Vappu Taipale
Vanhus- ja lähimmäispalvelun
liitto ry:n puheenjohtaja



Vapun kalenteri

30.1.-9.2. New York ja Boston. YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan kokous. Puheenvuoro Suomen oheistapahtumassa 3.2.
13.2. Tapaaminen Tilastokeskuksen johdon kanssa, ikääntymistä koskevat tilastot ovat puutteellisia.
        "Vanha ja Vireä", kirjailijatapaaminen Laaksolahden kirjastolla
        Hyvä ikääntyminen, Kaarelan eläkeläiskerho
15.2. Ikääntymissuunnitelma -hankkeen loppuseminaari, Merikartano Espoo
16.2. KÄKÄTE-projektin johtoryhmä, TV2 Inhimillinen tekijä, vanhenemisesta
17.2. Vanhenemisesta, Senioripsykiatrien tapaaminen
21.2. Sukupolvien välisestä solidaarisuudesta, Vantterat –kerho, Käpyrinne
        Sukupolvien solidaarisuus, Elannon Eläkeläiskerho
22.2. Järvenpää, ikääntymisestä
29.2. STM Ikälakityöryhmän kokous
5.3.   Sukupolvien välinen solidaarisuus, Myllypuron eläkkeensaajat
        Vallin liittotoimikunnan kokous
7.3.   Hyvä vanhuus, Vantaan kuuloyhdistys
8.3.   STM Ikälakityöryhmän kokous
11.3. Vanha ja Vireä! Porvoon naistenpäivät
15.3. Berliini, Goldenworkers-hankkeen asiantuntijatyöryhmän kokous
20.3.-24.3. Vallin opintomatka Hollantiin
23.3. STM Ikälakityöryhmän kokous
20.4.-30.4. Chicago, Nobel for Peace-ryhmän kokous
3.5.   Munkkivuoren seniorit
4.5.  Teemavuosi 2012, Laitila ja Kaarina
8.-9.5. Terve-SOS Tampere
10.5. Vallin liittotoimikunnan kokous
        "Vanha ja Vireä", Helsingin Invalidien Yhdistys, naisten ilta
10.11. Oulun seudun Mäntykoti 60 vuotta



Maailma on pieni

Olin Ilkan kanssa Tokiossa joulukuussa. Suurlähettiläs Eero Salovaara oli kutsunut meidät ystävällisesti lähetystöön vastaanotolle. Tulimme kuitenkin aivan liian aikaisin suurlähetystön portille. Ilkka nokkelana miehenä keksi pistäytyä oluelle pikkuruiseen kapakkaan kadun varrella, sellaiseen, johon mahtuu vain pari tuolia ja ovenakin on ruokoverho. Hämärässä pubissa istui pari paikallista asiakasta. Nämä alkoivat kysellä, mistä kaukaa olemme tulleet. ”Suomesta, ai Suomesta, olimme viime kesänä Vaasassa pienoisgolfkilpailussa”, he innostuivat. Toden totta, Vaasan pienoisgolf­radan kapakka on lähin virkistäytymiskohde meille, kun kesä­paikaltamme huristamme kahden hepan vauhtia veneellä Varisselän yli kaupunkiin. Kas kun emme tavanneet siellä! Tokion joulu­kuussa olimme heti melkein sukulaisia, sukulaissieluja ainakin. Maailma on todella pieni.
Näitä sattumuksia voisi kertoilla vaikka kuinka paljon, kotimaasta ja ulkomailta. Rupeat juttelemaan ihka oudon ihmisen kanssa, ja ennen pitkää löytyy verkosto, joka yhdistää. Ikäteknologiakokouksessa luokseni tulee kuopiolainen asiantuntija, joka kertoo saaneensa nimensä vaasalaisen Paula-tätini mukaan; tämäpä ilahduttaa nyt 93-vuotiasta tätiä. Kävelen New Yorkissa Help­Age Internationalin englantilaisen johtajan Sylvia Bealesin vierellä , kun puhelimeni soi vaativasti. Nicaragualainen ystäväni Antonio, jonka tunnen kansain­välisen Lääkärit Ydinsotaa Vastaan liikkeen aktivistina, tarvitsee apua sydänvaivaansa. Yhtäkkiä käy ilmi, että Sylvia tuntee hyvin Antonion ja hänen poikansa oli asunut Antonion luona Nica­raguassa. Arvaamatta löytyy linkki: yhteisiä harrastuksia, yhteisiä sukulaisia, yhteisiä kokemuksia. Merkityksellisiä tunteita ja muistoja. Sanotaan, että koko maailman ihmiset voitaisiin yhdistää toisiinsa muutamalla verkoston silmukalla, viiden kuuden askeleen päästä löytyy yhdistävä tekijä – tai nykyisin jo nopeammin. Kännyköitä on kaikkialla, lukutaitoa ei tarvita ja ystävälliset eleet korvaavat, mitä kieli­taidosta puuttuu.
Verkostoituminen on tietoyhteis­kunnan sanastoa, mutta eihän se sinänsä ole mitään vasta keksittyä. Ihmiset ovat aina osanneet verkostoitua. Pula-aikoina verkostoituminen on tarjonnut mahdollisuuksia hyödykkeiden vaihdolle. Tieteessä se on luonut uusia innovaatioita, ylittänyt tieteiden jäykkiä rajoja ja tarjonnut uusia näkökulmia. Kaupan­käynnille ja kulttuurin vaihdolle se on ollut perustana. Verkostoituminen on ollut – ja on – rauhantyötä parhaimmillaan. Se rakentaa positiivista rauhaa, kukoistavaa kanssa­käymistä ihmisten välille. Meidän suomalaisten järjestökenttä, kaikkine vapaaehtoisjärjestöineen, edustaa verkostoinnit korkea­tasoista ylläpitäjää. Monet hoiva­palvelut ja auttamisen muodot ovat saaneet alkunsa verkostoista, joissa toimijat ovat löytäneet yhteisen eettisen velvoitteen. Se on sitten voimistunut ja kasvanut yhteis­työllä pysyväksi toiminnaksi.
Nuoruuden verkostot ovat hyvin intensiivisiä ja merkityksellisiä. Nuoruudessa on ehdottomuutta ja ahnasta paneutumista. Soisi kaikille nuorille sekä kotimaisia että kansainvälisiä tapaamisia. Rippileirit ja Prometheusleirit, leirikoulut ja partiot ynnä muut harrastukset luovat yhteisyyttä. Nuorena on vaikea arvata, miten pitkälle verkostot voivat kantaa. Meidän Ilkka oli 21-vuotiaana medisiinarina vaihtostipendiaattina Portugalissa. Medisiinareilla ja teekkareilla oli jo 1960-luvun alussa mahdollisuus opiskelijavaihtoon, mikä oli hieno juttu. Ilkka asui sitten Lissabonissa köyhän mustan mosambikilaisen opiskelijan kanssa ja ystävystyi hänen kanssaan. Mario menestyi opinnoissaan, väitteli ja myöhemmin kohosi maansa ensimmäiseksi pääministeriksi. Olimme vastikään Marion 70-vuotisjuhlissa Maputossa. Perheemme on saanut tämän nuoruuden ystävyyden kautta laajat verkostot Mosambikiin.
Aktiivinen ikääntyminen ja suku­polvien välinen solidaarisuus on EU:n vuoden 2012 teema. Sukupolvien välinen solidaarisuus kalskahtaisi ontolta virkakieleltä, ellei se kääntyisi verkostoitumiseksi ja tulisi näkyviin arjen elämässä. Mummot ja vaarit ovat verkonkutojia, jotka ylläpitävät sukupolvien silmukoita. Ilo pienten lasten ja nuorten kehityksestä ja etenemisestä elämässään kantaa vanhojen elämää. Vanhojen elävä kiinnostus pieniä kohtaan taas tarjoaa näille välttämätöntä kasvun voimaa. Nykynuorten maailma on vielä aikaisempaa pienempi, se on todella "global village", maailmankylä, jossa verkostot sitovat kaikki ihmiset mielekkäästi yhteen.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 1/2012, ilm. 27.1.2012



Mummo kohtaa kyborgin

Vilma-mummo oli pulassa. Koti­robotti Axolo oli ottanut nokkiinsa, eikä suostunut toimimaan; se oli muutenkin niin herkkätunteinen, että sitä piti aina maanitella. Älypuhelimen pilvi­palvelut olivat jumittuneet, kun sadat miljoonat kiinalaismummot olivat kiinnostuneet samasta kohteesta kuin Vilmakin; siis ohjeesta, miten tulostettava sänky piti taas tänään koota, jotta pääsisi nukkumaan.  "Ennen oli sentään Ikea ja kunnon kuusio­avaimet", Vilma puhisi. "Mutta silloin oli kotejakin näiden asuttavaksi tarkoitettujen muunneltavien kerros­loftien sijaan. Nyt jokainen kuljettaa omuuksiaan virtuaalisesti ladattuna mukanaan". Intialainen nettituki­henkilö oli tavoittamattomissa, varmaan taas uppoutunut grönlantilaisen tyttöystävänsä kanssa pitkään keskusteluun, ja mitä mahtoi kellokin olla siellä, kun täällä oli jo puoliyö. Vilman verisuonistossa kiertävä pikku­ruinen anturi ilmoitti yhtäkkiä piipaten veren­sokerin laskeneen liiaksi ja vaativan toimia. Kauhukseen Vilma-mummo huomasi, että itsestään materialisoituva täydennys­lähetys puuttui ruoka-automaatista. Kukaan ei ollut muistanut ladata sitä. Semanttisen netin tutut kolmi­ulotteiset tunnuskuviot vilkuttivat nekin kaikki varattua. Vilmaa heikotti, maailma pyöri silmissä. Ei ystävää, ei sänkyä, mihin oikaista itsensä, ei edes ravinne­palaa suuhun. "Minusta ei ole elämään näiden kybor­gien maailmassa, olen aivan liian vanhan­aikainen", mummo huokaili.
Oliko liian lennokas tulevaisuuden­kuva vuodesta 2050? Ei toki. Koti-­ ja hoivarobotiikkaa kehitellään parhaillaan, ja robotit saavat inhimillisiä ominai­suuksia. Maailmaan tulee ehkä kyborgeja, olioita, joihin on yhdistetty teknologiaa ja biologiaa. Tulostettavat tavarat ovat kiihkeän suunnittelun kohteena. Pilvipalvelut ovat jo tätä päivää ja kehittyvät yhä; tietokone­salit muuttuvat virtuaalisiksi palveluntarjoajiksi bittiavaruudessa. Ihmis­ruumiin toimintoja kyetään seuraamaan pikkuruisilla kameroilla ja antureilla jo tänään.
Mutta – tuleeko tämä kaikki toimimaan? Palvellaanko vanhoja ihmisiä? Miten turvataan, että Vilma-mummon elämän kauhuskenaario ei toteudu, miten varmistetaan, että vanhat ihmiset eivät jää yksin ongelmineen, ilman palveluja ja ilman käsin kosketeltavia ihmiskontakteja?
Meidän täytyy ryhtyä toimimaan jo nyt. Arkielämässä on aivan riittävästi aineksia huonosta palvelusta, välin­pitämättömyydestä ja toimimattomista vempaimista. Vanhojen ihmisten elämästä, mielipiteistä tai tarpeista ei tiedetä riittävästi. Tulemme elämään pian 120-vuotiaiksi.  Niitä vanhoja ihmisiä, jotka ovat syntyneet ennen tietokoneita ja kasvaneet ilman niiden käyttöä, tulee olemaan miljardi­kaupalla tällä maapallolla. Nyt on aika vaatia vanhoille heidän tarpeittensa mukaisia palveluja.
Valli on reagoinut voimakkaasti yhteen palvelujen epäkohtaan, pank­kien toimiin. Vanhat ihmiset eivät saa enää joillakin paikkakunnilla nostaa käteisenä omilta pankkitileiltään omia rahojaan. Pankkiautomaatit ovat turvattomia paikkoja, usein ulkona. Mihin lasket käsilaukkusi, mihin ostoskassisi, minne käsineesi? Kuka kurkkii olan takana? Tunnusluku pitää muistaa, sitähän ei voi kirjoittaa muistilapulle kukkaroon. Kortteja on paljon, tunnuksia paljon. Monesti laukku on viety kädestä jo ennen, kuin on ehtinyt kerätä tavaransa. Tietokoneita on vielä harvoilla vanhuksilla. Toisin kuin Pia-Noora Kauppi, Finanssi­alan Keskusliiton toimitus­johtaja on antanut ymmär­tää, vanhat ihmiset eivät yleisesti käytä verkkopankkia. KÄKÄTE- projektimme selvitti tämän asian. Vain vajaalla neljänneksellä 75-vuo­tiaista ja sitä vanhemmista on tietokone käytössään. Mitä vanhemmista on kyse  sitä harvemmalla tietokone on.  Vain kuudella prosentilla yli 85-vuo­tiaista on tietokone käytössään, ja tässä ikäryhmässä on runsaat satatuhatta ihmistä!
Meidän pitää nyt ruveta vaatimaan ikäystävällistä Suomea, jossa kaikki perustavaa laatua olevat arkipäivän palvelut ovat vanhojen ihmisten saatavilla. Sosiaali- ja terveysala ei ole ainoa, tarvitsemme kulttuuria, liikuntaa, liikennettä, postia ja pankkeja. Meidän on haastettava koko yhteis­kunta mukaan talkoisiin!

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 7/2011, ilm. 12.12.2011



Montako kerrosta mummosta löytyy?

Pitkällä lentomatkalla ennättää lukea vaikka kokonaisia kirjoja. Viimeksi käteeni sattui lentoaseman kirjakioskista sudanilaisen Leila Aboulelan kirja Lyrics Alley, joka kertoi Sudanin naisten elämästä 1950-luvulla. Voisiko kulttuurisesti paljoa kauempaa etsiä kokemuksia? Huomasin, että en olisi tiennyt mitään noista seuduista ja niiden elämästä oman nuoruuteni ajoilta. Kotiin tullessa piti oikein maailmankartasta etsiä kaupunkia nimeltä Omdurman, Khartumin läheltä.
Nykyinen Sudanhan on jakautunut kahdeksi valtioksi pitkien sotakausien jälkeen, ja siltä maailman kolkalta saatavat uutiset kertovat jatkuvasta epävarmuudesta, vihollisuuksista ja nälästä. Oikeastaan aika pelottavaa, voiko meillä olla mitään yhteistä?  
Kaikesta etäisyydestään huolimatta Leila Aboulela kertoo yleisinhimillisistä asiois­ta, jotka tulevat lähelle: perheestä, suvusta, ihmissuhteista ja isovanhemmuudesta. Lapsuudesta, joka löytää ilonsa yksin­kertaisista asioista. Nuoruudesta, joka meilläkin 1950-luvulla etsi paikkaansa sotien jälkeen, aika niukoissa oloissa. Kumppanin etsimisestä. Koulutukseen pyrkimisestä. Leilan kirjan sankaritar Soraya ei saanut silmälaseja, koska vain miehet voivat käyttää niitä maan tapojen mukaan, mutta kouluun hän pääsi, ja lopulta eno hankki hänelle lasit salaa. Minun nuoruuteni Vaasassa silmälasien käyttäjiä naurettiin "rillipää, rillipää", ja oppikouluun pääseminen oli harvojen etuoikeus.
Leilan kirjan vahva linja piirtää kuvaa isovanhemmuudesta ja sukupolvien välisestä siteestä. Monenlaisia isovanhempia piirtyy isosta suvusta. Miesten dominoimasta kulttuurista löytyy vahva isoisä, joka pitää lempeästi huolta kaikista jälkeläisistään, joka ymmärtää ja suojelee, ajaa naisten oikeuksia. Haavoittuva isoisä, joka dementoituu hiljalleen, ei enää osaa mitään, mutta saa silti hoivaa perheessään. Yksi suvun isoäideistä hankkii paikallisen kätilön ja ympärileikkauttaa kaksi kymmen­vuotiasta pojantytärtään näiden äitien tietämättä ja heidän tahtonsa vastaisesti. Julma tarina, meikäläisittäin vaikea ymmärtää saati hyväksyä. Afrikkalaisessa perinteessä tyttöjen sukupuolikasvatuksesta huolehtiminen kuuluu kuitenkin monesti isoäitien velvoitteisiin. Olen nykyisinkin tavannut pitkälle koulutettuja afrikka­laisia naisia, joiden on ollut vaikea irrottautua tästä kulttuurisesta ketjusta. On myös rakastettuja isoäitejä, joiden luokse mennään uudelleen ja uudelleen, purkamaan sydäntä ja pohtimaan asioita. Isoäidit ymmärtävät, lohduttavat ja kannustavat. "Rakas lapsi, minussa on kaikki kerrokset", sanoo isoäiti. Niinhän se on, vanha ihminen on kerroksellinen.
Vanha ihminen tavoittaa itsessään kerroksen toisensa jälkeen. Miksi lapsuuden kokemukset tunkevat mieleen, kun vanhenee? Ehkä nyt vanhana on paremmin aikaa miettiä mennyttä ja tulevaa, sekä palauttaa mieliin lapsuuden intensiivisiä tunnelmia ja kokemuksia. Ehkä nyt, kun työelämän paineet ovat hellittäneet, ei tarvitse enää työntää mielestään pois tuota kaikkea turhana. Niinpä sulavan lumen tuoksu tuo minun mieleeni puronvarren lumi­pitsit, joita ihastelimme kuusi­vuotiaina piha­piirin ystäväni kanssa. Vasta aikuisena ymmärsin, että hän oli "jälkeenjäänyt", niin kuin silloin sanottiin, koska synnynnäistä kilpirauhasen vajaatoimintaa ei osattu diagnosoida. Vanha valokuva ekaluokan luokkatovereista näyttää melkoiselta joukolta räsypekkoja, olihan juuri sota loppunut, mutta muistoissa on intoa ja riemunkiljahduksia koulunpihalla. Näiden kokemusten kautta tavoittaa hyvin myös kehitysmaiden elämän ehdot ja ihmisen kasvun voiman.
Kerroksellisuus näyttäytyy myös, kun tapaamme luokkatovereitten kanssa nyt seitsenkymppisinä. Muutumme kikattaviksi tytöiksi. Tuossa Eila, jonka kanssa kävimme kouluamme potkukelkalla Vaasan lumisia katuja pitkin. Hänen potkurinsa oli niin pieni, että se sai nimen Painonappi, se naurattaa vieläkin. Tuossa Leena, jolla oli mainio lentäjänlakki. Ovathan he menestyneitä naisia urallaan, lehtoreita ja lääkäreitä, nyt isoäitejäkin, mutta se tuntemani tyttö kurkistaa silmistä eloisana ja virkeänä. Se tyttö näkyy ja tuntuu samalla kun iloisesti hyväksymme vanhenemisemme. Niinhän se on, Lasse Pöysti kantaa mukanaan Suomisen Ollin hahmoa, vaikka samalla tunnustamme hänen taiteensa ulottuvuudet vanhuuteen asti.
Vanhan ihmisen kerroksellisuus on meidän peilimme maailmaa ja itseä varten. Omien elämänkokemusten kautta syntyy ymmärrystä ja huumorintajua. Lapsuus, nuoruus ja työvuodet kulkevat mukana. Vaikka lapsenlapset ovat nähneet minut vain mummona, minä näen heidän kauttaan koko elämän kirjon.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 6/2011, ilm. 12.9.2011



Vanhuuden estetiikkaa

Kauneus on katsojan silmässä, tavataan sanoa. Toivottavasti näin onkin, kun eletään tavallista arkea ja itse kukin kiinnittää huomiota ympäristönsä silmää viehättäviin ja mieltä elähdyttäviin puoliin. Jotenkin vain tuntuu siltä, että jostakin päällemme valuu yhdenmukaisuuden paine, joka säätelee esteettisiä normeja ja määrää, millainen on kaunista. Kauneus on julkisuuden määrittämää. Kaunis vaate, kaunis taulu, kaunis talo, kaunis esine. Päivälehdet, netti­lehdet, naistenlehdet, perhelehdet, sisustus­lehdet, televisiomainokset, filmit.
Me vanhat ihmiset olemme tästä kau­neuden valtavirrasta kovin syrjässä, me emme kelpaa kasvoinemme, käsinemme, koteinemme ja vaatteinemme tähän pinta­joukkoon. Mutta onneksi, kun katsoo kotonaan ympärilleen, muodikkuuden maailma menettää merkityksensä ja kauneuden maailma saa omat ulottuvuutensa. Onneksi vanhan ei tarvitse enää hötkyillä yhdenmukaisten vaatimusten perässä. Tärkeää on, että esineillä on tarinansa. Isoäidiltä peritty kattila, matkalta mukaan tarttunut koriste-­esine. Tyttäreltä saatu villa­takki, lapsenlapsen tekemä pannulappu. Kau­neus liittyy tunteisiin ja muistoihin.
Aivan erityisesti estetiikan yhden­mukaisuus koskee kuitenkin ulkonäköä, ja nais­ihmisiä paljon enemmän kuin miehiä. Nuorilla naisilla tuntuu olevan hurjat paineet olla hoikkia ja rypyttömiä. Mallit ovat toinen toistaan ohuempia, ja kuuleman mukaan photoshoppaus, kuvien käsittely on aivan yleistä, jotta heidät saadaan näyttämään vielä pidemmiltä, vielä hoikemmilta ja vielä sileämmiltä kuvissa. Yhdeksäntoistavuotias malli suree silmäkulmiensa olemattomia ryppyjä. Botoxia, vaarallista botuliinimyrkkyä pistetään vähäisiä määriä ihon alle, jotta pienen­pienet lihakset lamautuisivat ja kasvot siliäisivät. Toki katselen minäkin mielellä viisitoistavuotiasta tyttärentytärtä varhaisessa kukoistuksessaan, mutta toivon hartaasti, että hän voisi ikääntyä huoletta niin kaksikymppiseksi kuin kuusikymppiseksi asti ja siitä vielä paljon vanhemmaksi.
Voiko vanha ihminen olla kaunis? Kun kuljen eri puolilla maata puhumassa – yleensä ikääntymisestä – näytän vanhojen ihmisten kuvia, koska puhun ihmisistä enkä vain teoriaa. "Katsokaa, miten kaunis vanha ihminen", tapaan sanoa. Usein kuulijakunnassa käy eräänlainen epäuskon kohahdus. Ihmiset eivät ole tottuneet ajattelemaan vanhuutta esteettisestä näkö­kulmasta. Kun vuosi sitten teimme kustannustoimittajani Vuokon kanssa ensimmäistä mainosta kirjastani Vanha ja vireä, kävi ilmi, että suuren kustannustalon laajoista kuvavalikoimista ei löytynyt yhtäkään oikeasti vanhan ihmisen kuvaa! Totunnaisesti ajatellaan, että vanhat ihmiset eivät voi toimia oman asiansa viestittäjinä ja mainostajina. Vanhuudella on väärä kielteinen leima, joka on saatava pois.
Juonteet ja rypyt syntyvät elämän kokemuksista, ahava sään puremisesta. Ne tekevät ihmisen kasvoista luonteikkaat ja ilmeikkäät. Ne kertovat kokemuksesta ja näkemyksistä. Ne liittävät ihmiset omaan heimoonsa ja sukuunsa. Minua katsovat peilistä kaikki sukuni vanhat naiset, äiti, molemmat isoäidit, tädit. Otsan rypyt kuin isän suvussa, hiusten harmaantuminen kuin tädeillä, leuan kontuuri kuin äidin siskoilla, silmäkulmat kuin äidillä. Eikö tässä olisi mitään estetiikkaa? Olisiko kaikki muka pelkästään rumaa ja hävettävää?
Nuori taiteilija, filmintekijä Petteri Saario kävi minua haastattamassa ikääntymisestä. Onneksi on näitä myytinmurtajia. Hän on tehnyt kauniita, koskettavia dokumentti­filmejä muun muassa Suomen ja Venäjän rajoilla elävistä vanhoista ihmisistä, ja taas on uusi projekti liikkeellä. Hän ihmetteli esteettisten normien tiukkuutta joka suhteessa. Miksi vanhan ihmisen liikkuminen olisi vähemmän esteettistä kuin nuoren urheilijan? Miksi vanhan ihmisen ilmeikkyys ei olisi monin verroin esteettisesti ilmaisevampaa kuin nuoren silkoisuus?
Totta on, vanhuuden estetiikkaa ei juuri löydy tutkimuksista eikä pintajulkisuudesta. Väärinymmärretyssä vanhuudessa on pelottava puolensa, se tulee jotenkin uhkaavasti kokemuksellisesti päälle. Oi­keaa ymmärrystä pitää rakentaa. Tieto ja tiede ovat aina hitaita elementtejä, tarvitaan paljon aikaa havaintoihin ja niiden analysointiin, eikä tieto muuta helposti ihmisten kokemusten maailmaa. Minä uskon, että taide on se, joka kulkee ensimmäisenä. Taitelijat tulevat olemaan muurin­murtajina tässä prosessissa. Kun taide ottaa roolinsa, se muuttaa maailmaa. Taiteilijat ja kirjailijat ovat ne, jotka aistivat maailman muutoksen ensimmäisinä ja välittävät niitä meille. Uskon, että ennen pitkää tulemme näkemään taiteen ihmeellisten keinojen kautta uusin tavoin hyväksyttävää vanhuutta ja kokonaan uutta vanhuuden estetiikkaa.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 5/2011, ilm. 5.9.2011




Hyvää ikäpolitiikkaa heti meille nyt tänne!

Irlannissa ovat kaikki ikäjärjestöt löytäneet toisensa ja perustaneet katto­järjestön nimellä Older and Bolder, siis Vanhat ja Rohkeat. Jo viime vuonna he saivat hallituksen lupaamaan hyvän ikääntymisen strategian. Kevään parlamenttivaaleissa Older and Bolder esiintyi voimakkaasti viiden vaatimuksensa kanssa: reilu terveydenhuolto, riittävät eläkkeet, hyvä paikallisliikenne, kansallinen ikä­politiikka ja osallistumismahdollisuudet minulle.
Toivottavasti vaalien jälkeen kyhätty hallitus nyt lähtee Irlannissa vanhojen ja rohkeiden linjoille. Talous­tilanne ei ole hyvä, koko Euroopan Unioni katsoo huolestuneena, miten Kreikka tai Portugali tai jopa Irlanti pärjäävät. Older and Bolder ei aio kuitenkaan luovuttaa. Sinnikkyys on tarpeen vanhojen ihmisten kysymyksissä!
Nyt tarvitaan Suomessakin rohkeaa vanhojen ihmisten asioiden ajamista. Odotimme, että vanhusten asiat olisivat nousseet vaalikeskustelujen teemaksi, mutta ei. Vähän käsiteltiin omaishoitajien tilannetta, mutta siinä kaikki. Euroopan unionin tilanne peitti kaiken alleen, eikä ihmisten asioille ollut sijaa.
Edellinen hallitus – tai tarkemmin ministeri Paula Risikko, tuo ponteva pohojalaanen, valmisteli ehdotuksen ikälaiksi. Tämä oli kuitenkin vain sosiaa­li- ­ja terveydenhuollon laki. Hyvä ikääntyminen on aivan jotakin muuta kuin sosiaalitätien tai terveys­neuvojien asia.
Suomen ikääntyminen on poliittinen kysymys. Sen monet keskeiset ratkaisut tehdään päätöksentekijöiden pöydissä niin kunnanvaltuustoissa kuin eduskunnassakin. Monet asiat taas ovat kansalaisyhteiskunnan, siis meidän itsemme ja meidän järjestöjemme hallussa. Jotta tästä syntyisi sointuisa kokonaisuus, on eri roolien oltava selkeitä.
Risikon ikälakiehdotus on kustannus­neutraali. Tämä on sievistelevä ilmaisu sille, että ei haluta panna lisää rahaa vanhuspolitiikkaan. Haloo! Ei muka lisää kustannuksia! Suomihan ikääntyy maailmanhistorian suurimmalla vauhdilla. Me voisimme näyttää koko maailmalle, miten tästä selvitään innovatiivisesti ja yhteispelillä.
Melkein kolmekymmentä vuotta sitten Eeva Kuuskoskella ja minulla oli hallituksessa valtava poliittinen riita päivähoidosta ja kotihoidon tues­ta. Oikeisto kammosi lasten päivähoitoa, jota nimitettiin "laitoshoidoksi". Vasemmisto, siis minäkin, vierasti kotihoidon tukea. Miksi naiset eivät pääsisi työmarkkinoille, miksi maksettaisiin tukea terveelle äidille, joka hoitaa tervettä omaa lastaan kotona? En koskaan ole saanut niin paljoa poliittista pilkkaa, halveksuntaa tai pilapiirroksia osakseni vastapuolelta. Siihen aikaan politiikka oli intohimolaji, nykypäivä on laimea heijastus siitä. Tarvittiin koko hallitus vääntämään kompromissia: perheet valitkoot itse. Ei mitään byrokraatteja ratkaisemaan, mikä kenellekin on parasta. Päätettiin seitsemän vuoden siirtymäaika, jolloin kunnat rakensivat palveluja ja valtio lisäsi hiljalleen valtionosuuksia. Seitsemän vuotta lasten tähden.
Nyt on toimittava samalla lailla. Tarvitsemme yhteiskuntasopimuksen, johon kaikki osapuolet sitoutuvat. Hyvän, laajan poliittisen suunnitelman ja siihen siirtymäajan, jolloin rahoitusta lisätään ja palveluja rakennetaan. Kyllä ihmiset malttavat odottaa, jos voivat uskoa poliittisiin päätöksiin. Emme koskaan ole olleet kansa­kuntana niin vauraita kuin nyt. Pahin kestävyysvaje tulee, jos ihmiset eivät luota politiikkaan.
Hyvä suunnitelma korostaisi ehkäiseviä toimia, ihmisten omatoimisuutta ja osallisuutta. Older and Bolder-­järjestökin vaatii osallistumis­mahdollisuutta minulle, ei joillekin toisille eikä vanhojen ihmisten edustajille. Vanhoilla ihmisillä on paljon koke­musta ja viisautta. Uudessa eduskunnassamme on vain kolme yli 65-vuotiasta edustajaa kahdestasadasta – se ei siis vastaa kansan ikärakennetta vähimmässäkään määrin. Nähtävästi me emme itsekään äänestä oman­ikäisiämme ihmisiä. Olisiko siinäkin miettimisen paikka.
Osallisuus luo edellytyksiä ihmisten omaehtoisille toimille. Tiloja pitäisi olla maksutta tarjolla, jotta tapaamisia. kerhoja ja klubeja syntyisi kaikkialle. Vanhojen ihmisten ei pidä jäädä koteihinsa kyhjöttämään, vaan kaikki tarvitaan mukaan, kaikilla on jotakin osaamista jaettavaksi. Asunto­politiikka on valtava osa hyvän vanhenemisen suunnitelmaa. Entä kulttuuripolitiikka? Elinikäinen oppiminen? Liikenne? Työmahdollisuudet erilaisten keikkojen muodossa? Ikäpolitiikka ei totisesti ole vain sosiaali-­ ja terveysasia.
Nyt, hyvät vanhustyön asiantuntijat! Meidän osaamiselle on tarvetta. Meitä tarvitaan valtakunnan ikäpolitiikan luomiseen, arviointiin ja innovointiin. Nyt on oltava tarkkana, jotta meidän äänemme tulevat oikealla tavalla kuuluviin.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 3-4/2011, ilm. 12.5.2011



Vanhat ihmiset globalisaation pyörteissä

Olen Katmandussa luennoimassa kuudellekymmenelle terveystieteen opiske­lijalle. Innokkaat opiskelijat haluavat kuulla Suomen sosiaali- ja terveyspolitiikasta. Koulutusprojektia pyörittää suomalainen Elämäntavat Raittiiksi-järjestö. Nepal on yksi kahdeksasta Suomen kehitysyhteistyökohteesta, yksi maailman köyhimmistä maista. Lukutaidottomuus on yleistä, lapsityövoimaa käytetään, kastijärjestelmä pitää otteessaan perheitä. Maa toipuu parhaillaan kymmen­vuotisesta sisällissodasta, joten ongelmia riittää ratkottavaksi. Ihmiset ovat ystävällisiä ja yritteliäitä, talous kasvaa ja ilmassa on myönteisen kehityksen tunnelmaa. Nepalin 28-­miljoonaisesta väestöstä liki puolet on alle 15-vuotiaita, vanhuksia ei ole paljoa. "Väki muuttaa maalta kaupunkeihin ja oppii uuden­laiset elämäntavat. Vanha perhe­rakenne murtuu. Vanhuksia jätetään yksin maalle ja hylätään", kertoo surullisena lääkäriystäväni Bishwa.
Miten monessa Aasian maassa olenkaan kuullut samanlaisen tarinan! Meillä suomalaisilla on mielessä ihanteellinen kuva aasialaisista kulttuureista. Niissä arvos­tetaan vanhuutta ja vanhuuden viisautta, sanotaan. Totta onkin, että vanhat saavat osallistua työ­elämään, ja harmaat hiukset antavat luen­noitsijalle arvo­valtaa ja uskottavuutta. Vanhoja ihmisiä kohdellaan yleensä myös kunnioit­tavasti. Mutta hoivan ja huolen­pidon suhteen tilanne muuttuu nopeasti.
Sama ilmiö näyttää toistuvan Koreas­sa, Japanissa, Kiinassa. "Me työikäiset olemme viimeinen sukupolvi, joka hoitaa omat vanhuksensa, ja ensimmäinen sukupolvi, jota lapset eivät hoida", japa­nilainen ystävämme kuvaa tilannetta. Muutos tulee nopeasti ja rajusti kuin veitsellä leikaten kahden suku­polven välissä. Se synnyttää suurta yhteis­kunnallista huolta, melkein paniikkia näissä maissa. "Te eurooppalaiset ennätitte tulla rikkaiksi ja kehittyneiksi maiksi, ennen kuin teillä vanhojen määrä alkoi kasvaa. Monessa Kauko­idän maassa me emme ennätä rikastua emmekä kehittyä, ennen kuin tämä vanhustuminen on jo tosiasia", professori Chan Hongkongista arvioi. "Ajatelkaa vaikka Kiinan väestöä. Siellä on jo nyt miljoonia 100-vuotiaita, ja kun dementia lisääntyy iän myötä, on arvioitu, että pian siellä voi olla satoja miljoonia muistihäiriöisiä."
YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan kokouksessa helmikuussa 2011 kaikki YK:n maat raportoivat kehityksestään sosiaaliturvan ja ikääntymisen suhteen. Seuraavalla vuosikymmenellä suurin osa vanhoista ihmisistä asuu kehitysmaissa. Kiina ilmoitti, että maahan on saatu laki, joka antaa vanhuksille oikeuden haastaa lapsensa oikeuteen, jos nämä eivät hoida heitä. Singaporessa on myös laki, joka velvoittaa lapset huolehtimaan vanhempiensa taloudellisesta asemasta ja hoivasta. Kollega kertoo, että siellä on paljon oikeusjuttuja, joissa sisarukset haastavat toisiaan raastupaan, jos kokevat vanhempien hoito- tai ylläpitovastuun jakautuneen liian epäoikeudenmukaisesti lasten kesken. Mahtaneeko tuo auttaa vanhojen ihmisten elämää.
Olisiko Afrikka sitten parempi manner? Kylänvanhimpia kunnioitetaan maaseudulla, mutta kaupungeissa ja etenkin niiden slummeissa kulttuuri on murroksessa. Afrikassa HIV/AIDS tekee tuhoaan leikaten työikäisten suku­polvea pahasti. Sambiassa esimerkiksi kuolee vuosittain enemmän opettajia HIViin kuin koulutus ehtii tuottaa. Lapset jäävät isovanhempien huomaan, käytän­nössä isoäitien. Kaupungissa elämä on äärimmäistä köyhyyttä, maalla sentään joku peltotilkku tuottaa vähän ravintoa. Mummot ovat lasten sosiaali­turva, mutta kuka tai mikä on mummojen turva?
Globaali sosiaalipolitiikka on keskustelun alla nykyisin. Kansainvälinen työjärjestö ILO jo sanoo, että yhdelläkään maalla ei ole varaa jättää sosiaaliturvaa hoitamatta, sen verran on opittu kansainvälisen talouden äskettäisistä kriiseistä. Yhtenä uutena innovaationa ovat olleet mikrolainat, joilla kannustetaan yrittäjyyttä. Kymmenen dollarin lainalla kehitysmaiden taitavat naiset jo käynnistävät omia yrityksiään. Miltä kuulostaa sitten mikroeläke tai mikrovakuutus? Ne ovat tulossa seuraavana vaiheena – huhhuh! Onneksi monet maat ovat oivaltaneet, että pienoisestakin eläkkeestä suurin osa menee kulutukseen ja loput lapsenlapsille, hyödyttämään sosiaalisen pääoman kasvua yhteisöissä.
Kaikkiin eläkkeisiin ei nykymaailmassa voi kuitenkaan luottaa. Yhdysvaltain jättimäinen eläkeläisjärjestö AARP, jolla on ainakin 40 miljoonaa jäsentä, on ollut hyvin huolissaan jäsenistöstään. USA:ssa monet eläkeläiset menettivät kaikki eläkerahansa, kun pankit kaatuivat ja niiden mukana monet eläkerahastot. Asunnot menettivät arvonsa, pakko­huutokauppoja on pitkin mannerta. Yhtäkkiä ollaan tyhjän päällä. Eikä kyse ole pelkästään amerikkalaisista eläkeläisistä, tätä on tapahtunut myös Euroopan Unionin maissa. Globalisaatio pyörittää vanhojen ihmisten elämää, mutta heillä ei ole paljoa sanansijaa kehitykseen.
Tämän kaiken keskellä ei ehkä ole ihme, että Suomeen ja Pohjoismaihin katsotaan esimerkkimaina. Me itse tiedämme, miten paljon kirittävää meillä vielä on, miten paljon parannettavaa. Silti voimme katsoa reippaasti silmiin maailman kehitystä häpeämättä itseämme.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 2/2011, ilm. 21.3.2011




Talviköyhyys

Talviköyhyys – mitä se voi olla?
Se on uutta tutkimustietoa, uutta tietoa vanhojen ihmisten elämästä ja työstä.
Se tosin tuo mieleen vanhan laulun sirkasta ja muurahaisesta. "Kuka kesällä asuu?" kysyy huoleton sirkka, soittaa ja laulaa sydämen kyllyydestä, kunnes julma talvi tulee. Mutta tutkimuksen talviköyhyys ei todenna laulua, ei kerro huolettomista kesän nauttijoista. Se kertoo hyvin haastavalla tavalla vanhojen ihmisten elämisen ehdoista kaukana Keski-Aasiassa ja heidän työtaakastaan.
Tilastoissa katsotaan yleensä keskiarvoja. Tiedämme keskimäärin hyvin paljon maailmasta ja Suomesta: paljonko keskimäärin perheillä on lapsia, mikä on Euroopan unionin keski­määräinen tilanne, paljonko väestöstä lasketaan olevan Euroopan unionin köyhyys­rajan alapuolella, ja monia muita asioita. Emme ole tottuneet erittelemään vuodenaikoja, vaikka talous kulkee nykyisin kvartaaleissa.
HelpAge International on kansainvälinen vapaaehtoisjärjestö, joka tukee ikäihmisiä. Sen toimet ulottuvat maailman eri osiin. Järjestön eräänä aluejohtajana toimii suomalainen Eppu Mikkonen-Jeanneret. Epun toimi­piste on sijainnut pari viime vuotta Kirgi­siassa Keski-Aasiassa. Me olemme seuranneet viime vuoden aikana Kirgisian vallanvaihtoa ja mellakoita televisiosta, Eppu taas vanhojen ihmisten arkista elämää paikan päällä.
Kirgisiassa on väestöä suunnilleen yhtä paljon kuin meillä, pinta-alaa puolet Suomesta. Suuri osa maasta on vuoristoa, joka yltää yli seitsemäntuhannen kilometrin korkeuteen. Viljely­maata on vähän, suurin osa maasta on laidunta, mutta paimentolainen elämäntapa on jäänyt. Ihmiset asuvat kaupungeissa, pääkaupunki Biskek on Helsingin kokoluokkaa.
Vanhojen ihmisten elämää leimaa suuri vaihtelu vuodenajan mukaan. Talvet ovat armottomia, kesät kuumia. Juuri täällä tulee talviköyhyys vastaan. Jos katsotaan ihmisten elämän ja toimeen­tulon keskiarvoja, kaikki näyttää tasaisen köyhältä. Mutta kun HelpAgen vapaaehtoistyöntekijät menivät kyliin ja kuuntelivat vanhojen ihmisten kokemuksia elämästä, kuva muuttui kokonaan. Esiin tuli talvi­köyhyys. Vuodenaikojen vaihtelu näkyy paljaana ihmisten elämässä.
Kesällä vanhat ihmiset selviävät joten kuten, vaikka eläkkeet ovat pieniä. Kaikki kynnelle kykenevät lähtevät sesonkitöihin; rakennuksille, pelloille, laitumille. Lapset jätetään vanhusten hoidettaviksi. Aika monella on pikkuruinen palsta, jota voi viljellä. Saadaan vähän perunaa ja porkkanaa, ehkä kaaliakin. Talvella on tilanne toinen. Sesonkityöt loppuvat, monet palaavat takaisin vanhojen vanhempien luokse. Energian hinta nousee. Ruoan hinta nousee. Ruokittavia on enemmän.
Talviköyhyys merkitsee, että vanhat pelkäävät talven tuloa. Talvi on Kirgi­siassa kylmä ja tuulinen, kylmyys painaa elohopeaa pitkään - 20 asteeseen celsiusta ja siitä allekin. Eläkkeet eivät riitä lämmön ylläpitämiseen kodeissa, joista osa on sähkölämmitteisiä, osa lämmitetään koksilla tai puilla. Joskus lämpöä on varaa pitää päällä vain muutama tunti, joskus eletään vilttien peitossa. Talvisin asunnoissa voi olla alle kymmenenkin astetta lämmintä. Ruokaan riittää entistä vähemmän rahaa. Elintarvikkeiden hinnat ovat korkealla. Monesti perheissä on vain teetä ja leipää tarjolla. Tee kasvaa näillä rinteillä, mutta sen tanniini saa vatsan oireilemaan, jos muuta ravintoa ei ole tarjolla.
Kun kuulin tästä, muistin 1980-luvun kollegani Zoja Puhovan, sosiaali­hallinnon johtajan Neuvostoliitosta. Hän oli ponteva ja edistyksellinen nainen, joka halusi toimia laajan maansa parhaaksi. Vaikeuksia oli yllin kyllin, erityisesti vanhojen ihmisten elämä huoletti häntä. "Vanhat naiset selviytyvät kylläkin aina", hän kertoi murheellisena. "Kesällä he kuivattavat ruis­leipää kuutioiksi auringossa. Talvella he kostuttavat nämä kivikovat leipä­palat kuumassa vedessä, jotta saavat syötävää". Tuota hyvää, meistä aina herkullista leipää, jota ryssän­limpuksikin nimitettiin, oli todella silloin yllin kyllin saatavana olemattomaan hintaan. Nyt Bishkekin mummot joutuvat turvautumaan markkinahintaiseen leipään.
Vanhat naiset ylläpitävät edelleen Keski-Aasian yhteiskuntia. He huolehtivat lapsenlapsistaan niin kuin lapsistaankin ja sinnittelevät vaikeissa olosuhteissa. Heitä voisi kuvata kansansa tarvitsemiksi vapaaehtois­työntekijöiksi. HelpAge International kehittelee heidän kanssaan ja heidän avukseen uusia keinoja, miten selvitä tästäkin talvesta.
Talviköyhyys – onko sitä meilläkin? Emme ole tulleet ajatelleeksi vuodenaikojen vaihtelua ihmisten elämässä. Varmaan olisi syytä paneutua tähän ilmiöön meilläkin.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 1/2011, ilm. 4.2.2011



Globaalin ehkäisyn tarve

Istumme luokkatovereiden keralla vanhassa koulukaupungissa. Meistä tuli riemu­ylioppilaita. Vaasan tyttölyseon, Tipulan, tuotos oli parikymmentä ylioppilasta vuodelta 1960. Koulu kasvatti meistä hyviä virkanaisia, opettajia päivä­hoitoon ja kouluihin, hoitajia ja lääkäreitä. Juhlimme yhdessä, iloisen meluisesti. Miten samanlaisia me kaikki olemmekaan kuin ennen. Meistä tulee kikattavia tyttöjä, kun pääsemme yhteen.
Seitsemänkymmentä vuotta naisenelämää on kuitenkin lipunut ohitsemme. Koko suomalaisen yhteiskunnan kehitys köyhästä sodanjälkeisestä suljetusta maasta kansainväliselle huipulle on tapahtunut tänä aikana. Kun me aloitimme kansakoulumme vuonna 1947, UNICEF oli juuri perustettu. Suomi ja Jugoslavia olivat sen ensimmäisiä avustuskohteita. Saimme kenkiä ja ruokaa.
Ryhdymme pohtimaan, mitkä innovaatiot ovat eniten vaikuttaneet naisten elämään. Ilmassa risteilee ehdotuksia.
Pesukone! Tiskikone! Ehkäisypilleri! Kuukautissuojat! Päivähoito! Kännykkä!
Pesukone. Pyykinpesu oli ennen iso ponnistus. Isoäitini huuhteli pyykin avannossa meren jäällä, kunnes vettä alkoi saada vesipostista ja vihdoin kraanasta. Pyykki keitettiin hämärän pesutuvan isossa padassa, hinkattiin pyykkilaudalla puhtaaksi, hyvä ettei vielä käytetty itse keitettyä saippuaa tai lipeää. Saippuan keittäminen kyllä haisi hirveältä. Sitten lakanat ja pyyhkeet ja koko muu pyykki ripustettiin ulos kesän talven kanssa kuivumaan naruille, jotka kiristettiin pyykki­seipäillä tarpeeksi korkealle. Viisikymmentäluvun pesu­koneet vaativat vielä käsityötä, kun linkoja ei tunnettu. Käsipyykki ei enää meitä rasita nykyisin.
Ehkäisypilleri. Meidän sukupolvemme vapautui naisten ikiaikaisesta taakasta, ei- toivotun raskauden pelosta. Koko naisten maailma muuttui globaalisti. Suku­puolielämä ja lisääntyminen eriytyivät kahdeksi ihan eri asiaksi. Tahtoessaan nainen voi nyt pitää itse huolta omasta itsestään, ratkaista raskaaksi tulemisensa ajankohdan tai välttää sen kokonaan. Pilleri oli osa laajempaa yhteiskunnallista murrosta sekä ajatuksissa, asenteissa että käyttäytymisessä. Meistä tuli vapaita, mutta miten pitkälle. Railakas opiskelija­elämä laantui nopeasti perheentymiseen ja ruuhkavuosiin, ei ollut taloudellisia edellytyksiä muuhun. Työtä ja työpaikkoja meille kyllä oli.
Kuukautissuojat. 92-vuotias tätini Paula muistaa 1920-luvulla kyselleensä, miksi hänen äitinsä keitti pesuvadissa puuhellalla puhtaaksi valkoisia virkattuja pussukoita ja ripusti ne huolellisesti kuivamaan niin, etteivät ne näkyneet. "Kesälakkeja", hänelle vastattiin, mutta eihän kukaan koskaan noita itse tehtyjä kuukautissuojia päässään käyttänyt. Tänään kuukautissuojia markkinoidaan vapaasti kaikkialla, yhä ohuempia, kevyem­piä, huomaamattomampia malleja. Ainoa pidäke on enää vuodon väri; sehän on mainoksissa sinistä. Ei enää kumi­nauhoja, hakaneuloja eikä kömpelöitä hankaavia siteitä, ei häpeilyä vuodoista, niin kuin meidän aikanamme. Luonnollinen asia, helppo ja halpa hoitaa. Vai onko sittenkään? Keskustellaanpa tyttären- ja pojan­tytärten kanssa.
Päivähoito. Me suomalaiset naiset olemme vuosikymmeniä olleet kaikki kokopäiväisessä työssä käyviä naisia, äiteinä yhtä hyvin kuin isoäiteinä. Jo meidän äitimme ottivat sodan aikana vastuuta tehtaista ja liikeyrityksistä. Koti­äitiys oli harvinaisuus, avainlapsia viljalti pitämässä itse huolta itsestään. Poliittinen taistelu päivähoidosta ja koti­hoidon tuesta voitettiin vasta 1980-­luvulla. Meidän lapsemme tarvitsevat ja saavat hyvää hoitoa, ensin kotona vanhempien hoito­vapaalla. Vain pari prosenttia alle kaksivuotiaista on päivä­hoidossa, muut kotona. Ja kun päivähoitoa tarvitaan, siihen on perheillä oikeus. Tarjolla on erilaista turvallista laadukasta hoitoa. Ei enää epätoivoisia ilmoituksia Maa­seudun Tulevaisuudessa tai lähikaupan ilmoitustaululla. "Kiltti vauva kaipaa hoitajaa", niin kuin meidän lasten ollessa pieniä.
Kännykkä. Kuka olisi voinut kuvitella kännykkää edes kolmekymmentä vuotta sitten. Kun puhelin ilmaantui perheisiin, se oli pitkään harvinaisuus. Puhelinosake oli omaisuutta. Viestitettiin kirjeillä ja korteilla, ja postia jaettiin sekä aamupäivisin että iltapäivisin. Ihmisillä oli paljon enemmän telepaattisia kokemuksia yhteydenpidosta ja viestien välityksestä kuin nykyisin. Ennen sovittiin tapaamisista hyvissä ajoin. Ei ollut keinoa paikantaa, missä perheen lapset ja nuoret juuri nyt liikkuvat. Nyt se käy niin vaivatta, tuo yleisin matkapuhelimeen heitetty kysymys: "Missä olet?"  Mitenkähän nämä tulevat sukupolvet oppivat odottamaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan? Hehän oppivat maailmaan, jossa kaverin löytää heti, kun mieleen juolahtaa, että pitäisi sanoa jotakin tärkeäksi kokemaansa.
Niin maailma muuttuu. Tänä vuonna syntyvä tyttölapsi elää ehkä 110-vuo­tiaaksi. On vaikea edes kuvitella sitä käytännön elämää, jossa hän viettää riemujuhliaan. Mutta jotain voimme tehdä hänen hyväkseen: huolehtia maailman säilymisestä. Ehkäistä ekologisen katastrofin mahdollisuus ja vastustaa ydinaseiden leviämistä. Vastuumme on tänään globaali.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 7/2010, ilm. 10.12.2010



Äidinäiti vai isänäiti?

Kirjailija  Merete Mazzarella  on ihana ikääntymisen kuvaaja. Hänen kirjoissaan tulevat esille monet ikääntyvän naisen tunnevivahteet. Mestarillisesti hän myös piirtää esiin sen, miten ympäristö muuttaa suhtautumisensa eläkkeellä olevaan ihmiseen.
Hänen kirjaansa Illalla pelataan Afrikan tähteä en kuitenkaan saanut makua. Mikähän oli syynä, ehkä se tapa, jolla hän pohtii isänäidin ja äidinäidin osaa lastenlasten elämässä intuitiivisesti ja omasta kokemuksestaan. Kirjan vahva sanoma on, että "Famu", isänäiti jää aina toiseksi äidinäidin rinnalla. Katselin ympärilleni, ja minusta se ei pitänyt paikkaansa. Näin monia isänäitejä, jotka tekivät kaikkensa miniänsä ja lasten­lasten hyväksi.
Joku aika sitten sain arvioitavakseni Suomen Akatemian Sukupolvien ketju­- hankkeessa  kirjoitetun Antti Tanskasen, Hans Hämäläisen ja Mirkka Danielsbackan artikkelin modernista isoäiti­hypoteesista. Tutkijat kysyvät, onko geneettisellä sukulaisuudella enää merkitystä modernissa yhteiskunnassa, vai pätevätkö vieläkin evoluution lait. Ovatko sukulaisuussuhteisiin liittyvät jatkuvuudet niin voimakkaita, että niitä ei häiritse yhteiskuntien modernisaatio? Tutkijoiden moderni isoäiti­hypoteesi on yksinkertaistettuna seuraava: äidin äidit antavat muita enemmän lastenhoito­apua, eli lastenhoitoapu kulkee äiti­linjassa äidiltä tyttärelle. Merete Mazzarellan intuitio saisi nyt joko vahvistuksen tai se kumoutuisi.
Kuuluisa suomalainen sosiologi ja sosiaaliantropologi Edward Westermarck esitti klassisen teoriansa ihmisten perheenmuodostuksen tunnesiteistä jo 1920-luvulla. Hänen mukaansa ihmisillä on seitsemän myötäsyntyistä tunnevalmiutta, joista viimeinen on isovanhempien rakkaus lastenlapsiaan kohtaan.
Biologian ja evoluution tutkijat taas ihmettelevät sitä, että mummous on yleensä olemassa. Suurin osa nisäkkäistä pystyy lisääntymään elämänsä loppuun. Serkkuni Paulin naaraskissa Ahvenan­maalla teki poikasia seitsemäntoista vuotta, ja aina yhtä terhakkaita. Ei auttanut, että kissan nimi oli Viljami. Virhe oli tehty pikkupentua katsoessa, ja nimen se sai pitää, samoin kuin uskomattoman kykynsä lisääntyä.
Ihmiset tekevät poikkeuksen luonnon sääntöön. Ihmislajin koiras pystyy lisääntymään elämänsä loppuun, mutta naaras ei. Jostain syystä luonto on antanut tyttövauvalle vain määrälti munasoluja. Kun munasolut alkavat loppua, vaihdevuodet tekevät tuloaan. Ihmisnaaras ja pallopäävalaiden naaras kokevat menopaussin, vaihdevuodet. Kuukautiset loppuvat, hedelmällisyys häviää.
Miksi? Luonnonhan olisi ollut helppo antaa tyttövauvalle – ja pallopäävalasnaaraalle – määrättömästi munasoluja sen sijaan että niitä on ihmisellä vain neljäsataa. Miksi tehdä poikkeus?
Yksi selitys on se, että lisääntymisen riskit kasvavat kun nainen vanhenee. Mutta tuskin äiti Luonto on ajatellut välttää turhia epämuodostumia määrätessään naiselle vaihdevuodet. Syynä ovat ihmisyhteisöt ja niiden toimivuus lasten kasvun kannalta. Ihmislapsi tarvitsee välitöntä hoivaa pitkään syntymänsä jälkeen ja vähintäänkin perään katsomista ainakin viisitoista vuotta. Kun nainen aiemmin synnytti joka toinen vuosi, katraassa oli hoitamista. Ja jos äiti kuoli synnytykseen, mikä ei ollut lainkaan harvinaista, lapsijoukon elämä vaarantui.
Isoäitiys on kehittynyt, jotta maailma pysyisi pystyssä. Mummot on vapautettu lisääntymästä, jotta he huolehtisivat jälkeläisistään, ja sitä kautta koko yhteisöstään ja yhteiskunnistaan.
Vieläkö tämä pätee? Nykyisessä yhteis­kunnassa perheet ovat aiempaa pienempiä, syntyvyys on laskenut, avioliitot muuttuneet lyhytaikaisemmiksi, ja isovanhemmat asuvat kauempana lasten­lapsistaan. Lapsilla on vähemmän serkkuja, enoja, tätejä, setiä ja sisaruksia, sen sijaan ehkä eliniän pidentymisen myötä enemmän vanhempia sukulaisia, isotätejä tai isoisovanhempia. Heillä voi olla myös enemmän uusperheen tuomia sukulaisia, sisarus­puolia, isoäitipuolia ja isä- tai äitipuolia, jotka eivät ole verisukulaisia.
Evoluutiotutkijoiden isoäitihypoteesi väittää, että hedelmällisyytensä vähetessä nainen alkaa investoida omiin lapsiinsa ja lastenlapsiinsa. Äitilinjassa kulkeva apu on vaihdevuosien jälkeistä aikaa viettäville naisille "kannattavin" ratkaisu. Hän suojaa tässä omien geeniensä jatkuvuutta. Tyttären ja tyttären­lapsen äitiys on varmaa, tai ainakin on ollut nykypäiviin asti, mutta isästä ei ole samaa varmuutta.
Tuntuu aika kummalliselta ajatella, että me modernit isoäidit toimisimme geeniemme ohjaamina.
Yksittäiset kokemukset eivät kuitenkaan kerro tämän päivän Suomen todellisuudesta riittävästi.
Tutkijoiden iso tilastollinen aineisto on vastaansanomaton. Heidän tuloksensa osoittivat, että tyttärillä on nelin­kertainen todennäköisyys saada äidiltään monta kertaa vuodessa lasten­hoitoapua verrattuna poikien saamaan apuun.
Vaikka kaikki muut tekijät otettaisiin huomioon, todellisuus on edelleen tämä. Lastenhoitoapu kulkee tämän päivän Suomessakin äitilinjassa. Äidinäiti auttaa enemmän kuin isänäiti.
Merete Mazzarellan näkemykset saavat tässä tieteen puolelleen!
Mitäpä tähän sanotte?

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 6/2010, ilm. 12.10.2010



Aivojumppaa arkipäivään

Muutama kesäviikko tai -päivä lastenlasten kanssa panee kyllä mumman vauhtiin, sen on moni meistä taas kokenut tämän ihanan aurinkokesän aikana. Liikettä on tullut niveliin yhtä lailla kuin mieleenkin. On tosi hauskaa kuunnella lasten juttuja ja pohtia sitä maail­maa, jossa he nyt elävät. Ja kysymyksiä riittää.
Minulle kävi kyllä vähän huonosti, kun saaressa siivotessani kahdeksanvuotias Olli jalkapalloili jakkaran päällä ja kupsahti alas. Mumman syytä! siltähän se tuntui itsestä. Oliko mummola nyt muka turvallinen? Vasen olkavarsi murtui, mutta kohta poika palloili taas taitavasti kipsin kanssa. Lasten kanssa syntyi sitten juttua siitä, miten ihmisen osia korjataan. Paljonhan siinä olikin esimerkkejä, kun joukolla niitä koottiin.
Luunmurtumasta oli tässä esimerkki, ja kipsin reipas kantaja. Mikko-enolle, joka oli myös jalkapallossa telonut kätensä, oli pantu käteen titaani­vahvistus, joka aina piippaa lento­kentillä. Joku keksi, että mummalle oli tehty kaihi­leikkaus, siis silmiin saa keinolinssit. Kuulo­laitteen voi saada, jos huono­kuuloisuus yllättää, isoukilla oli kuulolaite, mutta hän ei käyttänyt sitä. No hampaat, tämä lapsisukupolvi tuskin on edes nähnyt tekohampaita, mutta sellaisiakin on, kokonaisia purukalustoja. Naapurin Ullalle oli tehty lonkka­leikkaus, vaurioitunut nivel oli korvattu keinonivelellä. Siis polvia ja lonkkia vaihdetaan. Keksittiin, että sydämiä siirretään. Uuden maksan tai munuaisen voi saada hyvällä onnella siirrännäisenä. Kokonaisia tekojalkoja ja -käsiäkin on.
Mutta mikä on se osa ihmisen ruumiista, jolle ei ole varaosaa? Kyllähän lapset senkin keksivät.
Aivot! Siksi aivoistaan kannattaa pitää hyvää huolta. Koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä kohottamaan aivojensa kuntoa.
Aikakauskirja Duodecim kertoi äskettäin professori Patricia Boylen tekemästä tutkimuksesta, jossa seurattiin yhdeksänsadan yli 80-vuotiaan miehen ja naisen muistitoimintoja seitsemän vuoden ajan Chicagossa. Seurannan aikana kuutisentoista prosenttia osallistujista sai muistisairauden oireita. Tärkein löydös oli kuitenkin, että elämäänsä tyytyväiset, toiveikkaat ja päämäärähakuiset vanhukset säästyivät oireilta muita todennäköisemmin: heillä oli oireita jopa kaksi kertaa vähemmän. Tämäkin tutkimus vahvistaa aikaisempia tuloksia, joiden mukaan Alzheimerin tauti iskee harvemmin henkilöihin, jotka ovat sosiaalisesti aktiivisia ja ulospäin suuntautuvia. Elämäänsä mielekkäänä pitävien vanhusten on myös todettu elävän muita pidempään.
Tutkijat eivät tiedä, mistä tällainen ilmiö johtuu, tai eivät siis tunne mekanismia, millä positiivinen asenne ja elämän mielekkääksi tekeminen vaikuttavat aivotoimintoihin. Jääköön se kuitenkin tutkijoiden arvoitukseksi. Meille vanhoille ihmisille riittää, kun tiedämme, että voimme itse vaikuttaa oman mielemme virkeyteen ja omaan vanhenemiseemme.
Miten aivoja sitten voimistellaan? Aivojen kuntoa voi – ja kannattaa – ylläpitää monin eri tavoin.
Terveellinen ravinto kannattaa muistaa. Aamupala on hyvä kivijalka päivän askareille, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
Liikkuminen virkistää aivoja. Monesti käy niin, että reippaan kävelyn aikana voi ratkaista ongelman, jota on pähkäillyt yökaudet sängyssä pyöriskellen. Fyysinen rasitus piristää verenkiertoa kaikkialla ja auttaa alakuloon yhtä hyvin kuin pikku kolotuksiinkin.
Venyttelyn on todettu vaikuttavan aivoihin monipuolisen positiivisesti. Katselen usein vanhaa kissarouvaamme. Kahdeksastatoista ikävuodestaan huolimatta se venyttelee sulokkaasti aina herätessään. Miksi minulle on niin vaikeata ottaa samaa tapaa? Mikään – paitsi laiskuus – ei estä minua venyttelemästä samoin, vaikka en yltäisi moiseen viehkouteen liikkeissäni.
Kätten hienomotoriikka se vasta auttaa aivoja. Kiinalainen tutkimus kertoo, miten sormien liikuttelu, kuten pianonsoitto tai kutominen, virkistää aivotoimintoja ja ehkäisee muistisairauksia.
Sosiaaliset suhteet, siis ihmisten tapaaminen ja jutustelu heidän kanssaan on aivoille herkkua. Joku voi nimittää sitä juoruamiseksi, mutta antaa olla.
Suora aivojen käyttö, tai rasittaminen, on myös tarpeen, ja sitähän vanhat ihmiset tekevät lukemattomin tavoin. Kun kuljen puhumassa ympäri maata ja kyselen vaihtelevilta kuulijakunnilta, millaista aivojumppaa he harrastavat, esimerkkejä tulee vaikka kuinka paljon.
Kannattaa muistaa läheisten puhelin­numeroita. On hyvä laskea päässään, senhän me opimme kansakoulussa toisin kuin nuoremmat ikäluokat. Monet rakastavat ristisanatehtäviä tai sudo­kuja. Monille korttipelit, pasianssit ja muistitehtävät ovat jokapäiväisen ilon lähteitä. Vanhat ihmiset harrastavat myös paljon lukemista ja lehtien seurantaa. Kielikursseille ei ole koskaan liian myöhäistä mennä. Tietokoneen käytössä joutuu rasittamaan aivojaan, jopa harmillisen paljon, kun koneet ovat niin kömpelöitä.
Kannattaa olla utelias ja valmis muuttamaan totuttuja ajattelutapojaan tai päivärutiinejaan.
Yksinkertainen sääntö voisi olla: jotakin uutta joka päivälle! Vaikka miten pientä. Vanhojen ihmisten arkipäivän luovuus on rajatonta.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 5/2010, ilm. 6.9.2010


Maa vetää vanhaa naista puoleensa

Lumisen talven jälkeen on edessä kevään ihme.
Miten onnellisia olemmekaan täällä Pohjolassa, kun meillä on kaikki neljä vuodenaikaa! Kesän heleys, vaikka ei ehkä helteitä aina. Syksyn kuulaus, ruskan keltaiset ja punertavat värit, jotka haipuvat ruskeiksi lehtien pudotessa. Talvesta pääsimme nauttimaan kuluneena vuonna, kun koko luonto seisoi lumipitseissä viikkokausia.
Kevät antaa meille luonnon uudistumisen ilon. Pääsiäisen rairuoho ennakoi tulevaa. Lapset kantavat onnessaan päivähoidosta äideille yllätystä, siemenistä kasvatettua vihreää. Kun minä olin pieni, neljäkymmentäluvulla, laitoimme porkkanan ja lantun naatteja lautaselle ja siihen vähän vettä. Niistäkin kasvoi pienoispuutarha: viherviä ja vähän kelmeitä versoja katsojan iloksi.
Varhainen kevät on minusta aina kuin uusi, suuri lupaus. Lumi on hävinnyt, maa paljastunut. Pensaissa ja puissa alkaa näkyä violetteja ja vihertäviä sävyjä. Nurmi on vielä haalistuneen ruskeaa. Muutama voikukka ja vuohenputki työntää jo vihreää kulmaa esille. Tuntuu siltä, että mikä tahansa voi nyt olla mahdollista. Kaikesta tulee varmaan täydellistä, ihan itsestään. On kuin luonto pidättäisi hetken hen­keään ennen kasvun ponnistusta. Haikean­valoisat illat kutsuvat kävelemään, ja mustarastas laulaa jossakin lähellä, korkealla. Ei vielä, ei vielä, mutta pian. Pian on kevät, on kesä.
Mutta kun ruoho ja lehdet ovat sitten täydessä vauhdissaan, todellisuus tulee vastaan. Nurmikko on laikullinen. Rikkaruohot ovat vallanneet kukkapenkin. Arvaamaton hallayö vie mustikankukat. Peltokanan­kaalit rehottavat säädyttömän iloisina keltaisenaan pitkin tien­reunaa, vaikka kukaan ei ole niitä sinne halunnut. Joku on tallannut krookusten päälle. Elämän arki tulee näkyviin. Hyvähän sekin, mutta nyt, hetki vielä nautitaan varhaisesta keväästä. Kaikki on vielä mahdollista.
Luokkatoverini Leena oli Karjalan evakkoja. Hän aina keväisin kaipasi vuokkoja. Karjalan sinivuokkoja, valkovuokkoja, keltavuokkoja, kevät ei hänelle ollut mitään ilman niitä. Me muut luokkatoverit, vaasalaistytöt, emme ymmärtäneet hänen kaipaustaan. Eihän Pohjanmaalla vuokkoja kasva. Ei sellaista voi kaivata, mistä ei mitään tiedä. Meitä ilahduttivat terhakkaat nokkoset ja leskenlehdet. Olipa Vöyrinkaupungilla jopa ihmeellinen piha, jossa kasvoi kevätesikkoja. Esikkopihaa käytiin ihmettelemässä aidan takaa.
Äitini hyvä ystävä Aune oli ollut Sortavalassa käsityönopettajana kolmekymmentäluvulla. Hän oli tuonut meidän saari­mökkiin Vaasaan sieltä muutaman valkovuokon ja sinivuokon taimen. Ne kasvoivat sitten muutaman lehden. Joka kevät äiti näytti niitä minulle. "Tämä on valkovuokon lehti ja tämä sinivuokon lehti, Aune on tuonut ne Sortavalasta". Kului neljäkymmentäluku ja viisikymmentäluku. Menivät seuraavat kolme vuosikymmentä. Äitini, nyt jo meidän Mammu, isoäiti, aina yhtä toivorikkaasti esitteli muutamaa lehteä.
Yhdeksänkymmenvuotiaana hän sai nähdä kevään ihmeen. Se tapahtui, kun Neuvostoliitto hajosi. Yhtäkkiä meillä oli valkovuokkoja ja sinivuokkoja kaikkialla. Nyt ne ovat levinneet naapuriin ja naapurin naapuriin. Muurahaiset kuljettavat niiden siemeniä ympäriinsä. Ne ovat sopeutuneet Pohjanmaan saariston koviin olosuhteisiin, mutta se vei niiltä seitsemänkymmentä vuotta.
Maa vetää vanhaa naista puoleensa, sanotaan. Ainakin minun suhteen se pitää paikkansa. Nuorena minusta tätini peruna­maa pihassa oli ruma. Inhosin multaa kynsien alla. Kun meidän lapset olivat pieniä, pihassa hypättiin korkeutta ja kaivettiin kuoppia, ei mitään sen koreampaa. Vanhetessa viherpeukaloni kuitenkin alkoi kutittaa ja kasvaa. Nyt olen onnellinen parista rivistä perunoita, jotka kasvavat omalla pihalla. Yhtenä vuonna Blue Kongoa, sinistä perunaa, toisena herkullista Siikliä, kolmantena varhaista Timoa. Veikkasin perunalla Matildaa lapsen­lapsen nimeksi, mutta erehdyin, varmaan tytön onneksi.
Viherpeukaloisen ilot eivät vaadi suurta tilaa eivätkä voimallisia ponnistuksia. Lapsuuden porkkanannaatti lautasella voi muuttua kukkaruukuksi ja pelargoniaksi, miksei orkideaksikin nykyään. Sisällä voi pitää pienoispuutarhaa yhtä hyvin kuin parvekkeella. Jotkut hoitavat taloyhtiöiden alueita omaksi ja muiden iloksi. Kaupungeissa on puutarhapalstoja vuokrattavissa. Palvelutalojen tiloissa ja pihoilla kukoistaa monenlainen toiminta. Vanhoja perinnekasveja arvostetaan ja niiden geeniperintö halutaan talteen.
Siemenet ovat ihmeellisiä, ne sisältävät kaiken tiedon tulevasta kasvusta. Olen lukemattomia kertoja lukenut lapsille ääneen tsekkiläisen sadun toteamusta "jos kerran krokotiili mahtuu munaan ja kokonainen omenapuu siemeneen, niin miksei taikurin hattuun voisi mahtua viittä­kymmentä jänistä". Aina se jaksaa yllättää ja ilahduttaa lapsen logiikkaa.
Ei ole ihme, että ihmisten mieltä voidaan hoitaa puutarhaterapialla. Ulkona luonnossa puuhailu on luontevaa kuntoilua. Mullan tuoksu on ruokkivaa, ja kaikki ilmat ovat puuhaan sopivia. Sateella värit ja hajut ovat voimakkaita. Luonnon edessä ihmiset ovat tasa-arvoisia. Luonnon kiertokulku on rauhoittavaa: versosta kukkaan ja hedelmään, tuleentumiseen ja kuihtumiseen. Pienet lapset oppivat ymmärtämään elämän ja kuoleman luonnon kautta.
Maa vetää puoleensa. Se on meidän äiti maa, josta meidän pitää huolehtia. Se on meidän äiti maa, joka vie meitä keväästä kohti kesää. Pitäkää silmät auki, nauttikaa, nuuhkikaa, iloitkaa!

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 3-4/2010, ilm. 12.5.2010


Vaipat vapaille markkinoille!

Kun aloin saada ensimmäisiä lapsenlapsia, odotti minua kulttuurishokki.
Hyvä ihme, miten kaikki oli tuotteistettu! Kun ennen maailmassa pärjättiin tavallisilla kodin esineillä, nyt kaikki oli erityistä vauvaa varten. Oli nokka­mukit ja eri lailla muotoillut lusikat ja tutit, oli kantoliinat ja vaunut jos jonkinlaiset, ja vanhemmille erityisiä laukkuja ja kasseja, joihin kaikki kama sopivasti pakattiin, kun lähdettiin liikkeelle. Oli kokonaisia kauppoja, jotka olivat erikoistuneet vauvan ja hänen vanhempiensa tarpeisiin.
Kun ennen maailmassa käytettiin side­harsovaippoja ja sitten edistys ilahdutti meitä sidottavilla muoviliinoilla ja kulmikkailla vaipoilla, niin nythän vasta mumma joutui ongelmiin kaupassa. Kokonaiset hyllystöt täynnä riveittäin erilaisia vaippoja! Niitä löytyi kasoittain kaikkein pienimmistäkin kaupoista ja kioskeista, ja isoissa kauppakeskuksissa vaippavalikoimaa tuntui olevan kilo­metrimäärin. Mikä niistä oli housumallia, mikä poikamallia, kaikki eri kokoisille, väreissä valikoimaa ja ajatelkaa ne kaikki kukkaset ja autot ja perhoset! Vaipat ovat niin taatusti pehmeitä, eivät hankaa mistään, ja taatusti kuivan tuntuisia, pepun ihoa suojaavia. Lapsihan ei edes oivalla, että tavoitteena on loppujenlopuksi päästä irti tästä vaippa­taivaasta.
Mutta annas olla, kun äitini tuli omasta mielestäänkin vanhaksi yhdeksänkymppisenä, ja häntä alkoi vaivata vähäinen virtsan karkailu. Virtsaa lirahteli housuun hänen tahtomattaan. Noin ihan vähän vain, mutta hienoa vanhaa rouvaa, vieläpä sairaanhoitajaa tuo ilmiö suretti ja kauhistutti kovasti. ”En voi enää tulla ihmisten ilmoille”. ” Entä jos joku haistaa, mitä minulle sattuu”. Kävimme hänen kanssaan lukemattomat keskustelut tästä aiheesta. Koetin saada hänet luopumaan tavastaan tukkia wc-paperia housuihin varmuuden vuoksi, tiedättehän. Ja marssin tietenkin kauppaan.
Taas minua odotti kulttuurishokki! Musta aukko oli edessäni.
Mistä löytäisin vanhalle rouvalle mukavan ratkaisun? Odotin hyllymetrejä tavaraa, oikeita vaippavuoria ja lukemattomia tuotemerkkejä. Miten kävikään, kyyristelin viimeisen alimman hyllyn huomaamattomimmassa nurkassa löytääkseni edes jotakin. Vain vähän, yksi tuotemerkki tai toinenkin, ei mitään laajaa valikoimaa. Ja todella kallista! Markoistaan tarkka vanha rouva ei nyt tuohon hintaan rupea tuhlariksi joka päivän elämässään, ei vaikka toisaalta tarvekin pakottelisi.
Kanniskelin vaippoja kaupasta vanhalle rouvalle, ja ihmettelin visusti niiden vanhanaikaisuutta. Kuinka tämä voi olla mahdollista? Ei puhettakaan siitä, että kaupan olisi erityismuotoiltuja, kaunisvärisiä, pehmeitä, helposti kiinnitettäviä suojia vanhan rouvan arjen tarpeisiin. Missä kaikki kukat ja perhoset? Missä kuivuuden tunne ja varmuus hajun poistosta? Missä ekologia, joka muistuttaisi vaippojen kompostoituvuudesta ja helposta häviämisestä?
Viimeisen kuukautensa vanha rouva oli jo kovin avuton. Herttaisen ja kiitollisen mielensä hän oli säilyttänyt, mutta ei oikein osannut enää mitään. Tuli vahvempien vaippojen tarve. Mistäs niitä sai? Tyhmänä marssin taas kauppaan. Ei, niitä saa vain lääkäritodistuksella, ja jostakin ihan erityisestä paikasta. Hallelujaa! Nyt vaipat olivat muuttuneet apuvälineiksi! Koko ilmiö oli medika­lisoitu loppuun asti. Vanha rouva nukkui sitten rauhallisesti pois omaan sänkyynsä. Muutama vuosi on kulunut. Olisiko tilanne jo muuttunut?
Arviolta 400 000 ihmistä tuntee tämän vaivan, virtsankarkailun, arkipäivässään. Pari vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa arvioitiin inkontinenssin hoitokustannusten olevan liki miljardin euron luokkaa vuodessa, ja nousevan jatkuvasti. Vaippakustannukset voivat olla hoitokotien kustannuksista yhdestä viiteentoista prosenttiin, kerrotaan. Niin, nehän ovat apuvälineitä. Kuka kerää tästä monopolista hyödyn? Miksi markkinat eivät toimi? Miksi tämä salatiede näin yksinkertaisen eritteen suhteen, kun vauvoilla tilanne on ratkaistu aikoja sitten.
Pitää etsiä Googlesta apua. Kysellessä vanhusten vaippoja löytää eri kaupunkien kirjavia suosituksia vaippojen saannista (lääkäritodistus, kotipalvelun arvio, 1-5 vaippaa  vuorokaudessa ja 5 housua 3 kuukaudessa tai 3 vaippaa per päivä jne). Löytyy myös muutama toiminimi, jotka kuljettavat kotiin vaippapakkauksia. Netin avulla voi toimia, mutta eihän se ole kaikkien vanhusten ulottuvilla. Kuvissa on erilaisia malleja ja niihin liittyviä housuja. Värejä ja kukkasia ei todella tuhlata.  Varmaan vaippojen imukyvyssä on tapahtunut parannuksia.
Nyt on aika luopua häveliäisyydestä ja sen varjolla ylläpidetyistä monopoleista. Alas apuvälineajattelu! Vaadin vanhojen ihmisten vaippoja markkinoille, tavallisiin kauppoihin, mainoksiin, ihmisten pariin. Vaadin vuoto­suojia markkinoiden kilpailuareenoille. Pois lääkärintodistukset ja muut rajoitteet. Enemmän kilpailua, halvemmat hinnat, arkipäiväinen käyttö. Ihmiset voivat itse valita ja maksaa vuotosuojansa, kunhan ne ovat helposti saatavilla ja halpoja. Näyttäköön nyt markkinatalous voimansa satojentuhansien ihmisten tarpeiden tyydyttäjänä. 

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 2/2010, ilm. 17.3.2010


Vaiettiinko teilläkin?

Sen jälkeen, kun minusta tuli Vallin puheenjohtaja, olen kierrellyt maata erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa vanhoja ihmisiä kiinnostavista asioista, väliin pienemmille ja väliin suuremmille joukoille. Ihmisiä on aina kiva tavata, näitä vireitä, aktiivisia senioreita, ja kuulla heidän mielipiteitään ja näkemyksiään. Vaivat ja tauditkaan eivät häiritse sitä iloa, minkä yhdessäolo tarjoaa.
Näin talvisodan muistovuonna on ollut luonnollista, että aika usein tulee puhe sodasta ja rauhasta. Sota ja sen jälkeiset ajat ovat osa yli kuusikymppisten elämysmaailmaa. Meillä on muistissamme yhteisiä kerroksia, jotka liittyvät sota-ajan kokemuksiin. Kolmivuotias lapsenlapsikin kyselee sodasta. ”Mumma, oliko silloin sota, kun olit pieni? Kuolitko sinä?” Ei, minä en kuollut. Sota kuitenkin vaikutti minuun, minun perheeseeni ja elämääni. Isäni kaatui, nuori mies, jo ennen syntymääni. Olen sotaorpo, kuten kymmenettuhannet muut sukupolveni lapset siihen aikaan. En kuollut, muistan miten minut puettiin ruskeaan haalariin yöllä ilmahälytyksen tullen ja vietiin pommisuojaan turvaan. En oikeasti kuollut, mutta jäikö meihin, aikamme lapsiin, sodan arpia?
On ollut mielenkiintoista havaita, että vuosikymmenten jälkeen ihmisten kokemukset alkavat nousta esiin. Sotalapset olivat ensimmäiset, jotka oikein järjestäytyivät. Nyt he pitävät kokouksia ja julkaisevat lehteä. Suomella oli kyseenalainen kunnia tehdä maailman suurimmat järjestelmälliset lasten siirrot pois sodan alta. Ainakin 70 000 suomalaislapsella on tällainen tausta. Nykytiedon valossa tällaista ei pitäisi tehdä enää koskaan. Vaikka valtaosalle lapsista tämä kokemus on kääntynyt voitoksi heidän aikuisuudessaan, moni on potenut ikänsä lapsen kysymystä: ”Miksi äiti lähetti minut pois? Miksi juuri minut?”  Lasten turva on siellä, missä ovat heidän omaisensa ja perheensä, eikä vieraan leveämpi leipä muuta asiaa miksikään.
Sotaorvot ja sotalesket ovat samoin etsimässä yhteistä identiteettiään. Sotalesken osa oli varmaan aika kova. Korkeinta nuorelle miehelle oli antaa henkensä isänmaan puolesta. Sankarin lesken syvimpiä tunteita, epätoivoa, raivoa, yksinäisyyttä ja turvattomuutta ei sopinut näyttää. Milloin tuli ensimmäinen oikea kirja sotaleskien elämästä? Sen on täytynyt olla vasta toistakymmentä vuotta sitten. Sotaorpojen järjestäytyminen on varsin tuore ilmiö. Meitähän oli kaikkialla, isättömyys ei ollut poikkeavaa lapsuuden aikaan. Minäkin kasvoin suuressa sukuperheessä, jossa oli enoja, setiä, ja vaari. En voi muistaa kaivanneeni isää, jota minulla ei koskaan ollut. Mietin usein nykyisiä yksinhuoltajia. Varmaan heitä on sama määrä kuin sotaleskiä aikanaan, mutta ongelma kääntyy yksityiseksi. Siinä ei ole samaa kollektiivista selitysvoimaa, kuin sodalla akanaan oli.
Osalle sota on merkinnyt evakon tietä. Karjalaiset ovat osanneet pitää kiinni identi­teetistään, ja moninaiset ovat ne tavat, joilla tänään sukujuuria etsitään, entisen kotitalon paikalle matkustetaan ja kyläkuntien yhteyttä rakennetaan. Suomalaisilla on oikea kansainvälisesti merkittävä saavutus: karjalaisten asuttaminen nopeasti ja systemaattisesti. Evakot kuitenkin varmaan kohtasivat, niin aikuiset kuin lapsetkin, ennakkoluuloja, syrjintää ja kummastelua. Kaikki nämä kokemukset nousevat vanhetessa elävinä esille. On tarve puhua, pohtia ja vaihtaa kokemuksia.
Sodan jälkeen miehet palasivat koteihin. Kenen isällä oli ruumiinvamma, kuka taas oli henkisesti rikki. Voitiinko näistä asioista puhua? Isä saattoi yökaudet herätä hirveisiin painajaisiin, tai upottaa tuskansa viinaan. Piti pärjätä, rakentaa maata ja hartiapankilla rintamamiestaloa, ei voinut näyttää ulospäin, että sielunhaavoja oli jäänyt. Miten se vaikutti sodan lasten sukupolviin? Lapset ovat aina loputtoman solidaarisia kotiväelleen. Ei näistä koulussa puhuttu. Nyt näitä kokemuksia on helpompi jakaa. Ei ole tarvetta syyttää, voi ehkä ymmärtää jälkeenpäin monta asiaa eri lailla.
Olen vuosikymmenten aikana kerännyt systemaattisesti tutkimustietoa aiheesta ”lapsi ja sota”. Kirjoitin joskus 80-luvulla aiheesta kokonaisen kirjankin, tosin nimellä Rauhan lapset. On yllättävää, että tästä tiedosta on nyt hyötyä, kun kohdennan aikaani ikäihmisten kysymyksiin.
Maailma ei näytä tulleen paremmaksi. Päinvastoin, sodat ovat muuttuneet. Valtiot eivät enää kahistele keskenään, vaan sodat ovat valtioiden sisällä erilaisten ryhmien välillä. Niihin on vaikea puuttua kansainvälisesti. Sota osin teknistyy, muuttuu kuin tietokonepeliksi, jossa tähdätään tunteettomasti kohdetta ja hihkutaan tyytyväisyydestä, kun osuu. Toisaalta sodankäynti hajautuu ihmisasutusten keskelle kaupunkisodaksi, vuorille sissisodaksi. Sotilasta ja siviiliä on vaikea erottaa. Nyt siviiliväestö on turvattomana ja kärsii, sotilaat ovat suojatumpia.
Kollegani ja ystäväni Veronika Ispanovich Serbiasta on lastenpsykiatrina valta­vien haasteiden edessä. Vaikka Jugoslavian sodasta on jo aikaa, sadattuhannet lapset oireilevat. He ovat unettomia, masentuneita, säikkyjä. He ovat olleet konkreettisesti sodan jaloissa, nähneet omaisten kuolevan, varoneet tarkka-ampujia koulutiellään. Suomalaisella Psykologien Sosiaalisella Vastuulla on tukiprojekteja Lähi-Idän konfliktialueilla – taas puhutaan kymmenistä tuhansista apua tarvitsevista lapsista. Monen konfliktialueen, vaikkapa Afganistanin lapsista emme tiedä paljoakaan. Se, minkä tiedämme, on, että sotien jäljet ovat kaikkialla pitkät. Ne kulkevat sukupolvien aikoja mukanamme.
Tämänhetkinen tutkimus kertoo lasten hädästä, mutta myös lasten selviytymisestä ja korjaavista voimista. Lapsilla on kyky leikkiä, unelmoida ja luoda. Heitä auttaa, jos he voivat toimia itse vaikeissa tilanteissa. Heitä auttaa, jos aikuiset kykenevät hallitsemaan omia tunnereaktioitaan ja luomaan ilma­piiriin turvallisuutta. Mutta myös yhteisön tukea tarvitaan. Yhteisön on luotava yhteinen ymmärrys tilanteesta. On luotava selitysmalli. Tarvitaan tarina, joka on hyväksyttävä kaikille ja joka purkaa viholliskuvia.
Vaiettiinko teillä sodan kokemuksista? ”Meillä oli kotona vaikenemisen muuri”, toteavat monet tapaamani ihmiset. Nyt voisi olla aika purkaa muistikuvia ja tunteita. Ihan kaikessa rauhassa, omissa kerhoissa ja kokouksissa, tai omaisten kesken. Puhuminen ei ole kiellettyä, muistojen kokoaminen on tarpeen. Rakennetaan suomalaista tarinaa omista muisteluistamme!

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 1/2010, ilm. 5.2.2010



Mitäs me nyt askartelisimme?

Minun suuressa suvussani on paljon pitkä­ikäisiä ihmisiä, ja kun ikävuodet alkavat laskea numeroita yhdeksänkymmenen tuntumaan, nämä ovat tavallisesti tätejä, isotätejä tai äidin naispuolisia serkkuja, pikkuserkkuja tai ainakin melkein sukulaisia. Harmi, että setäpuoliset ihmiset ovat jo menneet manan majoille aikaisemmin, mutta tulevaisuudessa ikääntyneitä miehiäkin tulee iloksemme entistä enemmän.
Luulenpa, että aika moni jakaa tämän kokemuksen kanssani – erilaiset sukulaisuus­suhteet ikäihmisiin. Tässä galleriassa meillä kaikilla on tuttavuuksia hienoihin, monenlaista koke­neisiin ihmisiin, joista jokainen on laulun arvoi­nen. Mutta luonteeltaan ja suhtautumiseltaan nämä vanhat ihmiset ovat kovin erilaisia. Mikään muu ikäryhmä ei olekaan keskenään niin erilainen kuin vanhat ihmiset; turha kuvitella että he – tai siis me – olisimme yhtä samaa harmaata massaa.
Joku on luonnoltaan utelias ja kiinnostunut kaikesta mitä ympärillään näkee. Joku on puhelias ja kommentoi maat ja mannut. Joku on elämän kolhuissa katkeroitunut, vuodattaa ympärilleen katkeraa sappea ja myrkyttää poloinen ihmissuhteensa. Miten satavuotias Torsten Carlander Reuterfeldt sanoikaan: jos aiot ruveta katkeraksi, aloita tyyty­mättömyydestä! Mutta sitten on niitä, joilla on kyky iloon ja hyväntuulisuuteen. Arkielämä on täynnä hauskoja sattumuksia, tilannekomiikkaa, mielihyvän lähteitä. Kyse on siitä, miten elämää tarkastellaan. Ilo on tarttuvaa lajia, hyvä mieli tarttuu ja leviää varmemmin kuin influenssa.
Miten iloa voitaisiin aktiivisesti levittää? Nämä kysymykset tulivat minua vastaan kuluneena kesänä Taiwanilla, jossa Nan Kai -yliopisto järjesti kansainvälisen vanhustekno­logian kurssin ja minutkin oli pyydetty sinne puhumaan. Vanha hyvä tuttavani Annelies van Bronswijk, mainio hollantilainen professori, laaja mieleltään ja syliltään, hän se oli minut keksinyt taas vuosien takaa, ja vanhan teemankin ikääntymisen teknologian kehittelyssä: ilo ja huvitus, leisure and pleasure.
Ihan totta! Kun geronteknologiaa, ikään­tymisen teknologiaa ryhdyttiin kehittelemään 1980-luvun lopuilla, ilo oli mukana tavoitteissa. Miten ihmeessä tämä kaikki ikääntymis­puhe on nykyisin kääntynyt niin synkäksi, happamaksi ja ilottomaksi? Miksi vanhenemisessa nähdään julkisuudessa vain taakkaa ja raihnaisuutta, miksi se on puheissa niin pelottavaa ja karmivaa?
On tuhat tapaa levittää hyvää mieltä ympärilleen ja nauttia itsekin. Pitkään on oltu työelämässä, rakennettu tätä maata ja perhettä. Pitäisikö sitä nyt jotenkin hävetä? Pitäisikö ilo kätkeä? Olisivatko valtionvarainministeriöt kaikkialla tyytyväisempiä, jos ikäihmisten ilo ja huvitus, leisure and pleasure kiellettäisiin jotenkin synnillisenä?
Annelies-professori oli ryhtynyt uudelleen nostamaan ilo-teemaa ikääntymisen teknologiaan. Osaltaan vanhat ihmiset iloitsevat samoista asioista kuin nuoretkin, eihän se ole sen kummempaa. Eihän esimerkiksi taide tai kulttuuri tunne ikärajoja – ainakaan periaatteessa. Rokkaajat ja räppääjät voivat olla yhtä hyvin mummoja ja pappoja kuin teini-ikäisiä. Kirjallisuus ei kysy ikää ja kirjastot ovat meillä uskomattomia kulttuurikeskuksia. Pöytälaatikkoon kirjoittavat niin nuoret kuin vanhatkin. Vanhalla voi olla enemmän itsetuntoa tehdä ite-taidetta oman mielensä mukaan tai käyttää ja kuluttaa sitä. Mutta teknologian tullessa mukaan tarvitaan toki käyttäjäystävällisiä laitteita ja vempaimia, joiden käyttämiseksi ei tarvitse lukea paksuja manuaaleja.
Olisiko teknologialla saavutettavissa merkittäviä hyötyjä ikäihmisten näkökulmasta. Annelies oli siitä ihan varma. Itse kun hän on hollan­tilaisittain aika tukevaa sorttia ja hyvän ruoan ystävä, hän on myös vakuuttunut Nintendo Wiin Fit-ohjelman, siis kuntoiluohjelman erinomaisuudesta vanhoille. Siis heti kun siihen saadaan sellaiset viitearvot, jotka sopivat myös vanhuksille, eihän meille nyt tarvitse sovittaa samoja tavoitteita kuin paljon nuoremmille. Kun Annelies sitten Taiwanilla kyseli nuorilta opiskelijoilta ja kunnianarvoisilta professoreilta Nan Kain teknisessä yliopistossa, moniko oli isovanhempiensa tai lastenlastensa kanssa pelannut Nintendo Wiitä, vielä aika harva käsi nousi.
Rohkeana naisena Annelies oli pommitanut Euroopan Unionin ikäihmisjärjestöä AGEa kysymyksillä, millaista iloa ja mielihyvää tuottavaa teknologiaa he pitäisivät suotavana. Anneliesin luokituksissa oli mukana myös seksuaalinen ilo ja sen aikaansaaminen vaikkapa lääkkeellisesti, onhan erilaisia viagroja olemassa pilvin pimein. Tästä AGE oli kyllä tuohtunut. Heidän mielestään oli lähes sopimatonta ja terveydelle vaarallista puhua seksuaalisen ilon avittamisesta vanhusiällä. Täytyy myöntää, että tirskuimme kuin pahaiset tytöt Anneliesin kanssa, kun luimme järjestön tiukkapipoista kirjallista vastausta.
Monenlaista teknologiaa on tarjolla ikä­ihmisten huvitukseksi ja iloksi. Erilaista harrastus­toimintaa tukevia ohjelmistoja ja laitteita on olemassa, erilaisia apuvälineitä näkemiseen, kuulemiseen ja mukanaoloon. Helppo­käyttöisiä portaaleja yhteydenpitoon suunnitellaan koko ajan myös ikäihmisten tarpeisiin, kun vain saataisiin niitä käyttöön. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ja Vanhustyön keskusliitto ovat paraikaa valmistelemassa isoa teknologiahanketta, josta ilo ja huvi ei tule puuttumaan. Yhteisissä mieli­kuvissa on myös teknologialainaamo! Jos kirjastoista saa jo urheiluvälineitä, miksei sitten teknologiaa ikääntyneiden tarpeisiin! Kotonahan kannattaa laitteita kokeilla ensin, sitten vasta tietää, onko tuosta juuri minulle.
Nostetaan, hyvät ystävät, vanhuudet ilot esille! Ei suostuta synkkyyden pakkopaitaan eikä maailmanlopun tunnelmiin. Ikäihmiset ovat voimavara kaikissa yhteisöissä, ja meillä on oikeus iloon ja huvituksiin.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 5/2009, ilm. 1.9.2009



Seija Muurisen juttu (HS 25.6.2009) johdosta, julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 1.7.2009

Toimintatapojen on muututtava radikaalisti ikäihmisten palveluissa

Olisiko meidän, erään maailman nopeimmin ikääntyvän maan, aika heittää nurkkaan ikääntymiseen liittyvä pelko ja häpeä? Olisi jo aika nähdä ikäihmisten osaaminen ja voimavarat todellisena resurssina yhteiskunnassamme. Jätetään tuo puhe ”ongelmajätteistä” (Suna Ikävalko HS 10.6.), vanhusten aiheuttamasta ”taakasta” ja ”kuluerästä”. Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh mm. valitteli Talouselämässä (22.5. 2009) ”Suomen ongelma on pitkäikäisyys”.  Hän taisi sotkea Sammon talouden Suomen ongelmaksi.  

Tapasin Keski-Euroopassa erään uuden vakuutusyhtiön edustajan. Hän myi pitkäaikaishoitovakuutusta erityisesti Ukrainaan ja Valko-Venäjälle, uhkasi tulla Suomeenkin Baltian kautta. Ukrainassa hänellä oli jo 100 000 asiakasta. Liikeideana oli, että yhtiö teki mitä tahansa, jotta asiakas ei joutuisi pitkäaikaishoitoon. Kustannuksethan alkavat juosta vuodepaikan myötä. Yhtiö tarjosi kertoman mukaan kuntoklubeja, terveystarkastuksia, viihdytystä ja kuntoutusta ja monia muita mahdollisuuksia. ”Jos vanha rouva Ukrainasta haluaa lähteä poikansa luokse Saksaan kolmeksi kuukaudeksi, yhtiömme hoitaa sillä aikaa kukat ja koirat!”  

Kun kierrän suomalaisia kuntia ja kysyn, miksi kunta ei voisi toimia näin, vastataan, että rahat tulevat niin monista puroista. Tarvittaisiin kulttuuritointa ja liikuntatointa, sosiaali- ja terveystointa, vapaaehtoispalveluja ja omaishoitoa, erikoissairaanhoitoa ja perusterveydenhuoltoa ja monta muuta ja vielä hyvää yhteistyötä. Seija Muurinen kirjoittikin (HS 25.6.2009) ikäihmisten palvelutarpeista: ”olisi ihan hyvä saada kaupungin tarjoamat palvelut samaan budjettiin”. Tässä on kunnille oikea haaste. Kaikkien edun mukaista olisi, ettei kukaan joutuisi turhaan tai liian aikaisin laitokseen. 

Me ikäihmiset olemme heterogeeninen ryhmä, jonka mieltymykset, harrastukset ja toiveet ovat mitä erilaisimpia. Palvelujen kirjon on oltava monipuolinen ja houkuttava. Vanhustenhuollon toimintatapojen on muututtava radikaalisti, jotta voidaan vastata tarpeisiin. Palvelutalojen ja muidenkin palvelupisteiden ovet on avattava kaikkien tulla. Vapaaehtoisia hyväkuntoisia eläkeläisiä on tarjolla, sillä elämään tarvitaan mielekkyyttä ja sosiaalisia kontakteja. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton kehittelemä resurssikeskusmalli voidaan levittää kaikkiin kuntiin.

Vanhenemiseen aiheetta liittyvä stigma estää meitä nyt toimimasta rationaalisesti ja yhteisen edun mukaisesti. Suomen ilo ja ylpeys olkoon pitkäikäisyys!

Vappu Taipale
professori, Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton Valli ry:n puheenjohtaja



 
Viisi vinkkiä hyvään vanhenemiseen

Mielenterveysasiat ovat aina olleet sydäntäni lähellä, olihan ammattinikin siltä alueelta. Työterveyslaitoksen Harri Vainio ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Pekka Puska taivuttelivat minut jatkamaan alalla, Maailman Terveysjärjestön yhteistyökeskuksessa. Tällä piskuisella keskuksella on komealta kalskahtava nimi: WHO Collaborating Centre for Mental Health Promotion, Prevention and Policies. Se pitää sisällään mielenterveyden edistämisen, sairauksien ehkäisyn ja mielen­terveyspolitiikan. Keskuksella on toki johtajakin, psykologian tohtori  Eija Stengård, joten minun panokseni on vain muutamia päiviä kuukaudessa. Keskus järjesti maaliskuussa seminaarin, johon saimme muutamia maailman parhaita asiantuntijoita, ja heitä kyllä kelpasi kuunnella. Mielenterveyden edistäminen elähdytti aikanaan meitä kuusikymmenlukulaisia, mutta se jäi sairauksien varjoon eikä kehittynyt niin kuin toivoimme. Nyt on toinen ääni kellossa. Mielen­terveyttä voidaan edistää monin tavoin.
Pirteä professori Mima Cattan Leedsin yliopistosta – puhui muuten selvää suomeakin suomenruotsalaisen syntyperänsä ansiosta – tutkii ikäihmisten mielenterveyden edistämistä. Hänellä oli mainio ajatus ”viidestä vihanneksesta”. Kaikkihan tietävät, millaista terveellinen ravinto on ja miten paljon sen pitää sisältää kasviksia. Miten se olikaan, omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Miman mielestä meillä pitäisi olla yhtä vankka käsitys siitä, millaisia eväitä tarvitaan hyvään vanhenemiseen. Niinpä hän oli tehnyt listan viidestä vinkistä, näistä henkisistä vihanneksista.
Mima, kehittelen nyt tässä sinun ajatuksiasi edelleen! Et varmaan pahastu. Itse asiassa houkuttelen teitä kaikkia muitakin tekemään oman listanne näistä viidestä tärkeästä elementistä, joilla me itse voimme vaikuttaa oman elämämme ja mielenterveytemme laatuun. Voihan vinkkejä olla kuusikin, tai kymmenen, mutta viisi on tuollainen käsin kosketeltava luku: joka sormelle omansa.
Tällainen on minun listani:
Liity! Pidä yhteyttä! Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Jokainen voi olla aktiivisesti hankkiutumassa toisten ihmisten seuraan. On sukulaisia, jumppakerhoja, ompelu­seuroja. Kuorolaulun on todettu olevan elämää pidentävää. Se on se yhteisyys ja ilo! Eläkeläisille on tarjolla monen­laista toimintaa ja tarvittaessa sitä voi järjestää vaikka itse. Ujous ja syrjään vetäytymisen halu voi olla voimakasta, ”eihän kukaan nyt minua kaipaa ja kun tukkakin on huonosti”, mutta tällaiset esteet kannattaa mielessään voittaa.
Liiku! Liikkumisen mahdollisuus on itsenäisen suoriutumisen kulmakivi. Niin  kauan kuin jalka nousee, kävelemistä kannattaa harrastaa – ja jos jalka ei nousisi, voi päästä vaikka pyörätuolilla. Tiedättekö, että hienoinkaan maailman biorobotiikka ei ole vielä pystynyt jäljittelemään ihmisen kävelyä? Meillä on hallussamme mitä monimutkaisin taito, vaikka puhumme tavallisista tallaajista. Jokainen ikäihmisen askel on siis kotiinpäin sekä kuntoiluna että liikunnan riemuna.
Opi! Joka päivä voi oppia uutta. Lehdissä on ihmeellisiä asioita. Radio on mainio tiedon välittäjä, johan ikiaikainen Kouluradio toi tietoa mökkeihin. Lastenlapset kyselevät herkeämättä ja vähän vanhettuaan opettavat uutta kieltä ja uutta teknologiaa. Vanhoilla ihmisillä on loistavat harrastusmahdollisuudet nykyisin, kirjastot, sanaristikot, sukututkimus, kutominen, päivätanssit. Mieli ei ruostu kun sitä käyttää. Vanha ihminen oppii vain eri lailla kuin nuori, hitaasti ja loogisesti, itse yrittämällä, mutta tulos on yhtä pysyvää kuin nuoremmillakin, ellei kestävämpää.
Naura! Ihmeellinen asia tuo vauvan ensimmäinen hymy. Ilo syntyy ihmisten välille rakastavana ja hellänä. Lasten nauru helisee. Vanhojen luokkatovereitten kokouksessa naurua piisaa. Nauru pidentää ikää – sehän on jo tutkittukin asia, eikä vain vanha sananparsi. Ikä antaa ihmiselle perspektiiviä, jossa huumorin­taju kukoistaa. Maailma on täynnä hullunkurisia ilmiöitä ja tilannekomiikkaa. Tartu naurun kulmaan! Koko aineenvaihdunta virkistyy, mieli siliää ja huominen näyttää huolettomalta.
Anna! Vanhalla ihmisellä on kokemusta, muistoja ja tarinoita jaettavaksi asti. Anteliaisuus ei tarkoita tavaroiden jakamista eikä kalliita lahjoja, vaan se on kokonaan henkistä laatua. Parhaat lahjat ihmiseltä toiselle ovat kannustusta, kiinnostusta ja kuuntelua. Meidän ikääntyneitten erityisenä tehtävänä on varustaa läheiset lapset tarinoilla heidän lähihistoriastaan, tärkeistä ihmisistä ja paikoista. Jokaisella on aarteisto, josta jakaa toisille. Ja antaessaan saa itse, näinhän se toimii.

Millainen on sinun viisikkosi? Anna palautetta, tuo vaihtoehtoja esiin, kiitos!

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 3-4/2009, ilm. 4.5.2009



Entä jos eläisit 120-vuotiaaksi?

Hyvä brittiystäväni professori Alan Walker, Euroopan Unionin ison ikääntymistutkimusverkoston vetäjä, pyysi minua puheenjohtajaksi Brysseliin tutkijoiden kokouk­seen. No mikäs siinä, olinhan ollut asiantuntijaryhmän puheenjohtajana EU:n viidennen puiteohjelman jakaessa vuosituhannen alussa miljardin mummonmarkkaa ikääntymisen tutkimukseen. Tuloksiakin oli seurattu monia vuosia, vaikka niissä ei ollut kovin paljoa kehumista. Nyt olisi varmaan tarjolla jo uusiakin löydöksiä.

Ikääntymisverkosto ERA-AGEn kokous olikin yksi kiinnostavimmista pitkään aikaan. Paikalla oli Euroopan huippututkijoita laidasta laitaan, niin teknologian kuin molekyylibiologian ja sosiaalitieteiden alalta. Esitykset olivat lyhyitä ja napakoita, keskustelu vilkasta. Ajatella, että kokouksesta voi todella nauttia ja tuntea itsensä ravituksi sen jälkeen!

Kokouksessa istui tiiviisti USA:n ison National Institute on Aging, kansallisen ikääntymistutkimuksen keskuksen johtaja Richard Suzman. Hän kertoi meille laitoksensa tutkimuksen monipuolisesta suuntautumisesta, katsokaapa internetistä www.nia.nih.gov. Kateeksi käy, Euroopan Unionissa ikääntymistutkimuksen palaset ovat levällään, mutta USA:ssa toimitaan valtiollisen kokonaisuuden puitteissa, niin liittovaltiosta kun onkin kyse.
 
Tutkijat ihmettelivät eurooppalaista miehistä paradoksia. Miehethän kokevat olevansa kuolemansairaita triviaalien pikku vaivojen vuoksi, kuten nuhan tai flunssan. Todella vaikean sairauden iskiessä he jotenkin kieltäytyvät tunnistamasta oireitaan. Näin he jäävät usein hoidotta tai ”kaatuvat saappaat jalassa”, kuolevat yhtäkkisesti ennen kuin on edes oivallettu heidän sairastavan. Naiset taas potevat alinomaa, valittelevat vaivojaan, käyvät lääkärillä, hierojilla, parantajilla, käyttävät terveyspalveluja, konsultoivat toisiaan ja naistenlehtiä, puhuvat loputtomasti sairauk­sistaan. Silti he elävät pidempään kaikkialla, myös sellaisissa maissa, joissa naisten kulttuurinen asema on heikko ja heillä on vähän oikeuksia. ”Miehet jäävät naisista jälkeen biologisesti, käyttäytymiseltään ja kulttuurisesti”.

Toinen paradoksi oli pohjoisen ja etelän välinen ero. Eteläeurooppalaiset vanhukset elävät pidempään, vaikka pohjoisessa ikäihmiset ovat onnellisempia, rikkaampia ja terveempiä. Miten tämä on mahdollista? Yleensä taloudellinen asema, terveydentila ja onnellisuuden kokemus ovat niin vahvoja tekijöitä, että ne kannattavat ihmistä lujasti eteenpäin.

Kaikki tiedämme, että kalenteri-ikä on hyvin suhteellinen käsite arvioitaessa ihmisen elinvoimaa ja kuntoa. Joku syntyy jo vanhana, toinen pistelee kuin nuori tyttö vielä isomummona. Miten tutkijat sitten arvioivat ikäihmisten sosiaalista, psykologista ja fyysistä kuntoa? On kehitetty erilaisia monimutkaisia mittareita. Yllättävän järkeenkäypää on, että luotettavimmaksi mittariksi on osoittautunut kuitenkin silmämääräinen yleisarvio ihmisen olemuksesta. Lääkärithän ovat aikojen alusta arvioineet, näyttääkö ihminen ikäiseltään vai ei. Uskokaa tai älkää, se on nyt todistettu tieteellisesti pätevämmäksi kuin koneiden tai vempaimien antamat luvut.

Japanissa elää tällä hetkellä 20 000 yli 100-vuotiasta henkilöä, Suomessa heitä taitaa olla parisensataa. Satavuotias ei ole enää mikään harvinaisuus. Ihmisistä näyttää siis tulevan yhä pitkäikäisempiä. Enää ei pidä paikkaansa sellainen elämänkaari, joka nousee nelikymppiseksi ja sen jälkeen alkaa nopeasti löpsähtää alaspäin, yhä alaspäin. Jos elät 90-vuotiaaksi, voit todennäköisesti elää yhtä hyväkuntoisena 100-vuotiaaksi. Ja jos 100-vuotiaaksi, niin miksei 120-vuotiaaksi, tai pidemmällekin?

Hetkinen, oletteko varautuneet elämään 120-vuotiaaksi? Kuinka pitkä elämä suunnitelmissanne on? Tämä ei voi tulla yllätyksenä, sitä pitää jotenkin valmistella. Jos noin kävisi, pitäisi nyt jo ruveta suhtautumaan asiaan vakavasti. Pitäisi varmaan kuntoilla pitkäjänteisesti, hankkia harrastuksia ja puuhia, jotka säilyttäisivät kiinnostavuutensa, ja hankkiutua eri-ikäisten ihmisten pariin. Pitäisi harrastaa kaikenlaista aivovoimistelua aivan erityisesti. Ja vapaaehtoistyötä, se tekee elämän mielekkääksi ja antaa tarpeellisuuden kokemuksia.

Ainakin minulle ajatus yli 100-vuotiaaksi tai vaikkapa 120-vuotiaaksi elämisestä tekee vähän hämmentävän olon. Olen pitkäikäistä sukua, monta sukupolvea on jo eletty yli yhdeksänkymmenen. Äitini kukoistavat pikkusiskot Paula 90 vuotta ja Heljä 87 vuotta, joita kuusivuotias pojanpoikani  Olli nimittää ”aikuistytöiksi”, asuvat yksin, harrastavat kuorolaulua niin kuin Pohjanmaalla tavataan, ja ovat hyvä esimerkki myönteisestä ikääntymisestä. Minulle yhdeksänkymppiä ei siis ole mikään ihmeellinen ikä. No, huomennahan joku tauti tai onnettomuus voi iskeä minuun, eihän elämästä ole mitään takeita, mutta pitäisikö nyt kiriä mielessään yli satasen?

Hyvät ystävät, ruvetaan suunnittelemaan todella pitkää elämää. Uteliaisuutta tulevaisuuden kehitykseen! Intoa uusiin harrastuksiin! Ryhdytään avaruusmummoiksi, ties vaikka käytäisiin kuussa ennen pitkää!

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 2/2009, ilm. 16.3.2009




Vastaus Vappu Taipaleen blogi-kirjoituksen johdosta:

Hyvä Vappu Taipale, viitaten kirjoitukseesi ”Vanhojen ihmisten arki ei toimi yrityslähtöisesti”
Vanhustenhuollon uudet tuulet lehdessä nrossa 1/2009,
haluan kertoa sinulle terveiset Oulusta.

Meillä on Oulun kaupungissa menossa AmIE – Ambient Intelligence for the Elderly –projekti. Olemme kaupunkiorganisaationa mukana ikääntyneille suunnatun teknologian kehityksessä yhteistyössä yritysten ja tutkijalaitosten kanssa, Tekes rahoittaa toimintaamme. Tavoitteenamme on kehittää teknisiä ratkaisuja, jotka tuovat ikääntyneen elämään turvallisuutta, virikkeellisyyttä tai sosiaalisuutta. Tekniikka kehittyäkseen innovaatiosta valmiiksi tuotteeksi vaatii yhteistyötä loppukäyttäjän kanssa. Tarjoamme AmIE-projektissa yrityksille mahdollisuuden testata tuotteitaan aidossa käyttäjäympäristössä, mikäli olemme sitä mieltä, että testattava tuote hyödyntäisi ikääntyvää tai tukisi hoitoprosessejamme. Oulun kaupungissa on toteutettu myös muita vastaavanlaisia projekteja.
Teknisten ratkaisujen suunnittelussa tulisi muistaa, ettei niitä pakolla istutettaisi olemassa oleviin palvelumalleihin ja työprosesseihin, vaan meidän tulisi myös kehittää myös palveluitamme. Tekesillä on tähän suunnattu ohjelma Innovaatiot sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Ohjelman tavoitteena on uudistaa julkisen sektorin järjestämisvastuulla olevaa sosiaali- ja terveyspalvelutuotantoa, edistää palvelujen saatavuutta, laatua ja vaikuttavuutta sekä edistää yritysten liiketoimintamahdollisuuksia alalla.

Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että arjen sujuvuuteen perustuvia ratkaisuja tulisi olla markkinoilla enemmän. Ikääntyneiden 65+ joukko on hyvin heterogeeninen. On ikääntynyttä, jotka ovat aktiivisia osallistujia, tekniikka ei ole heille vierasta. Heille on kehitetty sähköisiä palveluja, esim. omahoito-portaalia. Meillä on kuitenkin suuri joukko ikääntyneitä, jotka elävät kotonaan omasta halustaan tai pakon omana eristäytyneinä. Heillä saattaa olla vaikeuksia fyysisen toimintakyvyn kanssa, alkavaa muistihäiriötä, masentuneisuutta. Heillä ei ole teknistä osaamista, he ovat tehneet työtä oppiakseen digiboxin käytön. Tällaisen ikääntyneen arkea voitaisiin saada mielekkäämmäksi jo olemassa olevalla tekniikalla. PC, tietokone, ei tarvitse olla kummajainen eikä pelottava peikko ikääntyneen elämässä. Jos käyttöliittymä saadaan helppokäyttöiseksi, räätälöitynä kunkin ikääntyneen tarpeen ja kiinnostuksen kohteen mukaan, ikääntynyt oppii käytön. Meillä AmIE:ssa on menossa kokeilu kosketusnäytöllisen tietokoneen käyttöliittymän testauksesta eri-ikäisillä ja eri elämäntilanteissa olevilla ikääntyneillä. PC:n kautta voi kuunnella musiikkia tai äänikirjoja, katsella elokuvia tai dokumentteja, pelata pelejä, ottaa Internet-puhelu kuva- ja ääniyhteyksin kaukaiseen sukulaiseen… PC:llä voitaisiin ottaa yhteys hoitajiin, kehittää kauppa-, kirjasto- tms. palvelut ikääntyvän saataville. Käyttömahdollisuuksia on monia.

Virikkeellisyyteen ja sosiaalisuuteen perustuvat ratkaisut ovat haasteellisia. Yrityksillä ei ole uskallusta kehittää kyseisiä ratkaisuja, koska kuka tuotteet ostaa? Valitettavasti maksumieheksi alkavat harvoin kunnat, koska virikkeellisyyteen perustuvat tuotteet eivät ole välttämättömiä ikääntyneen kotona selviämiseksi. Toisaalta ikääntyvien maksukyky nousee ja omaisetkin ovat yhä halukkaampia satsaamaan ikääntyneen hyvinvointiin. Tietoisuutta teknologiasta tulisi levittää käyttäjien keskuuteen ja yritysten ottaa rohkeasti kehityshaastetta vastaan.

Turvallisuuteen perustuvia ratkaisuja on olemassa suuri joukko. Mainitsit, että turvapuhelimissa ei tekniikka ole juurikaan kehittynyt vuosien saatossa. Tämä ei aivan pidä paikkaansa, järjestelmät ovat kehittyneet ja ratkaisut ovat sellaisia, että ne eivät vaadi käyttäjäänsä ripustettavan mitään antureita. Tällaisia järjestelmiä ei vain juurikaan ole käytössä. Kunnissa ei välttämättä ole ajan tasalla olevaa tietämystä nykyteknologiasta, sen käyttöönotto on hidasta ja tällaisten ratkaisujen hinta nousee perinteisiä turvapuhelinratkaisuja kalliimmaksi. Tulisi kuitenkin nähdä kokonaisedullisuus, eli kuinka säästetään, jos teknologian avulla ehkäistään ikääntyneen lonkkamurtuma tai katoaminen yöpaitasillaan yön kylmyyteen. Lisäksi kyseiset järjestelmät tuovat inhimillisyyttä, jos ikääntynyt ei osaa tai kykene hälyttää apua, järjestelmä hälyttää automaattisesti ja odottavan aika ei ole kohtuuttoman pitkä.

Teknologian koulutusrakenteessa olisi myös uudistamisen paikka. Yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa järjestetään hyvinvointiteknologian opetusta. Opiskelen itse Oulun seudun ammattikorkeakoulussa insinööriksi hyvinvointiteknologian koulutusohjelmassa. Hakeuduin nuorisoasteen koulutukseen, vaikka olin jo yli kolmikymppinen hoitaja. Mielenkiinnolla olen katsellut koulutusohjelmani opiskelijoita, monella nuorella ei ole ymmärrystä, mitä he voisivat tulevaisuudessa työssään tehdä ja opintojen keskeyttämisprosentti on suhteellisen suuri. Oppilaitosten tulisikin räätälöidä koulutusta sellaisille, joilla on jo kokemusta hoitoalasta. Tällaiset opiskelijat tuntevat ikääntyneiden tarpeet ja ominaispiirteet. On totta, että nuoret, kolmikymppiset, muut kuin hyvinvointiteknologian opinnoista valmistuneet insinöörit ovat usein yritysten laitesuunnittelijoita. Kuitenkin on olemassa neli-viisikymppisten suunnittelijoiden sukupolvi, joiden vanhemmat vanhenevat. Tiedän tapauksia, jolloin tällainen suunnittelija/tekniikan ihminen on lähtenyt geronteknologian pariin.

Olemme tehneet Oulun kaupungissa hyvinvointiteknologian kehitystyötä jo pitkään ja saamme usein kuulla olevamme alan edelläkävijöitä. Vaikka haluamme edelleen kehittää työtämme ja uudistaa teknologian avulla palveluitamme, toivomme, että saisimme kokemuksia myös muilta toimijoilta ja työskentelisimme yhdessä ikääntyneidemme paremman elämän puolesta. Haluamme haastaa muita kuntia ja palveluntuottajia rohkeasti kehitystyöhön mukaan.

Kaikille projektimme pilottikokemuksista kiinnostuneille kerron mielelläni lisää.

Ystävällisesti,
Jaana Kokko
jaana.kokko[at]ouka.fi
projektipäällikkö AmIE Oulun kaupunki –projekti
valmistuva insinööri hyvinvointiteknologian koulutusohjelmasta OAMK
perushoitaja 15 vuoden työkokemuksella

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 2/2009, ilm. 16.3.2009


Vanhojen ihmisten arki ei toimi yrityslähtöisesti

Hyvän viisitoista vuotta sitten olin mukana käynnistämässä Suomeen itsemurhien ehkäisyprojektia. Tilastot olivat mustat, ja itsemurha oli kätketty, pelätty ilmiö. Lehdistölle se tarjosi materiaalia, jota nimitettiin ”sosiaali­pornoksi”: ihmisten kohtaloita räävittiin ja niistä tehtiin skandaaleja. Itsemurhien ehkäisyprojektin johtaja Maila Upanne oli rohkea ja kaukokatseinen toimissaan. Lehdistö vedettiin hankkeeseen mukaan omaehtoiseksi toimijaksi, ja samalla tarjottiin koulutusta, tietoa ja parempaa ymmärrystä. Hankkeessa onnistuttiin hyvin. Itsemurhien määrä on pudonnut roimasti, eikä niitä enää revitellä lehdistössä.
Tämä tuli väistämättä mieleen tänä kesänä velloneen vanhustenhuoltokeskustelun myötä. Ikäihmisten tarpeet ovat ilmeiset, eikä vain meillä, vaan koko Euroopassa. Osallistuin vastikään Euroopan alueen ikäpolitiikan arviointihankkeeseen. Siinä todettiin, että yksi musta alue kaikkialla on hyvän pitkäaikaishoidon puute. Eikä pitkäaikaishoito tässä tarkoita vain laitoshoitoa, vaan pitkä­jänteistä monipuolista palveluntarjontaa ikäihmiselle hänen tarpeittensa mukaisesti. Vaikka Suomea pidetään ikäpolitiikan mallimaana tällaisessa vertailussa, tunnemme itse omat heikkoutemme. Siksi hyvää palvelua pitää täällä vaatia poliittisesti, paikallisesti ja yksilöllisesti. Siksi pitkäaikaishoidon puutteista pitää antaa kriittistä palautetta, niistä pitää tiedottaa ja kirjoittaa julkisuudessa. Se on meidän kaikkien yhteinen etu.
Merikartanon palvelutalo joutui suurennuslasin alle heinäkuussa. Jokainen yksittäisen vanhuksen kokema huono kohtelu on liikaa. Vanhuksilla pitää olla oikeus myös itse puhua puolestaan ja omassa asiassaan. Merikartano osoitti rohkeutta, otti itse aktiivisen otteen ja pyysi viranomaiset paikalle tarkastamaan toimintaansa. Talon asukkaille ja henkilöstölle tiedotettiin nopeasti syntyneestä tilanteesta. Sadat ihmiset olivat joutuneet suuren hämmingin valtaan yhtäkkisesti, ja heidän oli saatava tietoa asiasta. Tällainen palvelutalo on monien vanhusten koti, ja he tarvitsevat yksityisyytensä ja asumisrauhansa. Kaikki työntekijät myös syyllistetään helposti. Sensaatioita oli tarpeettomasti löytynyt myös vanhoista, jo asianmukaisesti käsitellyistä ja hoidetuista ongelmista.
Valvonta on tärkeä osa palvelujen kokonaisuutta. Jälkikäteisvalvonta ei kuitenkaan ratkaise tätä ongelmaa. Vanhusasiamiestäkin on ehdotettu ratkaisuksi. Tällainen uusi, pakostakin ohut organisaatio tuskin pystyy koko valtakunnan laatua kohentamaan. Laatu syntyy vain ikäihmisten, heidän omaistensa ja läheistensä sekä palvelujen tarjoajien hyvästä ja luottamuksellisesta yhteistyöstä. Vanhustenhuollon hyvä laatu tarvitsee myös todellisuuteen perustuvaa hyvää imagoa. Nyt ihmisten vääristynyt mielikuva koko vanhustenhuollosta on pelottava ja negatiivinen. Se karkottaa myös työntekijöitä ja opiskelijoita alalta.
Julkisessa keskustelussa on aina monta ulottuvuutta. Tutkivaa journalismia tarvitaan tähän maahan enemmän kuin sitä nyt on. Myös vanhusten­huolto tarvitsee kriittisiä näkemyksiä ja porautumista arkipäivän vanhusasenteisiin ja -toimintaan. Sellainen voi olla merkittävä tuki tulevaisuuden palvelujen kehitykselle. Vanhojen ihmisten oma ääni kuuluu liian heikosti mediassa, vaikka meitä alkaa olla tosi paljon.
Mutta yksittäistapausten käsittely on taitolaji. Ammatillisesti sosiaali- ja terveydenhuollossa on selvää, että kaikkia osapuolia on kuultava, mutta tämä sääntö ei ehkä päde julkisuudessa. Sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöillä ja palvelujen tarjoajilla on myös aina vaitiolovelvollisuutensa, eivätkä he voi tuoda julkisesti esille taustoja, vaikka ne sattuisivat olemaan aivan olennaisia. Heidän asemansa on tällöin leimautua kelvottomiksi tai kyvyttömiksi julkisuuden silmissä. Vanhuksia voidaan käyttää hyväksi; he eivät osaa arvioida tilanteen seurauksia.
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto toivoo, että ETENE, terveydenhuollon eettinen neuvottelukunta voisi tarttua tähän asiaan. ETENE on käsitellyt monia vaikeita, monitahoisia kysymyksiä, ja tehnyt vastikään raportin vanhustenhuollosta. Se voisi nyt tarkastella vanhustenhuollon julkisen keskustelun tyyliä ja pohtia, mitä voitaisiin tehdä paremman tasapainon  aikaansaamiseksi.
Ja samalla nousee esille kysymys: missä viipyy sosiaalihuollon eettinen neuvottelukunta.

Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 5/2008, ilm. 3.9.2008