Isovanhemmuus koetaan voimauttavaksi ja hyvinvointia tukevaksi, monesti elämän tärkeimmäksi ja rakkaimmaksi asiaksi. Lapsenlapset saavat nauttia yhdessäolosta isovanhempiensa kanssa kiireettä ja jakamattomasta huomiosta nauttien.
Väestöliiton perhebarometri 2021:n mukaan isovanhemmuuden ja koetun hyvinvoinnin yhteyttä on tutkittu kuitenkin toistaiseksi vain vähän. Niidenkin tutkimusten tulokset ovat välillä keskenään ristiriitaisia. Isovanhemmaksi tuleminen ja lastenlasten hoitaminen voi lisätä hyvinvointia ja onnellisuutta ja tämä pätee erityisesti isoäitien kohdalla. Suomalaista Sukupolvien ketju -poikkileikkausaineistoa käyttävässä tutkimuksessa ei löytynyt yhteyttä isovanhemmuuden ja koetun onnellisuuden välillä. Sen sijaan ne äidinäidit, jotka hoitivat enemmän lapsenlapsia, olivat onnellisempia kuin ne äidinäidit, jotka hoitivat lapsenlapsia vähemmän. (Hägglund A.E., Sorsa T., Danielsbacka M.,Tanskanen A.,Rotkirch A., 2021, s. 53)
Etsivää työtä tehdessäni kohtasin monia ikääntyneitä, joilta aktiivinen ja arjessa oleva vanhemmuus ja myös isovanhemmuus oli kadonnut elämän varrella. Suhteet omiin lapsiin olivat syystä tai toisesta katkenneet kokonaan, ja sen myötä myös yhteys lapsenlapsiin oli usein päättynyt. Kun vielä toimintakykyä ja aktivisuutta oli jäljellä, asian kanssa pystyi elämään. Toimintakyvyn laskun myötä elämän kavennuttua kotiin oli tarve lasten ja lastenlasten tavoittamiseen ja välien korjaamiseen kuitenkin suuri. Välien rikkoutuminen vaivasi ja myös syyllisyyden tunteet olivat voimakkaat. Moni läheisensä kadottanut vanhus toivoi, että voisi vielä korjata välit tai ainakin kerran vielä kohdata tai edes keskustella puhelimessa läheistensä kanssa. Näin voisi löytää myös oman vanhemmuutensa ja isovanhemmuutensa edes hetkeksi. Välit rikkoneet tapahtumat, kovat sanat ja väärinymmärryksetkin painoivat mieltä. Nämä nousivat hyvin usein keskusteluissa esille.
Etsivän työn tekijöinä, ”etsivinä”, lähdimme siis etsimään myös elämästä kadonneita läheisiä, jos ikääntynyt tätä toivoi. Selvittelimme yhteystietoja, joskus myös soitimme pojalle tai tyttärelle ja toimimme siltana. Työ oli hyvin hienovaraista. Koko ajan tiedostimme sen, että emme tiedä kaikkea: mitä on tapahtunut ja miksi välit ovat rikkoutuneet niin pahasti, että edes muodollisia välejä ei ole. Loimme hennon yhteyden ja sen jälkeen vastuu oli vanhuksella ja hänen läheisellään. Kuljimme rinnalla ja kannustimme. Onnistumisia tuli joskus. Ei aina. Onnistumisten jälkeen saimme nähdä ja kuulla voimaantumistarinoita, sekä vanhuksen että aikuisen lapsen näkökulmasta.
Etsivän työn yksi tehtävä on rakentaa yhteyksiä; palvelujärjestelmään, lähialueen toimintaan ja myös omaisiin ja läheisiin, jos ikääntynyt tämän tarpeen tuo esille. Ikääntynyt on saattanut yksinäisyydessään kadottaa yhteyden myös itseensä, joka mielen hyvinvoinnin kohotessa voi taas löytyä. Joskus nuoresta vapaaehtoisesta tuli vanhukselle kuin oma lapsenlapsi, läheinen ja tärkeä. Yhteistä aikaa vietettiin monin eri tavoin. Muistan erään yhteisen hetken, kun vapaaehtoinen katsoi vanhuksen kanssa kuninkaallisia häitä puhelimen pieneltä ruudulta. Televisiota ei kodissa ollut. Vanhus oli toivonut, että häitä varten pukeudutaan ja molemmat sonnustautuivat vanhuksen kaapeista löytyneisiin mekkoihin ja hattuihin. Tee ja pikkuleivät kuuluivat myös hetkeen. Tämän nuoren vapaaehtoisen oma perhekin liittyi myöhemmin vanhuksen elämään ja näin vanhuksen lähipiiri ja turvaverkko kasvoi ja lujittui. Vanhus sai uuden perheen ja mahdollisuuden yhdessäoloon eri-ikäisten kanssa. Ja kokea merkityksellisyyden tunnetta tietäen olevansa itse tärkeä myös jollekin.
Isovanhempien päivää on vietetty VALLIn aloitteesta vuodesta 1985 alkaen aina lokakuun kolmantena lauantaina. Päivän tarkoitus on korostaa sukupolvien välisen yhteyden merkitystä myös riippumatta biologisista sukulaissuhteista. Lue lisää Isovanhempien päivästä täältä.
Tiina Lauhde
Suunnittelija
VALLIn Etsivän vanhustyön verkostokeskus