Moni asia muuttui arjessamme pysyvästi

Korona-aika alkoi perheessämme 24.1., kun Saariselällä ollessamme tuli ensin epäily ja sitten vahvistus ensimmäisestä Suomen koronatapauksesta juuri Saariselällä. Olimme kovin huolissamme. Mikä tämä virus oikein on? Miten meidän tulisi toimia? Olimmeko altistuneet lennoilla, sairastuisimmeko? Soitimme eri tahoille ja terveydenhuoltoviranomaiset antoivat hyvin ristiriitaisia ohjeita. Perusneuvo kuitenkin oli, että jos ei ole oireita, ei ole mitään hätää. Testeihin emme useasta pyynnöstämme huolimatta päässeet. Vähän jäi kaihertamaan ja pienten flunssaoireiden ilmaannuttua, siirryimmekin työnantajiemme luvalla etätöihin. Kaiken varalta. Jälkeenpäin ajateltuna viisas päätös, sillä nyt tiedämme viruksesta jo paljon enemmän kuin silloin.

Lähipiiriä on ikävä

Arki ja koko elämä on muuttunut kertaheitolla. Naistenpäivän tienoilla korona hiipi lähipiiriinkin ja se huolestutti kovasti. Onneksi kaikki on siltä osin hyvin. Ihmisen mieli myös mukautuu. Viimeisimmät viikot ovat olleet pääasiassa aika mukaviakin. Selviää paremmin, kun fokusoi ajatuksensa kaikkeen olemassa olevaan hyvään. Etäyhteydet ovat olleet työssä jo ennalta tuttuja ja tiiviissä käytössä. Uudenlaiset työtavat- ja muodot alkavat olla rutiineja. Työmatkat ovat helppoja, palaverista toiseen pääsee minuutissa, Teamsista Zoomiin ja joskus Skypeenkin. Mutta. Totta kai kaipaa omaa työyhteisöään ja ihmisten tapaamista ”livenä”, varsinkin lähipiiriä on ikävä. Onneksi kävelyretket oman tyttären kanssa onnistuvat.

Nyt kotoillaan ja puuhastellaan

Kotoilukin on ollut pääasiassa mukavaa. Ruokakauppatilaukset netistä. Puuhastelua, ajan kanssa ruoan laittoa, käsitöitä, taimien kasvatusta, kirjoja, Netflixiä, luonnossa liikkumista, pitkiä pyörä- ja kävelylenkkejä. Sauna on lämmennyt selkeästi normaalia useammin. Yhteyksiä läheisiin on pidetty yllä videoyhteyksien kautta, uusia tuulia siinäkin.

Perheessämme ei palata entiseen. Moni asia on muuttunut pysyvästi. Yksin asuvien tilanne vain huolestuttaa. Miten he ovat selvinneet tähän mennessä ja miten he selviävät? Varsinkin iäkkäät ihmiset. Yksinäisyys on pahimmillaan raastavaa. Vai voiko olla niin, että kaikista yksinäisimmät eivät huomaa mitään eroa aikaan ennen koronaa? Tämä on heille normaalia. Osattomuus ja näköalattomuus. Nyt on välittämisen aika. Meillä kaikilla.

Heli Väisänen, VALLI ry