Laurean opiskelijoiden ja vanhusten kohtaaminen voimaannutti ja loi elämyksiä

Yhteisöllisyyttä ja kumppanuutta

Syksyllä 2007 Laureassa sosiaalialan koulutusohjelmassa opintonsa aloittaneet sosionomiopiskelijat järjestivät toiminnallisia ja tavoitteellisia tapahtumia vanhuksille keväällä 2008. Tapahtumien järjestäminen liittyi Metodisuus -opintojaksoon. Opiskeli­joiden tavoitteena on osata käyttää erilaisia sosiaalialan asiakas­työn teoreettisia lähestymistapoja ja metodeja. Lisäksi käytännössä harjoitellaan erilaisia luovia ja toiminnallisia menetelmiä sekä tavoitteellisten ryhmien ohjausta.

Käytännössä Metodisuus-opintojakson toteutus tapahtui siten, että opiskelijat suunnittelivat tapahtumien toteutuksen opettajiensa ohjauksessa ja yhdessä työelämän edustajien kanssa. Tapahtumia, joiden kohderyhmänä olivat vanhukset, oli kaksi; toinen tapahtuma oli Jampankaaren vanhusten päiväkodissa Järvenpäässä ja toinen oli Paavolan vanhainkodissa Hyvinkäällä.

Teoriaa testattiin ja persoonaa laitettiin likoon aidossa ympäristössä
Jampankaaren vanhusten päiväkodin valitsivat kohteekseen Arja Laitinen, Mikko Moilanen, Tuuli Lehto ja Mia Hauta-aho. Suurimmalla osalla Jampan­kaaren asiakkaista on jonkin asteinen muisti­häiriö. Opiskelijat pitivät tärkeänä mielekkään toiminnan järjestämisen, koska virikkeellisyys ja toiminnallisuus ylläpitävät vanhuksen voimavaroja ja tukevat arkiaskareista selviytymistä. Lisäksi toteutuksella tuettiin vanhusten, työntekijöiden ja opiskelijoiden välistä kumppanuutta.
Jampankaaren päiväkodin palveluohjaaja Piritta Koivunen kertoi vappujuhlissa, että heidän yksikössään käy viikoittain 48 asiakasta. Toiminnan tavoitteina ovat koti­kuntoisuuden säilyminen, kotona asumisen tukeminen ja mielekäs elämä ikäännyttäessäkin. Keskustelun lomassa kajahti ilmoille Jussi Hongiston ja Mikko Moilasen säestämänä 11 vanhuksen äänin Uralin pihlaja ja Karjalan kunnailla – se kun herätti muistoja rajan taakse jääneestä kotiseudusta.
– Yhteistyö oppilaitosten kanssa sujuu hyvin ja opiskelijoita käy päiväkodilla usein sekä harjoittelun että erilaisten tapahtumien järjestämisen merkeissä, Piritta Koivunen kertoi.

Kumppanuutta vappujuhlissa
Jampankaaren päiväkodin vappujuhlaa vietettiin aurinkoisessa ja lämpimässä säässä. Tunnelma oli iloinen ja rento. Juhlien kunniaksi oli otettu grillikin esille ja makkaroiden käristyessä muisteltiin vanhan ajan vapun viettoriittejä. Rouvat totesivat pilke silmäkulmassa laulun lomassa, että komeita nuoria miehiä saisi käydä useamminkin vierailulla. Laulujen ja munkki­kahvien jälkeen oli hetki tietovisailulle. Laureassa opinnäytetyönä kehitetty Ansa ja Tauno -tietopeli otettiinkin esille ja Arja, Tuuli sekä Mia esittivät kysymyksiä mm. Urho Kekkosen syntymäkodin sijaintikunnasta ja kalanmaksaöljyn alkuperästä. Vanhukset olivat nauttineet vappujuhlista ja myös työntekijät kokivat juhlien onnistuneen yli heidän odotustensa. Erityiskiitosta opiskelijat saivat juhlan hengen mukaisesta vaatetuksesta. Useat asiakkaat olivat kiitelleet juhlaa useampana päivänä jälkeenpäin. Opiskelijat itse kokivat projektinsa mukavaksi ja opettavaiseksi kokemukseksi. Erityisesti mieliin olivat jääneet keskustelut vanhusten kanssa ja onnistunut yhteistyö päiväkodin työntekijöiden kanssa.

Kadotettua yhteisöllisyyttä etsimässä
Yhteiskuntaamme on kritisoitu yhteisöllisyyden katoamisesta. Ihmiset ovat muuttuneet itsekeskeisimmiksi ja läheisistä välittäminen on vähentynyt. Talkoohenkeen törmää nykyään harvemmin. Yhteisöllisyyttä yritetään elvyttää eri keinoin ja siten lisätä ihmisten toisistaan välittämistä sekä toimimista yli sukupolvirajojen. Laurean toisen opiskelijaryhmän tapahtuman teemana olikin yhteisöllisyys.
Sosionomiopiskelijat Marianna Eskelinen, Maija Pokkinen, Katja Anttonen ja Kati Aaltonen suunnittelivat tuokion Paavolan vanhainkodin asumispalvelu­yksikössä. Tavoitteena oli kehittää yhteisöllisyyttä ja yhteistoimintaa asumis­palveluyksikön asukkaiden ja vieressä sijaitsevan Pikkutalon päiväkodin lasten sekä työntekijöiden välille. Ideana oli yhdistää vanhukset ja lapset erilaisen toiminnan eli sosiokulttuurisen innostamisen keinoin. Innostajan tehtäviin kuuluu elävöittää ihmisten yhteisöllistä henkeä ja tunne­alueiden elämää. Opiskelijoiden haasteena oli sosiokulttuurisella innostamisella saada integroitua vanhukset ja päiväkodin lapset yhteiseen toimintaan.
Tuokio alkoi vanhusten leipomien sämpylöiden syömisellä. Lapsia hieman ujostutti, mutta työntekijöiden läsnäolo, opiskelijoiden rauhallinen toiminta ja leppoisa ilmapiiri vapauttivat tunnelman. Lasten innostus ja iloisuus täyttivät Paavolan vanhainkodin yhteistilat. Erityisesti liinalaulu kosketti vanhuksia. Lauluun kuuluva huivin antaminen ja ystävän posken silittäminen loivat sekä fyysistä että henkistä kontaktia sukupolvien välille. Laulu herätti tunteita vanhuksissa ja siitä kertoivat silityksen vaikutuksesta silmäkulmaan nousseet kyyneleet. Tuokion lopuksi lapset maalasivat sormiväreillä omat taide­teoksensa. Taiteen luomisen vapaus innosti lapset todellisiin mestariteoksiin. Tuokio oli onnistunut – lasten ja vanhusten yhteis­tapahtuma synnytti halukkuuden jatkaa toimintaa myöhemminkin. Tuokion lisäarvona oli se, että vanhuslähtöisyydestä huolimatta lapsetkin saivat kohtaamisen kokemuksia.
Opiskelijat olivat suunnitelleet tapahtumansa hyvin ja yhteistyö sekä asiakkaiden että työntekijöiden kanssa toimi esimerkillisesti. Työelämän oppimisprojektit ovat opiskelijan ammatillisen kasvun kannalta ehdottoman tärkeitä. Ne ovat työläitä, mutta antoisia ja opettavaisia. Parhaimmillaan teoria ja käytäntö tukevat toinen toisiaan niin kuin nyt kuvatuissa opiskelijoiden työelämähankkeissa. Paras palaute kehittymisprosessissa onkin asiakkaalta saatu palaute. Eräs herra totesikin: ”Kiitos paljon tuokiosta, olihan tämä lastenkin päivään erilainen kokemus. Oli kiva katsella niitä tyttöjä ja poikia.”

Laurea on Suomen neljänneksi suurin monialainen ammattikorkeakoulu, joka toimii Uudellamaalla ja Itä-Uudellamaalla. Laurean erityisosaamisalueet ovat hyvinvointi, palveluliiketoiminta ja yhteiskuntavastuu. Järvenpään toimipisteessä (syksystä 2008 alkaen Hyvinkään toimipisteessä) koulutetaan sosionomeja, joista valmistuu arjessa selviytymisen laaja-alaisia asiantuntijoita. Laureassa toteutetaan kehittämispohjaista oppimista eli LbD-mallia (Learning by Developing). Ammatillinen kehittyminen nähdään osaamisen tuottamisen prosessina. Osaamisen tuottaminen on työskentelyä asiantuntija­yhteisöissä opiskelujen alkuvaiheesta alkaen. Aidossa ympäristössä työskentely tuo opiskeluun moninaisuutta ja tuottaa uutta osaamista sekä opiskelijoille että työelämälle.

Digitarina on uudenlainen tapa kertoa tarinoita

Digitarina on 1-2 minuuttia pitkä henkilökohtainen tarina, joka on tekijän kirjoittama, ääneen lukema ja nauhoittama ja kuvitettu tekijän omilla valokuvilla tai piirustuksilla.
Digitarinaa ei tarvitse tehdä yksin. Esimerkiksi oppilaitokset ja vanhusten palvelutalot voivat tehdä hedelmällistä yhteistyötä. Tekninen osaaminen tulee oppilaitoksesta, tarinat vanhuksilta. Stadia ammattikorkeakoulu, nykyinen Metropolia, on kokeillut digitarinoiden tekemistä yhdessä Vanhusten Kotiapusäätiön mielenterveyspäiväyksikkö Havurastin asukkaiden kanssa.

Digitarina voi sisältää myös tekijän itsensä luomaa videota tai animaatiota tai tekijän itsensä luomaa, tai tekijänoikeusvapaata musiikkia. Menetelmän perusperiaate on että tietoteknisesti kokematonkin ihminen voi tehdä elokuvan lyhyessä ajassa. Digitarina-menetelmän tavoitteina on tukea oppimista, omien vahvuuksien tunnistamista, yhteisöllistä ja yhteiskunnallista osallistumista.
– Digitarinamenetelmä on alun perin kehitetty ihmisten henkilökohtaisten tai yhteisöllisten muistojen tallentamiseen. Mutta digitarinan voi tehdä melkein aiheesta kuin aiheesta. Menetelmää voi esimerkiksi käyttää oman osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen, koulun oppimisprojekteihin, jne. Aiheen rajaus on erittäin tärkeä asia miettiä etukäteen. Yli kolme minuuttinen tarina on helposti katsojalle puuduttava kokemus, Metropolian opettaja Pauliina Shilongo kuvailee.

Jokainen tekee oman tarinan
Digitarinakurssi on elokuvallinen tarinatyöpaja, jossa valokuvia ja kertojaääntä yhdistelemällä tehdään 1-2 minuutin elokuva. Yleensä jokainen osallistuja tekee oman tarinan käyttäen joko jo olemassaolevia valokuvia, tai kurssin aikana ottamiaan kuvia. Digitarinan voi toki tehdä myös ryhmätyönä, esimerkiksi jonkun oppiaineen projektina.
Työpajan aikana keksitään tarinan aihe ja tehdään käsikirjoitus, kootaan tai otetaan valokuvat, tehdään piirustukset tai muu kuvitus, siirretään ne tietokoneelle, nauhoitetaan kertojaääni, siirretään kuvat ja ääni editointiohjelmaan ja työstetään elokuva aikajanalla, sekä siirretään valmiit elokuvat CD/Data DVD/DVD -levylle/internetiin.
– Digitarina on tehokkaaksi koettu tapa antaa ihmisille, joilla ei ole aikaisempaa audiovisuaalista kokemusta tai taitoa, tehdä pieniä elokuvia jostain itselle tärkeästä aiheesta. Digitarina on alun perin Amerikassa kehitetty, mutta nyt monessa Euroopan maassa se on lähtenyt elämään eteenpäin. Alun perin sitä on käytetty erilaisissa yhteisöissä ihmisten muistojen tallentamiseen, Shilongo kuvailee.
Digitarinan tekemisen prosessi on sinänsä yksinkertainen. Tarvitaan jokin tarina, esimerkiksi muistelus, vanhoja valokuvia tai muuta materiaalia, puhetta sekä sopiva ohjelma, jolla kokonaisuus editoidaan ohjelmaksi. Syntynyt tuotos on ainutkertainen ja yksilöllinen digitarina.
– Periaate on se, että jokainen tekee itse oman tarinan. Tietysti esimerkiksi ikäihmisten kohdalla tekniset taidot asettavat rajoituksia, mutta vastaavasti heillä on paljon tarinoita. Nuorilla taasen on teknistä osaamista, joten nuoret ja vanhat voivat hyvin tehdä yhteistyötä, Shilongo kertoo.
Digitarinoille on ominaista yksityisyys: niitä ei ole tarkoitettu julkiseen levitykseen. Toki halutessaan tekijä voi laittaa digi­tarinan jakeluun vaikka internetiin, mutta tällöin hänen on tiedettävä esim. tekijänoikeuskysymyksistä. Digitarina tehdään yleisimmin omaksi ja omaisten ja ystävien iloksi.

Eila teki digitarinan Roopelasta
Havurastilaisten digitarinat saivat alkunsa, kun Havurastin ohjaaja Eveliina Haapa-aho otti yhteyttä Stadiaan Vanhusten Kotiapusäätiön Vetoapu -projektin puitteissa. Projektiin kuuluu osana kulttuuritoimintaa, jonka tavoitteena on luoda ja kehittää kulttuuritoimintaa, jossa ikääntyvät ovat itse aktiivisina osallistujina. Stadian, nykyisen Metropolian, opettaja Pauliina Shilongo kertoi digitarinoista. Stadia ammattikorkeakoulun opiskelijoiden teknisen osaamisen avulla sekä Havurastin työntekijöiden tukemana Havurastin kolme asiakasta teki oman digitarinansa.
Havurastin asiakas Eila Korhonen (75) teki kahden minuutin mittaisen digitarinan nimeltä Roopela. Sympaattinen digitarina kertoo Roopela-nimisestä tilasta, joka on ollut Eilan miehen suvulla lähes 200 vuotta. Digitarinassa Eila kertoo Roopelan olevan hyvin tärkeä hänelle. Eila meni naimisiin 1953, ensimmäinen lapsi syntyi Roopelassa. Talo oli juuri valmistunut.
– Talossa on ollut iloa ja surua, Eila-mummi kertoo digitarinassa. Iloinen tapahtuma oli tietysti esikoisen syntymä. Perhe muutti vuonna 1961 Helsinkiin, mutta Roopelassa koko perhe kävi aina kesäisin ja talvisin. Roopelaan tulivat lapset ja lastenlapset. Eilalla on viisi lasta ja 9 lastenlasta. Hänen miehensä Pentti kuoli Roopelassa.
Eila-mummin digitarinassa on kesäisiä kuvia Roopelasta, muutamia vanhempia kuvia sekä kesäisiä värikuvia lapsista puuhamassa Roopelassa. Taustalla Eilan ääni kertoo Roopelasta. Eila myös toivoo, että Roopela säilyy ahkerassa käytössä. Mukavana mausteena digitarina alkaa ja päättyy kansanmusiikilla.
– Olihan se jännittävää, kun en tiennyt, että mitä tästä tulee vai tuleeko mitään, Eila itse nauraen muistelee jälkeenpäin kokemustaan.
Eveliina Haapa-aho puolestaan kiittelee, että Eila lähti ennakkoluulottomasti tekemään omaa digitarinaansa. Onnistunut lopputulos lämmittää kaikkien mieltä. Roopela-digitarinan ensiesitys oli omaisten ja läheisten illassa – paikalla olleet Eilan nuorin poika ja tytär perheineen olivat suuresti yllättyneitä, kun näkivät, että äiti oli tehnyt digitarinan.

Olemassa olevalla kalustolla voi tehdä digitarinan
Pauliina Shilongo korostaa, että esimerkiksi palvelutaloissa jo suunnilleen olemassa olevalla kalustolla pystyy tekemään digitarinan. Tarvitaan yksi tietokone, jossa on esim. Windows-käyttöjärjestelmä. Sen mukana tulee MovieMaker. Tai jos käyttö­järjestelmä on MacIntosh, niin sen mukana tulee iMovie. Sitten tarvitaan jokin kuvankäsittelyohjelma ja skanneri. Skanneri tarvitaan, koska vanhuksilla on paperikuvia. Lisäksi tarvitaan videokamera ja mikrofoni. Eli suunnilleen tällainen kalusto löytyy jo jokaisesta oppilaitoksesta – vanhusten palvelutaloista löytyy vähintäänkin tietokone ja usein skannerikin.
– Tärkeintä onkin se, että annetaan tarpeeksi aikaa tarinalle ja sen muotoutumiselle. Digitarinan tekeminen voi nivoutua osaksi muistelutyötä, joka on merkittävä osa vanhustyötä.
– Esimerkiksi Havurastissa digitarinan tehneelle kolmelle vanhukselle oli erittäin tärkeätä se, että he saivat näyttää lapsilleen ja lastenlapsilleen oman digitarinansa, Shilongo toteaa.
Eveliina Haapa-aho puolestaan korostaa, että digitarina on erittäin hyvä tapa tallentaa muistoja. Haapa-aho korostaa digitarinoiden tekemisen terapeuttista merkitystä; ihminen voi käsitellä ja jäsentää itselleen merkityksellisiä tapahtumia. Muistojen työstämisen ansiosta erilaiset asiat voivat saada uudenlaisia merkityksiä.
Eveliina Haapa-aho toivoo, että Vanhusten Kotiapusäätiön molemmissa mielenterveyspäiväyksiköissä, Havurastissa ja Myyrastissa, voitaisiin jatkaa digitarinoiden tekemistä. Tavoitteena olisi jatkaa digitarinoiden tekoa työpajatyyppisesti ja organisoida myös henkilökunnalle koulutusta aiheeseen. Tavoitteena on lisäksi laajentaa yhteistyötä esimerkiksi koulujen ja oppilaitosten kanssa.

Digitarina-menetelmän kehittäminen kulttuuri-, sivistys- ja hyvinvointialojen työkaluiksi aktiivisen kansalaisuuden tukemiseen on koettu tarpeelliseksi jo pitkään ja vuodesta 2007 lähtien ovat Stadian (nyk. Metropolia ammattikorkeakoulu) viestinnän ja sosiaali- ja terveysalojen koulutusohjelmat kartoittaneet kumppaneita sekä rahoituslähteitä. Metroopolian toiveissa on, että hanke käynnistyy Euroopan Sosiaali­rahaston tuella vuonna 2009.