Se mikä ei tapa, se vahvistaa (tai ahdistaa)

Olen jälleen kerran käynyt ruokakaupassa ja apteekissa yli 80-vuotiaiden vanhempieni puolesta. Desinfioinut käteni joka välissä. Jättänyt kauppakassit ovelle ja siirtynyt itse monen metrin päähän käytävällä. Kaikista varotoimista huolimatta pelkään, että jollakin tavalla mukanani heidän luokseen pääsee kulkeutumaan mukana koronavirus, joka melko varmasti olisi heille kohtalokas. Pelko ja huoli painavat mieltäni.

Vanhempani avaavat oven Ainoissaan ja Reinoissaan, kiikuttavat kauppakassit keittiöön. Sitten he kiittelevät minua ja harmittelevat että joutuvat näin vaivaamaan minua. He ovat tähän asti pärjänneet omillaan, asuneet kotonaan ja hoitaneet kaikki asiansa ilman apua. Nyt he ovat kokonaan minun apuni varassa ja tilanne on heille hämmentävä. Kiitollisuudenvelka kasvaa koko ajan.  

Pieniä asioita

Luin mukavan kirjan ja ajattelin lainata sen isälleni. Entä jos olenkin oireeton koronaviruksen kantaja? Olen sormeillut läpi koko kirjan, sivu sivulta, ja ehkä yskäissytkin lukiessani. Tutkin netistä faktoja siitä, leviääkö koronavirus esineiden kautta; löysin monenlaisia mielipiteitä asiasta, kukaan ei osannut täysin varmasti sanoa kyllä tai ei. Siispä laitoin kirjan muovikassiin ja annoin sen lojua kaksi viikkoa ”karanteenissa” lipaston päällä ja vein sen isälleni vasta sitten. Ja silti jäi vähän epävarma olo.

Kauppakassien mukana vien äidilleni aina silloin tällöin kukkia. Voi miten hän ilahtuu, hän rakastaa kukkia. Vaaleanpunaiset pikkuneilikat jaksoivat ilahduttaa häntä yli kaksi viikkoa ja niitä esiteltiin minulle aina kun kävin ovella – vielä ovat näin kauniita!

Kauppareissut

Kauppareissulle lähtiessäni pesen kädet oikein hyvin: laulan kuuliaisesti ”Hämä-hämä-häkki”-laulun ensimmäisen säkeistön vaahdottaessani käsiäni, huuhdon kädet miltei kuumalla vedellä ja pyyhin ne vastapestyyn (kirjopesu 60 astetta) pyyhkeeseen. Kaupassa on tarjolla käsidesiä, käytän sitä. Kannan kauppakassit autoon ja käytän desinfiointipyyhettä käsiini, kauppakassien sankoihin, auton rattiin ja vaihdekepin nuppiin. Kannan kassit vanhempieni ovelle, matkalla avaan ulko-oven kyynärpäällä, painan hissin nappia rystysilläni ja ovikelloa ranteellani…

Kauppalistat äitini sanelee puhelimessa minulle. ”Sinistä maitoa 6, becel oliivi, real-leipää 2, omenoita…”. Vasta kaupassa tajuan, etten huomannut kysyä montako omenaa hän halusi, minkälaista kermaa tai makaronia hän tarkoitti, entä minkämerkkistä ketsuppia he käyttävät. Mummon muusijauhetta ei ollut, mitä tuon tilalle? Miten ihmeessä kauppalistalla ei ollut (ei nyt eikä viime kerrallakaan) mitään proteiinipitoista; lihaa, kalaa, kananmunia. Mitä he oikein syövät päivisin???

Korona-arki vaan jatkuu

Korona muutti monta asiaa arjessamme ja yhteydenpidossamme. Aiemmin kävimme usein kahvilla vanhempieni luona ja he piipahtelivat meillä: nyt emme kahvistele yhdessä, tapaamme vain pikapikaa ovella. Soittelemme toki, monta kertaa viikossa.

Tuleva kesä arveluttaa: voimmeko olla yhdessä mökillä, vaikka nukumme ja oleskelemme eri tiloissa. Saunomaan ei mennä naiset-miehet -jaolla vaan vanhat käyvät ensin. Järvelle ei nyt mennä yhdessä. Voidaanko kuitenkin grillailla ja syödä ulkona yhdessä…mutta vaan omalla porukalla. Tarkkailen pieniä toivon pilkahduksia tilanteessa ja odotan normaalia arkea kovasti.

Kati Harkoma, VALLI ry