 Suomen Isovanhempien yhdistys yhdistää sukupolvia
Kulttuuriperintöä siirretään
uusille sukupolville
Suomessa on satojatuhansia isovanhempia, mutta tähän saakka
heiltä on puuttunut oma yhdistys. Tällainen “sosiaaliseen
tilaukseen” vastaa Suomen Isovanhemmat ry. Vuoden vanha yhdistys
toimii siltana eri sukupolvien välillä, siirtää
kulttuuriperintöä ja toimii isovanhempia yhdistävänä tekijänä.
Tuore yhdistys on otettu innostuneesti vastaan.
- Yhteiskunta on muuttunut kaikin tavoin. Ihmisten ja
sukulaisten välimatka on kasvanut, joka on omiaan
vieraannuttamaan sukulaisia toisistaan. Ihmiset ovat
itsellisempiä ja haluavat selvitä useimmista asioista yksin ja
vain hätätapauksissa koitetaan löytää erilaisia ratkaisuja,
Pekka Leinonen pohdiskelee.
- Isovanhemmat ovat useinkin ensimmäisten lastenlasten syntyessä
vielä työelämässä mukana. Isovanhemmilla saattaa myös olla omia
harrastuksia ja omia menoja. Silloin voi isovanhemmille syntyä
huono omatunto, etteivät he voi auttaa lapsiaan ja
lastenlapsiaan niin paljon kuin haluaisivat. Isovanhemmat ovat
yleensä kyllä hyvin kilttejä, Sirpa Saarinen puolestaan arvioi.
Isovanhemmat ovat moderneja
Pekka Leinonen muistuttaa, että perinteinen käsitys
isovanhemmista - harmaapäinen mummo ja pappa - ei enää päde.
Yleinen terveydentila on kohentunut, harrastukset lisääntyneet,
toimeentulo parantunut - tänä päivänä isovanhemmat voivat elää
ja elävät hyvin aktiivista elämää. Isovanhemmuuteen on tullut
tietty modernius.
- Isovanhemmuus on muuttunut modernimmaksi, mutta sanoisin, että
isovanhemmat ovat aina olleet moderneja. He ovat ymmärtäneet
lapsia ja tarjonneet turvallisen olkapään silloin, kun omat
vanhemmat eivät ole ymmärtäneet lapsiaan, Pekka Leinonen arvioi.
Sirpa Saarinen arvioi, että isovanhemmat ovat aina olleet
sallivia lapsia kohtaan. Tämä tietenkin osittain johtuu pitkästä
elämänkokemuksesta ja elämän mukanaan tuomasta viisaudesta.
- Kaikkein tärkeintä on, että lapsi hyväksytään sellaisena kuin
hän on sekä lapsen oman persoonan ja lahjakkuuden tukeminen,
Saarinen tiivistää.
- Isovanhemmat voivat selittää erilaisia asioita, he ymmärtävät
ja heillä on paljon tietoa, Leinonen täydentää.
Sukupolvien ketjua ei saa katkoa
Pekka Leinonen muistuttaa, että sukupolvien välistä ketjua ei
saa katkoa. Suomen voimakas yhteiskunnallinen muutos -
maatalousyhteiskunnasta teolliseksi yhteiskunnaksi ja edelleen
tietoyhteiskunnaksi sekä muutto maalta kaupunkeihin - on
katkonut pahasti näitä ketjuja. Muutos alkoi 50-luvulla ja
jatkuu edelleen. Nykyään ei edes maan rajat riitä, vaan
globalisoituminen vaikuttaa yhä enemmän tavallisen ihmisen
elämään.
- Yhteiskunta rakentuu tiettyjen sosiaalisten yhteisöjen varaan.
Nykyään ollaan unohdettu oma lähipiiri. Näin ollen isovanhempien
yhdistykselle on eräänlainen sosiaalinen tilaus olemassa. On
puhuttu useita vuosia kolmannesta sektorista. Isovanhempien
yhdistys on yksi lisä kolmanteen sektoriin, Pekka Leinonen
miettii.
Päätavoitteena kulttuurin ja perinteen siirtäminen
- Yhdistyksen yksi päätavoitteista on kulttuurin ja perinteen
siirtäminen isovanhemmilta lapsille. Kohteena on kaikki lapset,
myöskin ne, jotka ovat jostain syystä jääneet vaille
isovanhempia. Tällaisen perinteen siirtämisen on tärkeätä, ja
lisäksi lapsi ymmärtää olevansa osa sukupolvien välistä ketjua.
Tietenkin yhdistys on myös isovanhempien oma yhdysside, kanava
toimintaa ja tapaamisia varten, Sirpa Saarinen muotoilee.
Pekka Leinonen muistuttaa, että yhdistyksen tavoitteena on myös
hyvien tapojen esiinnostaminen. Hyvät tavat ovat perinnettä sekä
osaltaan nostavat muutakin perinnettä esiin.
Leinonen ja Saarinen pitävät yhdistyksen toiminnan kannalta
tärkeimpinä perinteinä yhdessä tekemistä sekä ryhmän kuulumisen
- yhteisöllisyyden - korostamista. Yhteisöllisyys on kärsinyt
viime vuosikymmeninä monistakin syistä: perhekoko on
pienentynyt, lapsia on vähemmän, ja jopa kouluissa ollaan
siirrytty luokattomuuteen. Jo yksistään tiettyyn luokkaan
kuuluminen on lapselle tärkeätä. Luokattomuuden johdosta tämäkin
tunne on viety lapselta pois.
Lastenlapset ovat number one!
Pekka Leinosella on kaksi omaa lasta, ja heillä on yhteensä
kolme lasta. Sirpa Saarisella on yksi oma lapsi ja kaksi
lastenlasta. Molemmat kiittelevät kilvan lastenlasten tärkeyttä.
- Lastenlapset ovat number one. Lapset ovat aivan ihania, Sirpa
Saarinen korostaa iloisesti.
- Lastenlapset tuovat sisältöä elämään, ja lapset avaavat
minunkin silmiä ihan uudella tavalla. Lapset ovat jatkumo omalle
itselle ja omalle elämälle.
Yhteystiedot:
Pekka Leinonen, puh. 050-5665529
Teksti: Kari Uittomäki
Lasten leikkejä kirjannut Raija Tervomaa:
Lasten omin perinne on leikkiperinnettä
“Jokainen lapsi on leikeissään luova, täynnä intoa ja yllättäviä
oivalluksia. Lapsi on pohjimmiltaan sama kautta aikojen - lasten
omin perinne on leikkiperinnettä. Lapsen on helppo ymmärtää
leikkiä. Leikit ja niihin kuuluvat välineet kuvastavat omaa
aikaansa ja yhteiskunnan kehitystä. Isovanhemmat ja vanhemmat
välittävät niistä tietoa seuraaville polville. Entisaikojen
leikkeihin ja niistä kertoviin leikkivälineisiin liittyy koko se
elämänpiiri, jota ne edustavat. Leikkiperinteeseen tutustumalla
voi nykylapsi kokea elävänsä eri aikakausien elämän; vanhan
hyvän ajan, jolloin asiat tehtiin itse ja jolloin oli aikaa
yhdessäololle ja -leikeille.”
Raija Tervomaa: Stadin skloddit braijaa
Raija Tervomaa on syntyperäinen helsinkiläinen. Nyttemmin
eläkkeellä oleva Tervomaa teki pitkän päivätyön opettajana; hän
ehti olla 32 vuotta helsinkiläisen Myllypuron ala-asteen
opettajana. Tervomaa julkaisi vuonna 2000 kirjan Stadin skloddit
braijaa (Stadin lapset leikkivät). Vaikka kirja kertoo
helsinkiläisten lasten leikkiperinteestä, kirjaa voidaan
varmasti pitää yleispätevänä. Koko maassa lapset leikkivät - tai
ovat leikkineet - samoja leikkejä.
- Opettajana näin selvästi, miten lasten leikit muuttuivat.
Toinen, missä muutoksen huomasi selvästi, oli 18
kesäsiirtolatyössä vietettyä kesää, Tervomaa kertoo.
Raija Tervomaa arvioi, että lasten leikkiminen vähentyi selvästi
70- ja 80-lukujen taitteessa tulleiden elektronisten pelien
myötä. Kesäsiirtolassa taasen lasten itsekeksimät leikit
vähentyivät palkatun leikinohjaajan myötä.
Tietysti myös yhteiskunnan muuttuminen on vaikuttanut leikkeihin
ja leikkiperinteeseen. Lapsia on vähemmän, molemmat vanhemmat
käyvät työssä, harrastuksia on enemmän. Ylipäätään tarjonta -
niin harrastukset kuin materiaalinen tarjonta - siitä, että
mitä tehdä vapaa-ajalla, on kasvanut valtavasti. Lasten ei
tarvitse itse keksiä viihdykettä ja leikkejä itse ja itselleen:
on tietokoneet, televisiot, videot ja PlayStationit.
- Ennen lasten piti keksiä leikit itse ja tehdä leikkikalunsa
itse, Tervomaa huomauttaa.
Leikki sosiaalistaa lapsen
Raija Tervomaa korostaa, että lapsi oppii ryhmäleikeissä
sosiaalisen kanssakäymisen säännöt. Leikeissä ja leikkiessä
opittiin häviämään, voittamaan, antamaan periksi sekä pitämään
omaa puolta. Nyt sosiaalisuuden oppiminen ei enää onnistu
luontevasti.
- Mitä pitemmälle mennään siihen, että leikit loppuvat ja lapset
alkavat olla yksin sekä leikkivät pelkästään koneiden kanssa,
niin kyllä se vaikuttaa yleiseen sosiaalisuuteen.
Ystävyyssuhteet olivat ennen pysyviä. Tervomaa on huolissaan
siitä, että myös ihmissuhteisiin on tullut kertakäyttöisyys ja
vaihtuvuus. Koululaiset varaavat itselleen ystävän vain päiväksi
kysymällä: “Oot sä tänään mun kaa?” Nykyään kysymys on
ehdollisempi: “Voisiksä olla tänään mun kaa?” Yhden päivän
ystävyys ei takaa sitä, että ollaan ystäviä myös huomenna.
Helsingille ennen niin tunnusomaiset jengit ovat myös kadonneet.
Ennen oli kaupunginosa- tai korttelikohtaisia jengejä. Kukin
jengi liikkui yhdessä ja jengit nahistelivat keskenään.
Tervomaan mukaan entisenlaisia jengejä ei enää nyttemmin ole,
mutta jokin ohjattu harrastus kokoaa lapsia ja nuoria yhteen.
Harrastus vaatii usein myös vanhempien osanottoa, sillä se
vaatii rahaa: pelivälineitä, salivuoroja, bussimatkoja jne.
Tervomaan mielestä leikkien ja leikkiperinteen väheneminen
liittyy myös yleiseen yhteisöllisyyden vähenemiseen - ellei
suorastaan yhteisöllisyyden katoamiseen. Aikaisemmin esim. yksi
talo tai pihapiiri muodostivat yhteisön. Kaikki tunsivat
kuuluvansa yhteen ja kaikki tunsivat toisensa. Yhteisöllisyyden
muodostamisessa esim. talonmiehet olivat tärkeitä.
Leikkiperinne elää edelleen
Lasten leikkiperinne ei silti ole kokonaan kadonnut. Kirjassaan
Raija Tervomaa esittelee huiman joukon lasten leikkejä, jotka
hän on koonnut osittain omasta muististaan, osittain
leikkiperinnettä keräämällä. Osa näistä leikeistä on kadonnut,
mutta osaa elää edelleen, joiltain osin ehkä hieman muuttuneena.
Edelleenkin leikitään narulla hyppäämistä, ruutuhyppelyä,
tervapataa, kirkonrottaa, purkkista, kymmentä tikkua laudalla,
nurkkajussia sekä pelataan erilaisia pallopelejä, kuten pesistä
sekä kahden tulen välissä eli fölkkistä. Kadonneita pelejä ovat
esimerkiksi kukkotappelu ja pois pois postin tieltä. Pienten
tyttöjen koti- ja kauppaleikit elävät niinikään edelleen.
Samoin tietyt lorut elävät edelleen: “Entten tentten…”, ”Mitä
tehtäis”, ”Sika pestäis…” jne.
- Lapset ovat innokkaita leikkimään, kun heille annetaan
mahdollisuus ja heitä vähän innostaa, Tervomaa luonnehtii.
Raija Tervomaa asuu Mellunkylässä, Humikkalantiellä. Hänellä on
9 lastenlasta, joista kahdeksan on leikki-ikäisiä. Tervomaan
mukaan lastenlapset ovat innokkaita leikkimään läheisillä
isoilla kallioilla, joissa on myös erityisen jännittäviä,
ensimmäisen maailmansodan aikaisia aidattuja bunkkereita.
- Metsät ja kalliot kiehtovat kaikkia lapsia, ovat aina
kiehtoneet. Aina on tehty majoja metsään. Lapsi kaipaa elämyksiä
ja jännitystä.
Sormi ojossa ei saa opettaa
Vaikka Raija Tervomaa on ammatiltaan opettaja, hän korostaa,
etteivät vanhemmat ja isovanhemmat saa sormi ojossa alkaa
opettaa lapsia: “Näin pitää tehdä” jne. On ymmärrettävä lapsen
omat lähtökohdat ja toimittava ikään kuin lapsen ehdoilla.
- Aina tilaisuuden tullen kannattaa leikkiä lasten kanssa ja
kertoa, mitä itse on lapsena tehnyt. Mutta sillä, että alkaa
mestaroimaan ja kohottaa oman aikansa paremmaksi tai ihannoi
sitä, tekee vain pelkän karhunpalveluksen.
- Isovanhempien osa on hyvin tärkeä, koska heillä riittää
rakkautta ja aikaa, mutta ei tarvitse olla enää
kasvatusvastuussa. Voi vähän pilailla ja leikkiä. Isovanhempien
ei tarvitse olla enää aikuisia. He voivat olla vähän höpsiä ja
olla mukana siinä leikissä. Hyväksytään, että isovanhemmat ovat
tulleet lapsiksi jälleen, Raija Tervomaa toteaa humoristisesti.
“Stadilaisten lasten vapaa-ajan vietolle oli ennen tunnusomaista
itse keksiminen. Niin varmaan oli muuallakin kuin stadissa.
Kadut, pihat ja kalliot antoivat mahdollisuuden jännille
seikkailuille. Talonmiehet eli kosarit, gosarit, talarit,
latarit ja puistovahdit olivat vain monien hurjien leikkien
kiusallisina esteinä. Liikenne ei haitannut kaduilla pelaamista.
Lasten elämä on muuttunut totiseksi työksi. Koulussa on pitkät
päivät ja illat ovat täynnä harrastuksia. Leikkiin ei jää aikaa
eikä pihaleikkejä kohta osaa juuri kukaan. Pihaleikit ovat
vähentyneet jo pelkästään siksi, ettei useimmilla pihoilla ole
enää tarpeeksi sopivanikäisiä lapsia. Leikki- ja urheiluvälineet
tehtiin ennen pääosin itse. Nyt leluja on satamäärin, lapsi ei
usein itsekään tiedä lelulaatikkonsa sisältöä…”
Raija Tervomaa: Stadin skloddit braijaa
Teksti: Kari Uittomäki
Pääkirjoitus
Ei kukkia - vaan lämpöä ja läheisyyttä
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto on vuodesta 1985 lähtien
viettänyt isovanhempienpäivää. Isovanhempienpäivää vietetään
lokakuun kolmantena lauantaina eli 18.10.2003. Päivää vietetään
tänä vuonna teemalla ”Yhteinen tulevaisuus”. Isovanhempienpäivä
on saanut vuosi vuodelta entistä enemmän julkisuutta. Päivän
tavoitteena on kiinnittää huomiota mm. eri sukupolvien väliseen
yhteistyöhön, ikäihmisten arvostukseen ja perinnetiedon
välittämiseen sukupolvelta toiselle.
Isovanhemmuus on jokaiselle isovanhemmalle tärkeä asia.
Isovanhemmuudella on myös yhteiskunnallista merkitystä.
Isovanhemmuus on sosiaalista pääomaa, jolla tuetaan
lapsiperheitä ja ylläpidetään sukupolvien välisiä suhteita.
Perheiden työtaakka on suuri ja työpäivät pitkiä lasten ollessa
pieniä. Isovanhemmilla on mahdollisuus antautua lapsen kanssa
läheiseen suhteeseen. He eivät ole isän ja äidin korvikkeita
vaan paljon enemmän. Isovanhemmat ovat varteenotettava voimavara
kansainvälistyvässä ja moniarvoistuvassa Suomessa.
Monelle meistä on säilynyt isovanhemmista myönteisiä muistoja;
ne voivat olla lämmin syli, tuoksuja, unenkaltaisia mielikuvia
tai perittyjä tapoja. Jokainen lapsi tarvitsee elävää
kiinnostusta. Itsetunto ja usko omiin mahdollisuuksiin rakentuu
ulkoapäin tulevan rakkauden ja kiinnostuksen varaa. Tämän takia
on hienoa, että yhteiskunnastamme löytyy myös ikäihmisiä, jotka
ovat lähteneet mummoiksi ja vaareiksi päiväkoteihin ja
kouluihin. On tärkeää, että lapset, joilla ei mahdollisesti ole
omaa isovanhempaa tai hän asuu kaukana mummosta, saa kokea
ikäihmisen läheisyyden ja lämmön.
Innostan myös vanhustenhuollon yhteisöjä viettämään
isovanhempienpäivää. Vuosien varrella on monella paikkakunnalla
kehitelty kivoja tapahtumia. Vanhainkodissa tai palvelutalossa
on ollut läheisen koulun lasten taidenäyttelyitä, vanhusten ja
lasten yhteisiä perinneleikki- tai lauluhetkiä,
perinneruokapäivä tai lapset on kutsuttu yhteiseen juhlaan.
Kokeilemisen arvoinen on myös vanhojen esineiden näyttely, johon
kutsutaan päiväkotien lapsia ja koulun oppilaita vierailuille.
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto haluaa isovanhempienpäivän
kansalliseksi juhlapäiväksi ja almanakkaan. Almanakkatoimikunta
on tyrmännyt ehdotuksen tähän asti, mutta meillä riittää
sitkeyttä. Isovanhempienpäivä on liian arvokas sisällytettäväksi
isäin- tai äitienpäivään. Tavoitteena on saada
isovanhempienpäivästä päivä, josta ei selviä kukkapuskalla.
Isoäidillä ja isoisällä on elämänkokemusta, jolla on hyvä sitoa
myös lapsenlapsi sukupolvien väliseen ketjuun.
Marja-Liisa Kunnas
|
