään aikaisempaa paremmin.
– Selvästi huomaa, että 80-vuotiaissa on vielä runsaasti hyväkuntoisia, joita on vaikea edes tavoittaa, kun ovat aina menossa: marjametsässä tai lomalla tai kuka missäkin, naurahtaa Tupu Holma.
– Aina on silti tärkeä muistuttaa, että toiminnan kehittämisen on oltava jatkuvaa, ja muutoksia pitää tarvittaessa tehdä rohkeasti.
Teksti: Ritva Mäkelä
Kutkutus-teatterin ikäkutinaa
Keväällä 2007 teatteriryhmä Kutkutuksen pukuhuoneessa on jälleen tungosta ja jännitystä; missä onkaan se vaalea kihara peruukki, entä luurangon jalka... Ja se hamppuinen naru? Joku huikkaa ovelta: ”Katsomo on ääriään myöten täynnä ! Nyt tsemppiä, enää 5 minuuttia!” Ikäjakauma pukuhuoneessa ja näyttämöllä on viime aikoina ollut poikkeuksellinen; 15-vuotiaasta aina yli 8-kymppiseen… Mitä ihmettä Mikkelin päiväkeskuksessa oikein touhutaan?
Itse asiassa ensi-iltansa oli saamassa näytelmä nimeltään Matluuna, joka oli nuorten ja senioreiden muodostaman teatteriryhmä Yhteiskutkutuksen produktio. Matluuna syntyi kolmen elementin herättämänä; matkalaukun, luurangon ja ikkunan. Esitys jakaantui kahteen episodiin, joissa liikuttiin ajassa menneisyydestä tulevaisuuteen, 1950-luvulta jopa 2060-luvulle saakka. Näytelmä haastoi katsojan pohtien kysymyksiä sielun vapaudesta ja kipeidenkin muistojen kiinnipitävästä voimasta.
Näytelmä toteutettiin KUTKU-metodia soveltaen, jota voi luonnehtia käsitteellä ”ITE-menetelmä”: näytelmät tehdään itse eikä niitä kirjoiteta paperille. Metodin periaatteisiin kuuluu olennaisena osana myös ajatus siitä, että ”jokainen on hyvä omana itsenään”. Menetelmässä luotetaan yksilön
ja yhteisön luovuuteen ja omiin voimavaroihin.
Tämän kaiken on mahdollistanut Teatteri- ja kulttuuriyhdistys KUTKUTUS ry:n hallinnoima ja RAY:n rahoittama KUTKU-projekti, jonka yhtenä tavoitteena on rakentaa siltoja sukupolvien välille teatterin ja kulttuurin keinoin. Projektin suojissa sukupolvet kohtasivat yhteisen teatteriryhmän merkeissä jo edellisenä vuonna saaden aikaan silloin aivan toisenlaisen näytelmän nimeltä Sex & Bus & Rock´n roll.
KUTKU-projekti löysi yhteistyökumppaninsa Mikkelin yhteiskoulun lukiosta, missä toteutetaan uuden opetussuunnitelman mukaista linjausta: ”lukiolaiset ulos luokkahuoneesta ympäröivään yhteiskuntaan”. Ilmaisutaidon kurssilla ”Matka erilaisuuteen” yhteiskoululaiset halusivat avata ikkunoita ympäröivän maailmaan ja tutustua erilaisiin ihmisiin.
Senioreiden ja nuorten yhteisellä matkalla ennakkoluulot karisivat puolin ja toisin.
– Näähän ymmärtää meidän huumoria ihan satasella, tokaisi lukiolaispoika silmät pyöreinä hämmästyksestä, ja seniorit ovat ihmetelleet, kuinka mukavaa tuo nykyajan nuoriso onkaan… Tärkeintä ei välttämättä ole niinkään taiteellinen lopputulos vaan porukalla yhdessä eletty ja koettu hetki elämää. Yhdessä havaittiin, että eri ikäisten kohdatessa syntyy kutkuttavaa ”ikäkutinaa”!
Kutkutus
Kutkuttaminen alkoi asiakkaiden aloitteesta Mikkelin kaupungin päiväkeskuksessa vuonna 1995, jolloin Teatteriryhmä KUTKUTUS perustettiin. Ensimmäinen produktio ”Kyläkauppa” saavutti heti satapäisen yleisön suuren suosion. Näytelmä syntyi näyttelijöiden omista muistoista ja tarinoista vanhanajan kyläkaupasta. Vuorosanoja ei kirjoitettu paperille, vain kohtausjärjestys muistin tueksi. Kaikki tehtiin itse, ajanmukaista rekvisiittaa ja rooliasuja löytyi jokaisen kotinurkista. Yleisesti ihmeteltiin näyttelijöiden luonnollista otetta ja sitä, että vuorosanoja ei tuntunut näyttämöllä unohtuvan. Mutta eihän näyttelijöillä ollut mitään unohdettavaa kirjallisen käsikirjoituksen puuttuessa, oli vain uusia mahdollisuuksia antava itse luotu ”mielen käsikirjoitus”.
Kyläkaupan rohkaisemana toimintaa jatkettiin innolla ja vuosien varrella on ehditty käsitellä hyvin monenlaisia aiheita elävästä elämästä ja vähän muustakin. Näytelmiä on syntynyt 16 ja sketsit päälle. Toimittu on samalla kaavalla eli KUTKU-metodilla: näytelmät tehdään itse ja niitä ei kirjoiteta paperille. Suosituin näytelmä on ehdottomasti ollut Seuraava potilas, joka sai ensi-iltansa jo 1998. Sitä esitettiin täydet 50 kertaa, kunnes kyllästyttiin. Tällä hetkellä uusinta ohjelmistoa ovat perhedraama Möttösten perhe-elämää sekä Markkinameininkiä, joka on 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva kuvaus vanhanajan pestuumarkkinoista. Areenalle saadaan myös tarvittaessa taitavia estraditaiteilijoita vilisevä KUTKU-sirkus. Luovuus yhdistettynä elämänkokemukseen tuottaa ehtymättömästi uusia ideoita.
Uusimpana yhteistyökumppanina ovat olleet maahanmuuttajat. Etelä-Sudanilaisen tanssiryhmän kanssa syntyi tanssiteos, joka käsitti kaksi osiota: ”Maailmanlopun tunnelmia”, jossa KUTKUTUKSEN ”tytöt” joutuivat tahtomattaan afrikkalaisen tanssin pyörteisiin ja ”Kosketuskohtia”, mikä kertoi eri kulttuurien välille syntyneestä ystävyydestä: Etelä-Sudanilaisen tanssiryhmän ”pojat” tanssivat KUTKUTUKSEN ”tyttöjen” kanssa perisuomalaisen piirileikin ” Kalliolle kukkulalle”.
Teatteriryhmä KUTKUTUS on aina pitänyt tärkeänä kohdata esitystensä kautta hyvin monen ikäistä ja sorttista yleisöä. Tämä on tarkoittanut käytännössä esiintymisiä kotinäyttämön ulkopuolella ja osallistumista aktiivisesti erilaisiin tapahtumiin. Ryhmä on ollut suosittu seminaarien piristysruiske usein kantaa ottavilla sketseillään, mistä kertovat jo esitysten nimet Oikeutta vanhan valtaajille, Lonkkaleikattujen runopiiri, Surkeita vanhuspalveluja ja Kuka meitä hoitaa?
Vauhtia on siis ryhmällä riittänyt, mistä kertovat 276 annettua esitystä ja niiden lisäksi ulkomaanmatkoja, tv-ohjelmia, tiedettä, huomionosoituksia jne. Yleisöäkin on riittänyt, vuosien varrella yli 27000. Toimintaa sivusta seuraavalle voi aiheuttaa ihmetyksen aihetta se, että teatteriryhmä KUTKUTUS on todellakin senioriteatteriryhmä, jonka näyttelijät ovat iältään 60–97 vuotta! Vai onko se sittenkin totta, että ”vanhassa vara parempi”?
Tähtiä ja diivoja
Teatteriryhmä KUTKUTUS on täynnä suuria tähtiä ja teatteridiivoja, sillä ryhmässä uskotaan jokaisen näyttelijän persoonallisiin kykyihin olla hyvä juuri omana itsenään. Näyttämö antaa luvan kerrankin olla jotain aivan muuta kuin on tai sitten juuri sellainen kuin on. KUTKU-metodin pääperiaatteissa näyttelijää kuvataan ”luovaksi ja voimavaraiseksi” ja mikä parasta rajoitteet ovat aina mahdollisuus. Tästä hyvänä esimerkkinä KUTKU-sirkuksessa esiintyvä Ritsa-Reetta, lännen nopein, mutta ehkä ei tarkin ampuja. Ritsa on rakennettu Reetan rollaattoriin!
Lopuksi
Kutkutuksen toimintaa voidaan tarkastella hyvin monesta näkökulmasta; yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan. Teatteriryhmä KUTKUTUKSEN toiminnan periaatteet asettuvatkin sosiokulttuurisen innostamisen kulmakiville; ihmisten osallistumisen ja itsetoteutuksen prosessille annetaan mahdollisuus. Tiedetään, että ihmisten itsetietoisuuden ja aktiivisuuden lisääntyminen heijastuu koko yhteiskuntaan parantamalla elämälaatua ja luomalla sosiaalisia verkostoja. Toiminnan voidaan siis katsoa olevan hyödyllistä. Esirippu ei ole vielä sulkeutunut – toivokaamme kutkutuksen elämässämme jatkuvan.
Teksti: Sari Mäkitalo-Tulokas
Kutkutus valittiin Vuoden isovanhemmaksi 2007.
Pääkirjoitus
Isovanhemmuus muutoksessa – ovatko mummo ja vaari muuttuneet
Isovanhemmuuteen – mummoon, vaariin ja mummolaan kuuluu paljon mystisyyttä, tunnelatauksia, josta meistä suurimmalla osalla on omakohtaisia kokemuksia. Monella aikuistuneella lapsenlapsella on vuosien kultaamia muistikuvia kesälomista mummolassa, mummon sylistä tai yhteisistä kalareissuista vaarin kanssa.
Isovanhempien merkitys yhteiskunnassamme on kasvanut. Moni lapsi kokee ahdistavana vanhempiensa työelämän ja arkipäivän kiireen. He eivät saa kaipaamaansa läheisyyttä ja turvallisuutta kotoa. Lapsen hätähuuto näkyy pahana olona ja kiusan-tekona kotona, koulussa ja ympäröivässä yhteiskunnassa. Joka kuudes suomalainen lapsi kasvaa yksinhuoltajaperheessä, jossa isovanhempien tuki olisi tarpeellinen.
Tutkimusta isovanhemmuudesta Suomessa on vähän. Tässä lehdessä on Tampereen yliopiston sosiaalityön professori Leena Eräsaaren haastattelu, jossa hän kertoo omasta tutkimustyöstään. Hän painottaa, että työssä käyvät ikääntyneet, eläkeikäiset ja myös pitkän iän saavuttaneet ovat hoivassa ja huolenpidossa voimavara, jota ei ole osattu arvostaa tai joka on jäänyt huomaamatta.
Olen Leena Eräsaaren kanssa samaa mieltä, ja kun seuraan ystävieni elämää isovanhempina, katselen heidän arjen pyöritystään ihaillen ja kauhuissani, he ovat todellisia sankareita lastensa perheiden arjessa.
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitolle Isovanhempien päivän vietto on tärkeä ja positiivinen asia. Isovanhemmuus on aina ollut yhteiskunnan voimavara, mutta nyt isovanhemmat täyttävät jopa hyvinvointiyhteiskunnan hoivan aukkoja. Mummo ottaa auliisti lomapäiviä, että voi tulla sairasta lapsenlastaan hoitamaan. Mummon ja vaarin merkitys myös hoitoapuna on kiistaton – ilman isovanhempien turvaverkkoa ei monessa lapsiperheessä selvittäisi. Vaareista on tullut yhä kiinteämpi osa lastenlastensa kuljetuskalustoa, jotka mahdollistavat kaukana olevat harrastukset.
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto haluaa nostaa esille eri sukupolvien välisen kanssakäymisen tärkeyden ja vastuun omista läheisistään sekä jakaa tietoa perinteestä ja ikääntymisestä. Tänä päivänä isovanhempien merkitys lapsen turvallisuudentuojina on kasvanut. Isovanhempien läsnäolo, kokemukset, tarinat ja osaaminen luovat lapselle turvallisen kasvuympäristön.
Yhteiskuntaamme on saatava eri sukupolvien välille luonteva yhteys. Isovanhemmuuden taloudellista merkitystä ei ole riittävästi tunnustettu. Olisiko mahdollista, että isovanhemmuudesta voisi muodostua omaishoidon tapainen toimintamuoto, jonka merkityksen yhteiskunta myös ”noteeraa”. Tämä ajatus on vaivannut mieltäni jo pitkään ja toteutuakseen vaatii myös koko yhteiskunnan, erityisesti valtiovallan hyväksynnän.
Isovanhemmuuden vuorovaikutus on kaksisuuntainen. Myös mummo ja vaari tuntevat toimimisen riemua lastenlastensa kanssa, jolla on vaikutusta heidän hyvinvointiinsa. Isovanhemmuudesta jäävät usein osattomiksi juuri ne lapset, jotka isovanhempia eniten tarvitsisivat. Myös heillä tulisi olla oikeus isovanhempiin. Tähän työhön on panostettava tulevaisuudessa.
Hyvää Isovanhempien päivää
Marja-Liisa Kunnas
|
