 |
Kuva:
Kuvaario/Nina Kaverinen |
Rehtori Antti Pietiäinen:
Tunteet ovat ihmisen ja kehon sairauksien taustalla
- Tunne- ja kehoterveystiede on uusi ihmistieteellinen tapa
lähestyä ihmisen terveyttä. Tunteet ovat sairauksien ja kehon
kipujen taustavaikuttajia. Niistä tiet oiseksi tuleminen
parantaa. Eikä pelkästään ihmisen omat tunteet, vaan myös
tunneperimä, vanhempi emme ja isovanhempiemme tunteet,
vaikuttavat terveyteemme, Luontaislääketieteen instituutti
Kaironin rehtori Antti Pietiäinen kuvailee uutta,
kokonaisvaltaista näkemystä terveydestä.
Rehtori Antti Pietiäisen muotoileman tunne- ja
kehoterveystieteen perusajatus on se, että tunteet vaikuttavat
ihmisen terveyteen. Tunteiden kieltämisellä on kauaskantoiset
vaikutukset. Nämä kielletyt tunteet, antitunteet, aiheuttavat
sairauksia.
- Kehon merkitys on siinä, että se antaa meille kehon
tunnemuistin avulla mahdollisuuden muodostaa uudenlainen suhde
itseemme. Keho on itsetuntemuksen väline. Kehotietoisuuden
avulla ihminen löytää identiteettinsä. Keholla on elävä
tunnemuisti ja tunteet tiedostamalla ihminen vapautuu monista
kivuista ja säryistä. Tiedostamalla tunneperimänsä ihminen voi
luoda myös aivan uudenlaisen suhteen vanhempiinsa ja
isovanhempiinsa, Antti Pietiäinen sanoo.
Tunneperimä vaikuttaa terveyteen
Länsimaisessa lääketieteessä ei ole huomioitu tunteiden
merkitystä ihmisen terveydelle - ja vielä huonommin ymmärretään
tunneperimän merkitys. Tunteet ja tunneperimä ovat kuitenkin
aivan olennaisia ihmisen terveyden kannalta.
- Monesti käy niin, että tunneperimä hypähtää yhden sukupolven
yli ja keskiössä ovatkin isovanhemmat ja jopa isoisovanhemmat.
Pietiäinen korostaakin, että terveyden kannalta olisi tärkeää
tietää ja tuntea omien vanhempiensa ja isovanhempiensa elämää,
haastatella heitä, jos mahdollista, ja pyytää heitä vaikka
kirjoittamaan elämäkertamuistelmansa.
- Tunneperimä määrää tunne- ja kehoterapeuttisesti ihmisen
elämänkulun, elämänkaaren ja ihmisen alttiuden sairastua.
Uudessa terveystieteessä tärkeässä asemassa on vanhempiemme ja
isovanhempiemme elämä, sen tutkiminen ja ymmärtäminen, koska
samat asiat toistuvat sukupolvesta toiseen. Meidän tehtävämme on
katkaista tuo ketju.
Pietiäinen huomauttaa, että nykyinen, yksilöllisyyttä korostava
kulttuuri vie ihmisen harhaan ja yhteisöllisyys katoaa. Vain
omaa yksilöllisyyttään korostavasta ihmisestä tulee kyvytön
sitoutumaan yhteisöllisyyteen ja usein myös parisuhteeseen.
Yltiöyksilöllisyys johtaa yksinäistymiseen ja syrjäytymiseen.
Yksilöllisyys ei ole sama asia kuin vapaus, vaan sitä korostava
ihminen on usein samalla auktoriteettien ohjattavissa.
- Tunnetasapainon saavuttamisen ja itsensä löytämisen avulla
ihminen löytää uudelleen myös yhteisöllisyyden. Tällöin yhteisö
ei enää kahlitse ja alista, vaan vapauttaa ja sallii. Aito
yksilöllisyys ja identiteetti voi syntyä vain tällaisen sallivan
yhteisön sisällä, ei sen ulkopuolella. Aito yhteisöllisyys luo
terveyden perustan.
- Suomalaisista 40 prosenttia asuu yksin, helsinkiläisistä jopa
yli 50 prosenttia. Minusta tämä on todella hälyttävä
kehityssuunta.
Identiteetin löytäminen terveyden perustana
- Tunne- ja kehoterveystieteen mukaan terveydessä on keskeistä
itsenäistyä, löytää identiteettinsä. Tämä on työstettävä
kehollisesti, tunteiden prosessoinnin avulla ja suhteessa
tunneperimään. Terve ihminen on löytänyt itsensä. Hän tietää
kuka hän on ja miksi hän on. Ihminen, joka löytää
identiteettinsä, löytää myös elämälleen tarkoituksen. Ja
päinvastoin, jos ei ole identiteettiä, ei tiedä kuka on eikä voi
löytää elämälleen tarkoitusta, Pietiäinen linjaa.
Identiteetin löytäminen tarkoittaa suhdetta isäperimään ja
äitiperimään, mies- ja naisidentiteettiä. Nämä vastaavat ihmisen
vasenta ja oikeaa aivopuoliskoa. Vasen on loogisempi,
analyyttisempi, miehisempi puoli, oikea tunnetta ja intuitiota
korostava, naisellisempi puoli.
Identiteetin löytäminen merkitsee itsenäistymistä ja vapautta,
kykyä itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan.
Ihmisen on oltava vapaa ollakseen terve
Länsimainen, rationaalinen yhteiskunta - joka voidaan laskea
syntyneen 1600-luvun valistuksen aikakauden ansiosta - korostaa
ihmisen ajattelua ja järkeä. Pietiäisen mukaan nykyisen, järkeä
ylikorostavan aikakauden loppu alkaa häämöttää. Pietiäinen
näkee, että seuraavaksi tulee tunteiden aikakausi. Järkeä ei
unohdeta, vaan järki ja tunteet yhdistyvät mielekkäällä tavalla.
- Ihmiskunnan historiassa jokaisella aikakaudella on taipumus
viedä joku juttu äärimmilleen, kunnes se romahtaa.
Pietiäisen mukaan ihmisellä on oltava vastuu omasta elämästään.
Kun ihmisellä ei ole vastuuta omasta elämästään, hänestä tulee
välinpitämätön.
- Ilman vapautta ei ole terveyttä. Tunne- ja kehoterapeutin
tehtävä on vapauttaa ihminen niistä kahleista joiden vanki hän
on. Nämä kahleet voivat olla kehollisia, kipuja tai
liikerajoituksia, tunteisiin liittyviä tunnelukkoja,
tunneperimässä ja sen auktoriteeteissa kiinni olemista tai
yhteisöllisiä, jolloin yhteisön arvomaailma sitoo ihmisen,
Pietiäinen toteaa.
Pietiäinen ei pidä yhteiskunnan tavasta laitostaa ihmisiä ja
laittaa esimerkiksi vanhukset laitoksiin tai makuuttaa
terveyskeskusten vuodeosastoilla. Tällaisen toimintamallin
takana on yhteiskunnan kuvitelma siitä, että vain yhteiskunta
tietää, mikä ihmiselle on hyväksi.
- Uskon, että tulevaisuudessa tällaisia laitoksia ei enää ole,
vaan esimerkiksi vanhuksille on pieniä hoitokoteja ja erilaisia
pienyhteisöjä, jossa seniorit voivat askarrella, opiskella ja
vaikkapa hoitaa toinen toisiaan. Uusi, inhimillinen, ihmisyyttä
kunnioittava toimintakulttuuri on tulossa.
Tunteiden dynamiikka
Antti Pietiäisellä on monipuolinen tausta: hän on opiskellut
yliopistossa mm. filosofiaa, mutta saatuaan tarpeeksi yliopiston
tieteellisen vapauden puutteesta hän siirtyi
luontaislääketieteen pariin. Hänellä on tutkinnot
vyöhyketerapiasta, klassisesta homeapatiasta ja neulattomasta
akupunktiosta. Vuonna 1987 hän perusti Luontaislääketieteen
instituutti Kaironin.
Pietiäinen on kirjoittanut kirjan Tunne Antitunne Perimä. Kirja
on syntynyt keho- ja tunnetieteellisen tutkimustyön,
käytännöllisen terapia- ja opetustyön sekä henkilökohtaisen
tunneprosessoinnin tuloksena. Näin hän on kehittänyt modernin ja
psykologisen vyöhyketerapian, tunteiden dynamiikan sekä
käynnistänyt Tunnekoulun.
Pietiäinen oppi ymmärtämään tunteiden dynamiikkaa tehdessään ja
opettaessaan kehoterapioita.
- Tunteiden dynamiikan perusajatus on se, että ihmisellä on
neljä perustunnetta; pelko, viha, syyllisyys ja häpeä. Ihminen
voi kieltää järjellä nämä tunteensa, jolloin hän siirtyy
antitunnetilaan ja alkaa käyttäytymään antitunnepersoonana. Myös
kulttuuri ja yhteiskunta voivat olla antitunnetunnetilassa,
Pietiäinen kertoo.
Pelon antitunne on arkuus, vihan kiltteys, syyllisyyden
viattomuus ja häpeän puhtaus. Esimerkiksi ihminen, joka on
pelokas ja kieltää pelkonsa, käyttäytyy joko arasti tai
yltiörohkeasti.
- Ihmisen on kohdattava tunteensa ja alettava ilmaisemaan niitä.
Se on ensimmäinen asia kohti terveyttä. Ensimmäinen tunnehyppy
edellyttää heittäytymistä järjen alueelta tunteiden alueelle,
Pietiäinen korostaa.
Kun neljää perustunnetta on prosessoitu ja purettu, vastaan
tulee uusi tilanne. Ihmisen ego on kannatellut häntä tähän
saakka, mutta toinen tunnehyppy vaatii luopumista egosta.
Siirtymä aitoihin syvempiin tunteisiin edellyttää nöyrtymistä.
Nöyrtyminen ei ole enää egon aktiivinen teko. Nöyrtyminen
mahdollistaa anteeksiannon.
- Nöyrtymisen vaihtoehto on egon vahvistaminen ja tunteiden
paaduttaminen. Toinen raja on vedenjakaja. Siinä ratkeaa
jatkuuko prosessointi kohti syviä, aitoja tunteita vai alkaako
tie alaspäin kohti syviä antitunnetiloja.
Ihmisen syvimmät aidot tunteet ovat anteeksianto, rakkaus ja
totuus. Niiden antitunnetilat ovat ylpeys, egoismi ja valhe.
Mitä syvemmälle mennään tunteissa, sitä vahvempia ovat myös
niiden antitunteet.
Näitä ihmisen syvempiä tunteita ei pidä yrittää järki-ihmisen
tapaan teoretisoida tai normittaa. Ne vain ”ovat” ja aitoina ne
ohjaavat ihmisen toimintaa varman intuition tavoin. Ihminen
tietää mitä hänen on tehtävä ja hän myös tekee sen. Päättelylle
tai teoretisoinnille ei ole enää sijaa. Jos rakastutaan, niin
rakastutaan. Jos vanha rikos on tunnustettava, niin se on
tehtävä. Ihminen tekee tekonsa, eikä pohdi ja teoretisoi niitä
enää.
- Järkikulttuurin tilalle pitää syntyä tunnekulttuuri. Näin
tasapainottuu äly ja tunne. Älyn ja tunteen yhdistymistä voi
nimittää aidoksi elämänviisaudeksi.
Teksti: Kari Uittomäki
”Yhä vähemmän on sellaisia asioita, joita ei meille vanhuksille
suoda”
Aira Heinänen on eräässä mielessä tyypillinen eläkeläinen -
hänellä on aina tekemistä ja hän on aina menossa. Heinäsen
vapaa-aika täyttyy kokouksista, taidematkoista - joita hän itse
järjestää ryhmille - kirjoittamisesta sekä tietysti taiteesta.
Aira on ollut galleristimiehensä Kalevin mukana ja tukena tämän
järjestäessä mm. valtakunnallista Naivistit Iittalassa -
kesänäyttelyä vuodesta 1989 alkaen. Ensi kesän näyttely alkaa
olla koossa. Heinäset kirjoittavat parhaillaan muistelmiaan
elämästään taiteen parissa. Kirja ilmestyy ensi keväänä.
Yhteiskuntatieteiden maisteri Aira Heinänen oli aikoinaan
tunnettu sosiaalialan vaikuttaja. Hän työskenteli mm.
A-klinikkasäätiön tiedotuspäällikkönä, Ensi- ja turvakotien
liiton toiminnanjohtajana sekä Koteja Vanhuksille ry:n -
nykyisen Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton -
sihteeri-toiminnanjohtajana. Sosiaalineuvoksen arvon hän sai
1983. Nykyään 74-vuotiaalla Heinäsellä on edelleenkin laajat
verkostot ja hän tuntee valtavan määrän ihmisiä.
Vanhuudessa on paljon harhaa
Aira Heinänen ei peittele ikäänsä, mutta ei myöskään tunne
itseään vanhaksi. Hän pikemminkin näkee niin, että vanhuus ja
vanhaksi tunteminen on enemmänkin ihmisestä itsestään ja
elämäntilanteesta kiinni. On mielenkiintoista tarkkailla, miten
muut ihmiset suhtautuvat vanhuksiin ja millaisia käsityksiä
heillä on ja mistä ne juontuvat.
- Vanhuskäsityksissä on paljon yleistyksiä ja harhaa.
Kieltämättä tuntuu hyvältä, kun joskus voi päihittää nuoria
tiedollisissa ja osaamista kysyvissä asioissa. Ymmärtää ehkä
jotakin asiaa paremmin ja silloin tulee sellainen ”ähäkutti”
-olo, että nyt mummo tiesikin tai oli oikeassa.
Esimerkkinä Heinänen kertoo, miten tyttärenpoika halusi pelata
hänen kanssaan casinoa. Aloitettaessa poika lohdutti mummoa
häviämisen varalta, että ”kyllähän se niin on, että vanhuus
ruostuttaa”. Voitonvarma poika hävisi pari peliä alta
aikayksikön ja oli nolona.
Vanhuus mahdollistaa myös sen, että vanhus voi suhtautua
itseensä ironisesti, tohtii tehdä leikkiä itsestään. Työelämässä
ollessa ei voinut vedota vanhuuteen, jos perjantaisin väsytti.
- Nyt on sellainen mahdollisuus, että mitä tahansa voi pistää
vanhuuden tiliin. Tai ehkä ei ihan kaikkea. Jos kuulee tai näkee
huonosti, niin se on kyllä ihan normaalia ikääntymiseen
liittyvää kehitystä.
Kalevi Heinäsellä oli puolestaan kokemus eläkehakemuksen
tekemisestä: Kelan virkailija ei ollut uskoa Kalevin haluavan
eläkkeensä maksattamista vaimonsa pankkitilille. Toistuvine
kysymyksineen virkailija ikään kuin oletti, ettei ko. ihminen
nyt oikein tiedä, mitä hän on tekemässä.
Ikäihmisiltä kysytään paljon neuvoja
Suomessa puhutaan lähes kliseemäisesti 50-, 60- ja 70-lukujen
suuresta murroksesta, maaseudulta poismuutosta ja
kaupungistumisesta. Tietysti murros oli valtava, mutta sillä on
eräs kääntöpuoli, jota ei aina tulla ajatelleeksi. Entisaikoina
maaseudun mummot olivat uskomattomia kodinhoidon tietopankkeja -
tietysti myös vaaritkin. Tämä tietotaito alkaa olla katoava
luonnonvara.
- Minun ikäisilläni naisilla on aivan valtava määrä käytännön
tietotaitoa. Ja mitä maaseudummalle mennään, sitä enemmän tietoa
on. Tällaiset ikäihmiset ovat aarteita.
- Kohta ei ole ketään, joka tietäisi näitä vanhoja niksejä ja
taitoja, Aira Heinänen miettii.
Kalevi Heinänen on puolestaan neuvonut omaa vävypoikaansa ja
lastenlapsiaan työkalujen käytössä.
Aira ja Kalevi Heinänen näkevätkin, että vanhojen ja nuorten
ihmisten välillä voi olla hyödyllinen vuorovaikutussuhde siten,
että nuoret voivat opettaa vanhuksille vaikkapa tietokoneen ja
kännykän käyttöä, vanhukset nuorille vaikkapa työkalujen käyttöä
tai jotain muuta elämäntaitoa.
- Kyllä vanhatkin ihmiset oppivat käyttämään tietokonetta, mutta
oppiminen on vaan hitaampaa.
Suhtautuminen ikäihmisiin on muuttunut
Suomessa - ja varmaan kaikissa länsimaissa - on vuosikymmenten
saatossa tapahtunut merkittävä muutos yhteiskunnan ja yleisen
mielipiteen suhtautumisessa vanhuksiin. Toki vanhuksia
kunnioitettiin entisaikoina, mutta jotenkin heidän suljettiin
johonkin tiettyyn rakoon tai asemaan ”ole siellä ja pysy
hiljaa”. Esimerkiksi vanhusten seksielämästä vaiettiin
täydellisesti - kun siitä vaiettiin, sitä ikään kuin ei ollut
olemassa. Eläkkeelle jäävä vanhus saattoi olla syytinkiläisen
asemassa, eikä hänellä ollut omaa rahaa - tai sitä oli hyvin
vähän.
Aira ja Kalevi Heinänen näkevät muutoksen siten, että nykyaikana
ikäihmiset ovat tulleet yhteiskunnallisesti näkyviksi - he
näkyvät ja kuuluvat. Toisaalta tähän liittyy myös ilmapiirin
muutos käänteisesti - kun entisaikoina vanhuksia ei sopinut
loukata ja heitä kohdeltiin kunnioittavasti, niin nykyään
vanhuksia voidaan loukata ja kohdella epäkunnioittavasti.
Kyseessä on eräänlainen tasapuolisuus tai yhdenvertaisuus,
vanhuksia kohdellaan sen mukaan, miten he itse käyttäytyvät,
”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”.
- Vanhat ihmiset ovat tulleet itsenäiseksi ja he päättävät itse
omista asioistaan. Päättäjienkin on otettava heidät huomioon
äänestäjinä, Aira Heinänen toteaa.
Yhteiskunnalliseen muutokseen ja yleiseen vaurastumiseen liittyy
olennaisesti se, että entisaikoina ei ollut sopivaa, että vanhus
käytti rahaa omiin huvituksiinsa - ainakaan laajemmassa mitassa.
Sitä pidettiin jotenkin sopimattomana. Tavallisten vanhusten
tekemät ulkomatkat olivat täysin ennenkuulumattomia. Toisaalta
aikuisväestönkin ulkomaanmatkat olivat 50- ja vielä
60-luvullakin harvinaisia. Tänä päivänä vanhukset reissaavat
ympäri maata ja ulkomailla, joko ryhminä tai yksin.
- Yhä vähemmän on sellaisia asioita, joita ei meille vanhuksille
suoda, Aira Heinänen linjaa.
Arvoylppöjä kaivattaisiin
- Tänäkin päivänä tarvittaisiin tällaisia arvoylppöjä, kaikkien
kansalaisten kunnioittamia vanhuksia, Aira Heinänen miettii.
Lastentautiopin professori, arkkiatri Arvo Ylppö (1887-1992) eli
104-vuotiaaksi. Hyvin kunnioitettu, hämmästyttävän virkeänä koko
ikänsä pysynyt Ylppö oli eräänlainen pitkäikäisyyden ja
terveellisten elämätapojen elävä vertauskuva. Muutama vuosi
sitten Ylppö kohosi TV1:n Suuret suomalaiset -äänestyksen 10
finalistin joukkoon.
- Tunsin Ylpön henkilökohtaisesti ja kunnioitin häntä suuresti
ja kunnioitan yhä. Ylppö oli jotenkin ihmeellinen. Vaikka hän
oli pieni kooltaan, niin hänessä oli ihmeellistä suuren miehen
karismaa. Varmaan se johtui hänen älystään, Heinänen miettii.
Tänä päivänä Suomeen tarvittaisiin Ylpön kaltaisia ”valtakunnan
virallisia vanhuksia”, jotka omalla työllään ja olemuksellaan
keräisivät PR:ään vanhuksille. Heinänen muistuttaa, että onhan
Suomessa airasamulineita, juttazilliacuksia ja einojutikkaloita,
mutta heillä ei ole ihan samaa asemaa kuin Ylpöllä. Nykyinen
arkkiatri Risto Pelkonen on tavallaan ”liian nuori”.
Aira Heinänen näkee, että erityisesti isovanhemmat ja heidän
tekemänsä työ pitäisi nostaa esille nykyaikana. Paljon tällaista
työtä tehdäänkin, esimerkiksi Suomen Isovanhemmat ja Vanhus- ja
lähimmäispalvelun liitto kumpikin. Heinäsen mielestä
isovanhemmista ei kuitenkaan tarvitsisi puhua hymistellen,
hieman samaan tapaan kuin äitienpäivänä puhutaan äideistä, vaan
tuoda enemmän esille isovanhempien merkitystä perinteen
kantajina ja monipuolisina tietotaidon osaajina.
Aira ja Kalevi Heinäsellä on kaksi tytärtä, mieluisat vävyt sekä
viisi lastenlasta. Vanhin lastenlapsista opiskelee Tampereella
tiedotusoppia. Pariskunta viettää joulun alla, vuoden pimeimpänä
päivänä 55. hääpäiväänsä.
Teksti: Kari Uittomäki
Pääkirjoitus
Oppia ikä kaikki - vireän vanhuuden perusta
Minulla oli ilo olla osallisena Tasavallan presidentti Tarja
Halosen koollekutsumassa 2. presidenttifoorumissa, jossa aiheena
oli ”Osaava ja innovatiivinen Suomi”. Valmistautuessani hyvin
arvovaltaiseen ja ”professorivaltaiseen” keskustelufoorumiin
muistui mieleeni vuonna 1990 toteutettu kampanja ”Kasvua ikä
kaikki”. Mukana kampanjassa oli liitomme lisäksi Vanhustyön
Keskusliitto, Folkhälsan ja Suomen Punainen Risti sekä muutama
eläkeläis- ja veteraanijärjestö. Kampanjassa käytimme
materiaalipohjana kansainvälisiä tutkimustuloksia, joissa
painotettiin elinikäisen oppimisen tärkeyttä ikäihmisen
hyvinvoinnille. Tuotimme materiaalia mm. uusimmista elinikäisen
oppimisen tutkimustuloksista. Yhtenä materiaalin jakelun
kohdepaikkana olivat terveyskeskukset, emmekä osanneet varautua
sieltä saamaamme palautteeseen. Olimme yllättyneitä kollegojemme
kanssa siitä tavasta, miten vähätellen moni terveyskeskuslääkäri
suhtautui elinikäisen oppimisen mahdollisuuksiin sekä oppimisen
vaikutuksesta ikäihmisen elämään. Mielessäni pyörii ainakin
muutama keskustelu, joissa ärhäkkä lääkäri leimasi
tutkimustiedon humpuukiksi ja ikäihmisten oppimismahdollisuudet
liioitelluiksi.
Kampanjasta on aikaa 16-17 vuotta. Onneksi ajatukset ikäihmisten
voimavaroista ja oppimisesta ovat muuttuneet. Se näkyy myös
siinä, miten on syntynyt ikäihmisten yliopisto ja monenlaista
ikääntyneille suunnattua kurssitoimintaa. Olemme itsekin
kehittämässä palvelutaloista ikääntymisen resurssikeskuksia,
joiden toimintaan kuuluu kiinteänä osana mm. luentotilaisuudet
ja uuden teknologian käyttöönottokoulutus. Tänä päivänä
palvelutalojen ryhmätoiminnoista atk-ryhmät täyttyvät nopeasti.
Nykyään tunnistamme ja tiedostamme osallistumisen, luovuuden,
kulttuurin ja osaamisen vaikutuksen ikäihmisten ja vanhusten
hyvinvointiin sekä voimavaroihin. Nykyiset tutkimustulokset
kertovat, että luovuuden ja kulttuurin vaikutus ikäihmisten
toimintakyvyn ylläpitämiseksi nousevat jopa samalle tasolle kuin
liikunnan ja kuntoutuksen vaikutus. Tutkijat sanovat suoraan,
että itse asetetut tavoitteet omalle ikääntymiselle
mahdollistavat laadukkaan vanhenemisen.
Oppia ikä kaikki - on haaste myös tämän päivän
vanhustenhuollossa. Slogan hyväksytään, mutta miten saamme sen
arkipäiväksi toimintakulttuurissamme? Tiedostamme, että meidän
on muutettava toimintatapoja ja -kulttuuria vanhustenhuollossa.
Miten pystymme toteuttamaan sen tavoitteen, että
sosiokulttuurisen vanhustyön toimintamalli toteutuu niin
kunnallisessa, järjestöjen kuin yritysten vanhustyössä? Tämän
uuden työmuodon mallintamiseen meidän on saatava mukaan kaikki
rahoittajat. Kehittäminen ei saa kariutua siihen, että
kehitystyötä tekevät vanhustenhuollon yhteisöt eivät saa
avustusta, koska se antaisi niille kilpailuedun muihin
vanhuspalvelun tuottajiin nähden.
Vuodesta 2015 lähtien tulee vanhustenhuollossa olemaan kovat
paineet resurssien lisäämisessä suurten ikäluokkien tullessa
palvelujen piiriin. Marraskuun lopulla julkistetussa Stakesin
raportissa, jossa arvioidaan hoivan ja hoidon talouden
kestävyyttä, ennustetaan, että vaikuttamalla ikäihmisten
toimintakykyyn liittyviin asioihin voidaan kustannuksia saada
jopa neljänneksen pienemmiksi kuin aikaisemmin on ennustettu.
Tämä on selkeä haaste toimintakykyä tukevien toimintamallien ja
työmuotojen kehittämiselle.
Jotta tulevaisuuden haasteista selvitään, tulee maahamme saada
ikäihmisten ja vammaisten toimintakykyä ylläpitävä ja kehittävä
toimintamallien ja työmuotojen innovaatiokeskus.
Veteraanikuntoutukseen nyt vuosittain käytettävät varat olisi
tulevaisuudessa käytettävä tämän toiminnan tukemiseen. Näiden
rahojen saannin edellytys ja tavoite on tuottaa uusia
toimintakykyä tukevia työmuotoja koko suomalaisen
vanhustenhuollon käyttöön.
Marja-Liisa Kunnas
|
