Tuulikki asuu yksin kerrostalokaksiossaan. Arki rullaa tuttuun tapaan rauhallisen verkkaisesti. Päivät kuluvat television ja keittiön pöydän ääressä sukkaa kutoen, kylpyhuoneen ja sängyn väliä kulkiessa. Älypuhelinta tai tietokonetta Tuulikilla ei ole. Elämänpiiri on pienentynyt, kun liikkuminen kodin ulkopuolella on jäänyt kipeän lonkan ja koronan takia. Ainoa poika asuu ulkomailla ja pitää harvakseltaan yhteyttä kesälomallaan ja joulun alla. Ystävätkin ovat kuolleet. Naapurit ovat ihan mukavia, tervehtivät kyllä hississä, mutta Tuulikki ei halua vaivata heitä enempää, koska he vaikuttavat niin kiireisiltä. Kerran viikossa Tuulikki käy korttelin toisella puolella lähikaupassa ruokaostoksilla. Kauppareissu valvottaa edellisenä yönä, kun pitää muistaa niin monta asiaa, kulkeminen on hidasta, pankkikortin käyttö jännittää ja voimat eivät tahdo riittää ostoskärryn vetämiseen kynnysten yli. Keittiön verhon raosta kurkkiessaan Tuulikki miettii usein, kuinka mukavaa olisikaan, jos olisi joku, jonka kanssa jutella. Mielialaa painaa, kun päivät ovat niin samanlaisia. Viikonpäivät ja vuorokaudenajatkin tahtovat mennä jatkuvasti sekaisin. Entä jos satunkin taas kompuroimaan, kuka minua silloin auttaa, miettii Tuulikki usein.  

Tuulikin elämäntilanne on tyypillinen.

Pelkästään Helsingissä on yli 8000 yksin omassa kodissaan asuvaa yli 85-vuotiasta. Tiedämmekö, mitä heille oikeasti kuuluu? Onko heillä elämässään asiat hyvin?

Isolla osalla iäkkäistä kotona asuvista asiat ovat onneksi hyvin. Heillä on läheisiä, jotka auttavat, ja ystäviä, jotka pitävät yhteyttä. He saavat tukea päivittäisiin rutiineihin ja palveluja, jotka kannattelevat omaa toimintakykyä ja terveyttä.

Etsivän vanhustyön paikannuksia

Mutta miten tavoitamme kotona asuvista iäkkäistä ne, joiden elämänlaatua kalvaa yksinäisyys ja sosiaalinen eristäytyminen? Tai ne, jotka eivät saa tarvitsemaansa apua, tukea ja huolenpitoa? Syitä avun ja palvelujen ulkopuolelle jäämiseen voi olla monia.

Voi olla, ettei ikääntynyt tunnista avun tarpeitaan esimerkiksi alkavan muistisairauden vuoksi. Tai voi olla, ettei hän ole onnistunut kertomaan omista toiveistaan tai hänellä on kokemus, etteivät tarjotut palvelut vastaa hänen tilanteeseensa ja ole riittäviä hänen tarpeisiinsa. Voi myös olla, että vanhus jää vaille tarvitsemaansa apua siksi, että avun saamisen kriteerit ovat niin tiukat.

Palvelujärjestelmä voi olla niin pirstaleinen ja vaikeasti hahmotettava, ettei ikääntyneellä ole ilman apua mahdollisuutta tavoittaakaan tarvitsemiaan palveluja. Ja voi olla, ettei ikääntyneen rinnalla ja tukena ole ketään, joka tukisi ja neuvoisi tai rohkaisisi häntä elämään omalla rytmillä ja omiin kykyihin luottaen.

Tai voi olla, ettei kukaan ole kohdannut ja nähnyt ikääntynyttä kokonaisena ihmisenä, kuunnellut häntä ja hänen tarpeitaan ja toiveitaan. Kotihoidon asiakkaanakin voi jäädä vaille kokonaisvaltaista kohtaamista.

Tarvitaan sekä palveluja että välittämistä

Palataanpa alkuun, Tuulikin luo. Neuvommeko Tuulikkia soittamaan kunnan vaihteeseen ja kertomaan asiansa? Kehotammeko häntä pyytämään, että kunnan palveluohjaus tulisi tekemään palvelutarpeen arvioinnin?

Kuka huomaa, että Tuulikki on yksinäinen? Onko meillä aikaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä Tuulikki itse ajattelee ja kokee? Autammeko me Tuulikkia painavan ostoskärryn vetämisessä kynnysten yli? Entä jos Tuulikki kaipaakin palveluja enemmän juuri sitä, että joku huomaa, välittää ja joskus myös auttaa? Pysähtyisitkö sinä Tuulikin luo kuuntelemaan ja kysymään, mitä hänelle oikeasti kuuluu? Uskaltaisitko kysyä?

Kun ikääntyneen omat voimavarat alkavat vähentyä, tulee hänellä silloinkin olla oikeus kokea elämänsä mielekkääksi ja turvalliseksi. Silloin tarvitaan muiden ihmisten tarjoamaa huolenpitoa, tukea, rohkaisua ja kannustusta. Tarvitaan ihmisiä, jotka huomaavat, välittävät ja toimivat.

Suomessa on viime vuosina alettu puhua hoivaköyhyydestä. Sillä tarkoitetaan tilanteita, kun ikääntyneen ihmisen avuntarpeet jäävät tunnistamatta ja tarvittu apu ja hoiva saamatta. Hoivaköyhyyden on todettu koskettavan merkittävää osaa kotona asuvista ikääntyneistä ihmisistä.

Olisiko tämän tärkeän tutkijoiden tunnistaman ongelman rinnalla syytä ryhtyä puhumaan myös välittämisen vajeesta? Olemmeko niin tottuneita hyvinvointivaltion meille tarjoamiin palveluihin, että tätä meille jokaiselle kuuluvaa inhimillistä lähimmäisen ja kanssaihmisen vastuuta pitää erikseen korostaa?

On karua, jos ajattelemme, etteikö tämä kuuluisi meille jokaiselle. Toisista ihmisistä välittäminen on lähimmäisyyttä ja huolenpitoa niistä, joiden omat voimavarat eivät yksin riitä.

Välittäminen on helppoa: se on rohkeutta kysyä ja auttaa

Välittäminen on sitä, että uskallamme kysyä ja toimia silloin, kun huomaamme ikääntyneen tarvitsevan toisen ihmisen huomiota, huolenpitoa ja arkista apua. Välittäminen kuuluu meille kaikille, riippumatta siitä, mikä on ikämme, ammattimme, asemamme tai suhteemme ikääntyneeseen. Kuka tahansa meistä, joka kohtaa ja huomaa ikääntyneen ihmisen huolenpidon ja avun tarpeen, voi pieninkin teoin osoittaa, että välittää.

Moni meistä auttaakin tukea tarvitsevaa ikääntynyttä luontevana osana omaa elämää ja päivittäistä toimintaa. Teemme näin läheisenä, perheenjäsenenä, naapurina, ystävänä, myös aivan satunnaisena vastaantulijana tai kanssamatkustajana bussissa tai metrossa.

Välittämistä on se, kun antaa ikääntyneen nousta rauhassa edeltä bussiin. Tai sitä, että kutsuu seinänaapurin iltateelle tai vie hänelle vastaleivottuja korvapuusteja. Tai sitä, että katsoo hymyillen vastaantulijaa silmiin, tervehtii ja toivottaa mukavaa päivänjatkoa. Välittämistä on se, että huomaa toisen ihmisen ja pysähtyy kuuntelemaan, mitä hänellä on sanottavana. Tai sitä, että käy vaihtamassa ikääntyneelle ehjän kattolampun. Välittäminen on huomaamista, huolenpitoa ja pieniä tekoja.

Juuri tällaista välittämisen kansanliikettä tarvittaisiin, kun kotona asuvien ikääntyneiden määrä lähivuosina kasvaa.

Kun herää huoli, kuka tahansa voi tehdä huoli-ilmoituksen

Kun iäkkään kohdatessa herää huoli hänen pärjäämisestään ja kyvystään pitää huolta itsestään, turvallisuudestaan ja terveydestään, kannattaa tehdä huoli-ilmoitus. Sen voi tehdä kuka tahansa.

Huoli-ilmoituksen tekeminen on helppoa, tässä pikaohjeet:

• Selvitä henkilön nimi, osoite ja ikä. Myös tieto asuinalueesta voi riittää.
• Ota yhteys kuntaasi. Etsi tietoa kunnan nettisivuilta tai kysy neuvonnasta. Joissain kunnissa huoli-ilmoituksen voi tehdä myös sähköisellä lomakkeella.
• Kerro huolestasi ja vanhuksen tilanteesta: kenestä olet huolissasi ja miksi.
• Yhteyttä kannattaa ottaa, vaikka et tietäisi apua tarvitsevan nimeä tai osoitetta. Kerro se, mitä tiedät.

Myös huoli-ilmoituksen tekeminen on välittämistä.

Ritva Pihlaja
suunnittelija
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry
Etsivän vanhustyön verkostokeskus

Lähteet:

• Kröger, Teppo & Van Aerschot, Lina & Puthenparambil, Jiby Mathew (2019). Ikääntyneiden hoivaköyhyys. Yhteiskuntapolitiikka 84 (2019): 2.
• Mäkelä, Anna (2021) Etsivän vanhustyön paikantuminen osaksi vanhusten hoivaa ja palveluja: Palvelukatveita paikkaamassa ja järjestelmää tulkkaamassa. Pro gradu. Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta.