”Kysymys ei ole siitä, että edes voitaisiin valita, kummalle puolelle vastuu välittämisestä kuuluu, julkiselle vallalle vai yksityisille ihmisille. Välittäminen kuuluu molemmille, ja kummatkin tukevat toiminnallaan toinen toistaan.”

Näin tiivistää ajatuksensa välittämisen teemasta Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Kröger. Hän pohti teemaa VALLI ry:n haastattelussa.

Teppo Kröger on yhdessä tutkijaryhmänsä kanssa tuonut hoivaköyhyyden käsitteen osaksi ikääntyneiden ihmisten palveluja koskevaa keskustelua.

Hoivaköyhyydellä tarkoitetaan tilanteita, kun ikääntyneen ihmisen avuntarpeet jäävät tunnistamatta ja tarvittu apu ja hoiva saamatta. Hoivaköyhyyden on todettu koskettavan merkittävää osaa kotona asuvista ikääntyneistä ihmisistä.

Siitä, että ihmiset jäävät vaille tarvitsemaansa apua ja palveluja, pitäisi seurata jotain, toteaa Kröger ja jatkaa:

Oletan, että jos julkinen valta kantaisi nykyistä paremmin sen vastuun, jonka se on perustuslain ja muun lainsäädännön kautta luvannut ikääntyneiden hyvinvoinnista ja palveluista ottaa, se tukisi ja kannustaisi myös meidän muiden – omaisten ja kanssaihmisten – välittämistä.

Kröger viittaa tässä omaishoitoa koskeviin tutkimuksiin ja pohjoismaiseen tutkimuskirjallisuuteen. Niissä molemmissa korostetaan sekä-että -asetelmaa: kun julkinen valta ja valtio osoittavat välittävänsä, myös perheet välittävät.

Jos on vahva signaali siitä, että julkinen valta välittää ikääntyneistä ihmisistä, se tukisi sitä, että välittäminen vahvistuisi myös yksityisellä ja yhteisötasolla. Julkisen vallan pitäisi näyttää tässä esimerkkiä, arvioi Kröger.

Ihmisen tarve tulla nähdyksi, kohdatuksi ja kuulluksi

Hoivaköyhyydessä on kysymys varsin laajasta ja todellisesta sosiaalisesta ongelmasta, johon Teppo Kröger toivoo päätöksentekijöiden niin kansallisella kuin paikallisella tasollakin heräävän.

Kysymys on myös siitä, miten ikääntyneen kotona asuvan ihmisen tarvitsema apu ja palvelut määritellään.

Olisi ensinnäkin tärkeää kuulla ikääntynyttä ihmistä itseään ja hänen omaa kokemustaan siitä, mitä hän tarvitsee. Voi olla, että sosiaaliset tarpeet ovat niitä kaikkein polttavimpia, ja niistä pitäisi saada puhua jonkun kanssa vaikkapa kahvikupin ääressä, sanoo Kröger.

Kohtaamisen ja kuuntelemisen merkitys korostuu Krögerin puheessa.

Kun juomme kahvia toisen ihmisen kanssa, emme ainoastaan juo kahvia. Yhteinen kahvihetki tarjoaa tilaisuuden keskustella ihmissuhteista ja muista syvällisemmistäkin asioista kuin vain siivoamisesta tai haavanhoidosta. Tämä on ehdottomasti tärkeä osa ikääntyneiden ihmisten palvelujen kokonaisuutta.

Tarve tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi on yksi ihmisen perustarpeista, iästä riippumatta. Ikääntyneen ihmisen turvallisuuden ja merkityksellisyyden tunne voi vahvistua myös aivan pienistä asioista. Lyhytkin kiireetön kahvihetki tai muutama ystävällinen sana kaupan kassalla voi tukea ikääntyneen sosioemotionaalista hyvinvointia ratkaisevalla tavalla.

Kaikilla ihmisillä – myös naapureilla, tuttavilla ja satunnaisilla vastaantulijoilla – on tässä tärkeä rooli. Kysymys ei ole mistään massiivisista uroteoista, vaan pienilläkin sanoilla ja uudelleen asennoitumisella voi olla isoja positiivisia seurauksia.

Uusi käsite: sosioemotionaalinen hoivaköyhyys

Teppo Krögeriltä on lähiaikoina ilmestymässä uusi hoivaköyhyyttä käsittelevä englanninkielinen kirja Care poverty – when older people’s needs remain unmet. Kirja avaa aihetta kansainvälisestikin uraauurtavalla tavalla.

Kröger tuo kirjassa esille tärkeän näkökulman, joka on vielä puuttunut hoivaköyhyyttä koskevasta aiemmasta tutkimuksesta. Kirjassa puhutaan sosioemotionaalisesta hoivaköyhyydestä, eli tilanteista, kun ikääntyneen ihmisen sosiaaliset tarpeet ja hänen kokemansa tunteet jäävät tunnistamatta ja huomioimatta. Yksinäisyys on yksi tässä käytetyistä mittareista.

Sosioemotionaalinen tuki on juuri sitä, mitä omaiset, läheiset ja kuka tahansa voi ikääntyneestä ihmisestä välittäessään tarjota. Se on kiireetöntä kohtaamista, kuuntelemista, huomioimista, huolenpitoa ja halua kuulla, mitä ikääntyneelle ihmiselle itselleen kuuluu.

Valitettavasti tämä on se osa-alue, jossa julkiset palvelut ovat etenkin heikentyneet. Kotihoidolla ei ole entiseen tapaan enää aikaa pysähtyä juttelemaan ja juomaan vaikkapa sitä kahvikuppia asiakkaan kanssa, sanoo Kröger.

Tämä on ikävää paitsi tietenkin ikääntyneiden asiakkaiden, myös vanhustyötä tekevien ammattilaisten kannalta. Kansainvälisessä hoivatutkimuksessa ja -kirjallisuudessa tulee selvästi esille se, että myös hoivatyössä on kysymys ihmissuhteesta, tunteista ja emootioista. Välittäminen on yksi tärkeimmistä tekijöistä alalle töihin hakeuduttaessa.

Koko kylä välittää

Hoivaköyhyydestä puhuminen on tärkeää, jotta ymmärrettäisiin toisaalta sen inhimilliset seuraukset ja toisaalta yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset.

Suomalaista tutkimusta riittämättömän avun kielteisistä seurauksista ei ole vielä tehty, mutta Kröger nostaa esimerkkejä kansainvälisestä kirjallisuudesta:

Sen, että ikääntyneet ihmiset eivät saa tarvitsemaansa apua, on todettu heijastuvan heidän terveydentilaansa ja jopa kuolleisuuteen. Se lisää turhia sairaalakäyntejä ja aikaistaa laitoshoitoon siirtymistä. Ennen kaikkea apua, tukea ja palveluja vaille jääminen vaikuttaa ihmisten elämään ja hyvinvointiin, mutta hoivaköyhyys aiheuttaa myös isoja yhteiskunnallisia kustannuksia.

Teppo Kröger vertaa haastattelun lopuksi välittämisen teemaa afrikkalaiseen viisauteen, jonka mukaan ”lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä”.

Voisiko tässä käytettäväksi tarjota termiä välittävä yhteiskunta? Meille yhteiskuntatieteilijöille yhteiskuntaan sisältyy aina julkisen vallan lisäksi myös kansalaisyhteiskunta, perhe ja kaikki ihmiset. Välittävän yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan näitä kaikkia. Ja järjestöjen tärkeä tehtävä on puhua tästä, summaa Kröger. 

Teksti: Ritva Pihlaja, suunnittelija, Etsivän vanhustyön verkostokeskus, VALLI ry