Pienetkin asiat ovat tärkeitä
Kun Antti Karistolta kysyy, minkä tutkimuksen hän haluaisi tehdä, niin hän vastaa vähän varovasti, ettei halua tehdä mitään mammuttiprojekteja. Hän myös toteaa tutkivansa niitä asioita, joista hän on itse kiinnostunut. Karisto korostaa olevansa nimenomaan vanhenemisen, ei vanhusten tai vanhuuden tutkija. Karisto arvioi, että yleisesti ottaen vanhenemisen tutkimus voi uusintaa käsitystä, että vanhuus on kamala asia – koska lähinnä tutkitaan vanhuuden ongelmia. Tässä mielessä Kariston tutkimukset luovat positiivista tai ainakin monipuolisempaa käsitystä vanhuudesta, vaikka positiivisen ajattelun edustajaksi hän ei ilmoittaudukaan.

Teksti: Kari Uittomäki



Toimijuuden ulottuvuudet työkalu tutkimukselle ja käytännölle

Geronteknologia tukemaan omatoimista selviytymistä

Toimijuutta ikääntymistutkimukseen soveltaneella Jyväskylän yli­opiston sosiaaligerontologian professorilla Jyrki Jyrkämällä on riittänyt alustuskysyntää Suomessa ja ulkomailla.
– Ikääntyvän Suomen kannattaa tarkastella vanhustenhuoltoaan moni­puolisesti ja vaihtoehtoja tarjoten, uusista näkökulmista kiitetty Jyrkämä sanoo.
Toimijuudessa on kyse kuudesta teon­sanasta: kyetä, täytyä, voida, tuntea, haluta ja osata.
Sosiologitaustainen Jyrki Jyrkämä on työskennellyt Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella vuodesta 2001 ja tätä ennen Tampereen yliopistossa. Hän on ollut mukana kirjoittamassa mm. ikääntyneiden kuntoutuksesta ja iän sosiologiasta. Iän sosiologiasta hän on ollut mukana toimittamassa kirjaa Lapsuudesta vanhuuteen.Viime vuonna hän kohautti Gerontologia-lehdessä toimijuudesta, ikääntymisestä ja arkielämästä, samoin Vanhuus ja sosiaalityö -kirjassa.
– Toimijuuden näkökulmasta on jännittävää tarkastella vaikkapa kulttuurista konfliktia siitä, miten palvelutalossa eletään. Ikäsyrjintääkin on, varsinkin työelämässä ja myös nuoriin kohdistuvaa tai vanhojen kaltoin kohtelua. On myös rakenteellista, institutionaalista ikäsyrjintää. Voidaan kysyä, heijastavatko vanhustenhuollon jotkin piirteet rakenteellista ikäsyrjintää.
Jyrkämänkin mielestä tarvitaan vanhustenhuoltolakia ja omaa asiamiestä valvomaan sen toteutumista  ja pitämään näitä asioita esillä.
Jyrkämä ei aseta toimijuuden ulottuvuuksia tärkeysjärjestykseen, sillä siinä on kyse kokonaisuudesta. Esimerkiksi kuntoutuksessa korostuu kyetä-ulottuvuus. Jollei ole halua, ei näe uusia mahdollisuuksia. Mihin dementoituva kykenee, mitä hän haluaa? Taidot ja tiedot on menetetty, mutta ruumiillisiin asioihin vielä voi kyetä.
Mihin suuntaan toimijuus on menossa?
 – Tutkimuksissa on nähty ja nähdään, että vanhukset ovat hyvinkin tyytyväisiä. Suuret ikäluokat ovat varttuneet aivan toisenlaisissa oloissa. Tulevatko he olemaan tyytyväisiä kahdeksankymp­pisiä? Ymmärrän nämä kuviot enemmän tutkimus­tehtävinä, professori sanoo.
Nuorilta aikuisilta kysyjä saa usein yltiö­odotuksia eläkeiästä, jolloin vihdoin olisi aikaa matkustaa maailman ympäri, hankkia purjevene jne. Harva tajuaa tulojen tippuvan rajusti.
– Esteetkin ovat olennaisia, Jyrkämä huomauttaa.

Tuetaanko selviytymistä ja itsehallintaa?
Entä mitä tutkija sanoo sellaisista sanoista kuin vanhustenhuolto ja sen tilalle pyrki­västä vanhuspalvelut-sanasta?
– Huolto on olemassa, siihen kuuluvat vanhuspalvelut vähän samoin kuin lasten­huollossa. Eri termeillä on eri käyttöyhteydet.
Sana geronteknologia on käytössä monella tavalla. Se on muutakin kuin vain teknologia, joka kohdistuu vanhoihin ihmisiin, Jyrkämä kertoo.
– Sisällöllisemmin tulkittuna se on teknologiaa, jonka pitäisi tukea omatoimista selviytymistä ja autonomiaa. Se on erityisesti toimintaa, jota ei voi jättää vain insi­nöörien haltuun. Yksi näkökulma on, mielletäänkö se korkean tason teknologiaksi. Suuri ellei suurin osa on niin yksin­kertaista kuin vaikkapa haarukka tai kumitettu sukan pohja.
Yksi iso kysymys on, onko korkealla teknologialla oma lakinsa, kehittyykö se joka tapauksessa niin, että tulee kalliita tai kalliisti käytettäviä laitteita, minkä jälkeen on kysyttävä, kenellä on varaa niihin ja keille niitä annetaan. Toimijuus­näkökulmaa voi soveltaa tähänkin.
– Esimerkiksi älykkäästä rollaattorista voi pohtia mitä se merkitsee ruumiilliselle kyvylle, mitä taitoja ja tietoja se edistää, poistaako se esteitä vai luoko se uusia ja avaako mahdollisuuksia.
Aika paljon geronteknologiaa on sovellettu laitostalouksiin. Nyt ollaan siirtymässä kotihoidon ja avohoidon puolelle.
Jyrkämä kertoo mm. seuranneensa hanketta, jossa näkymätön seuranta­järjestelmä valvoo liettä, ulko-ovea jne. yksin asuvalla.
– Valtakunnallisessa terveydenhuollon eettisessä neuvottelukunnassa Etenessä pohditaan raporttia teknologian käytön keskeisistä kysymyksistä. Gerontekno­logiassakaan ei voi unohtaa eettistä puolta. Älykästä ranneketta kokeiltiin ilman erityisen hyviä tuloksia. Ihmiset ovat taitavia pelaamaan niillä ja irtikin niistä. Siihen heillä täytyy olla oikeuskin, ei ihminen ole sellainen toiminnan kohde, johon pistetään mitä vain. Olennaista on, että ihmisellä itsellään pitää olla oikeus päättää, sovelletaanko häneen teknologiaa vai ei, Jyrkämä pohtii.
Etenessä ei niinkään anneta sääntöjä, miten menetellä, vaan mitä pitäisi ottaa huomioon. Termeissä on suurella yleisöllä opiskeltavaa, ettei mene vaatimaan lisää gerontologisia tuoleja, siis niitä, joihin ihminen sidotaan kiinni. Sitomis­kysymystä pitää pohtia perusteellisesti, millaisissa tilanteissa se on mahdollista ja millaisin periaattein.
– Kiintoisa on myös kysymys, millainen on sellainen vanhainkoti, missä kukaan ei kaatuisi.
Liikenteessä kiertoliittymät ovat yleistyneet vauhdilla, kun niitä on perusteltu sillä, ettei kukaan ole kuollut niissä toisin kuin tavallisissa risteyksissä.
Omasta ihannevanhuudestaan Jyrkämä ei ainakaan lavertele.
– Saahan nyt nähdä, vuonna 1947 syntynyt tutkija aloittaa.
Suomalaisella lajikumppanimiehellä on keskimääräistä elinikää jäljellä viitisen­toista vuotta. Yli puolet heistä kuolee tänä aikana.
– Ihannevanhuus voisi kai olla sellaista, että mahdollisimman paljon voisi itse olla päättämässä asioista, kun kunto muuttuu.
Hyvää vanhuutta on pohdittu paljonkin, sen aktiivisuutta, tuotteliaisuuttakin.
– Toimijuuskäsite voi tuoda yhden näkö­kulman. Ulottuvuudet olisivat konkreettisella tavalla tekemisissä keskenään, kun ihminen asettaisi tavoitteensa sen perusteella, mihin kykenee, mitä osaa, suhteuttaisi rajoitteensakin, mutta näkisi myös vaihtoehtoja. Inhoan tyyty­väisyys-sanaa, mutta tavoite voisi olla, että elämä on hallinnassa, ei yksinkertaistettuna vain aktiiviseksi. Ulkoapäin passiiviselta näyttävä voi olla sisällöltään rikasta. Dementiaakin määritellään vain ulkopuolelta ja nimenomaan ankeaksi.
Kuolevan hyvä vanhuus on toimijuus­ulottuvuuksien tasapainoa tai yhteen­sopivuutta, on niistä tajuissaan tai ei.

Gerontologista realismia harrastamaan
Lööpit kirkuivat alkusyksystä vanhusten kuolemanpillereistä ja vanhustenhuollon surkeuksia käsiteltiin räikeillä ääritapauksilla. Tällaisista muutaman vuorokauden äläköistä ei juuri ole hyötyä eikä haittaa, vaikka joillekin voi kyllä koitua pelkoja kotona selviytymisestä.
Paljon puhutaan myös laitosten lopettamisesta. Laitos ei ole kenenkään koti, tulevaisuudessa vain sairaat ovat sairaaloissa eikä vanhainkoteja tarvita.
– Laitoksia tarvitaan, mielipide­palstoillakin kantansa ilmaissut Jyrkämä painottaa.
Jo noin 100 000 dementoitunutta ja vain 50 000-60 000 hoitopaikkaa puoltavat niitä.
– Meillä on jo aika vaikeasti dementoituneita asumassa yksin. Sairaiden paikka on kyllä sairaaloissa, mutta tarvitaan myös palveluasumista, tehostettua palveluasumista ja ryhmäkoteja tarpeiden mukaan. Osa hyvää vanhuutta on, että tulevaisuudessa voi luottaa tulevansa hoidetuksi. Elämänkulullinen turvallisuus taattuna ja koettuna on hyvinvoinnin oleellinen osa.
– Aika vahvasti kritisoin sitä, että pitäisi selviytyä kotona niin pitkään kuin mahdollista, vaikka kotona halutaankin asua. Pitäisi harrastaa gerontologista realismia.
On halvempaa laittaa asiantuntija asiak­kaalle vaikka neljästi vuorokaudessa kuin pitää yllä laitospaikkaa.
– Mutta kuka vastaa hoidon tai huollon kokonaisuudesta, kun se sirpaloituu, Jyrkämä kysyy.
– Määräävätkö vain kustannukset?

Teksti: Marjatta Pöllänen



Pääkirjoitus
Homma hoituisi jos...

Maassamme käydään vanhustenhuollon tilasta keskustelua, jota ei suurin osa vanhustyötä tekevistä työntekijöistä tunnista tapahtuvan omalla työpaikallaan. Kerrotaan, että vanhusten liikkumista rajoitetaan, heitä sidotaan sänkyyn, ylilääkitään ja hoito- ja palveluyhteisöistä puuttuu toimintakykyä ylläpitävä toiminta. Olen myös sitä mieltä, että jokainen väärinkäytös näissä asioissa vanhusta kohtaa on liikaa. Ydin tästä keskustelusta on jäänyt paatoksen alle. Lääninhallitusten tutkimus, johon keskustelu pohjautuu, käsitteli vanhusten laitoshoitoa, jossa on paljon korjattavaa. Laitoshoidon epäkohdista ei saa syyllistää työntekijöitä tai työyhteisöjä. 

Kun syyllisiä vanhustenhuollon huonoon tasoon haetaan, on tarkasteltava, mistä epäkohdat johtuvat. Kaikki ovat varmasti samaa mieltä siitä, että vanhusten hyvinvointiin ja hoivaan kohdennetut rahat ovat riittämättömiä. Laitoshoidon lisäksi myös palvelutaloissa ja kotipalveluissa työskentely on raskasta; ainainen kiire ja liian vähän työntekijöitä. Työolosuhteet painavat työntekijöiden mieltä, jokainen haluaisi tehdä työnsä hyvin.
Vanhuspalvelut nousivatkin syystä keskeiseksi teemaksi viime kunnallisvaaleissa ja erityisesti eduskuntavaaleissa. Kaikki puolueet sitoutuivat tilanteen parantamiseen vaalityössään. Nyt on lupausten lunastamisen aika. 

Homma hoituisi, jos ikääntyneiden hoitoon ja palveluihin saataisiin riittävästi rahaa.
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto vaati omassa kannanotossaan syyskuun lopulla, että maahamme on saatava yhteiskuntasopimus, jolla puo­lueet sitoutuvat vanhuspalvelujen tarvitsemiin toimintatapojen muutoksiin ja lisä­resurssointiin.
Peruspalveluministeri Paula Risikko on ministerikautensa aikana usein osoittanut, että kunnat ovat saaneet valtioapua tämän hallituksen aikana enemmän kuin aikaisemmin. Kunnat ovat puolustautuneet sillä, että hallitus on kaatanut kuntiin lisävastuita.
Kuka on syyllinen – kenen pää pannaan vadille? On aivan selvä, että rahaa vanhustenhoitoon kohdennetaan liian vähän. Nyt pidetään yllä peruspalveluja ja -hoitoa. Paljon kokenut ja kiitollinen asiakaskunta antaa laatupisteitä motivoituneesta ja ammattitaitoisesta henkilö­kunnasta, joka osaa työnsä.
 
Nyt käydään keskustelua vanhus­palvelulain puolesta ja vastaan. Keskustelu alkoi huonosti, kun peruspalveluministeri Paula Risikko veti maton alta sanomalla, ettei mitoituksia kannata lakiin panna. Juuri sitä kuitenkin kunnissa odotetaan. Kuntien vanhustenhuollon työntekijät ja erityisesti vanhustyönjohtajat odottavat valtiolta selkeätä ohjausta, jolla he voivat turvata vanhuspalvelujen resurssit. Kunnissa tässä taloudellisessa tilanteessa on niin paljon rahareikiä, että vanhustenhuolto tulee jäämään jalkoihin valtionavun rahanjaossa tulevaisuudessakin.
Jos lakiin ei saada valvottavaa mitoitus­ohjausta, kannatan, että vanhus­palvelulain valmistelu unohdetaan ja valtioapujärjestelmää lähdetään muuttamaan. Muutosta ei saada aikaan kuin suoraan vanhustenhuoltoon kohdennettavalla riittävällä avustuksella. Ainoastaan lisäresurssoinnilla voimme turvata ikäihmisten oikeuden riittävään ja hyvään hoivaan ja palveluun..

Marja-Liisa Kunnas