Celestine Vita-Buban ajatuksia isovanhemmuudesta .

Lapsenlapset pitävät kiinni ajassa

Celestine Vita-Buba, 69, on neljän lapsen äiti ja viiden lapsen isoäiti. Lapsenlapset ovat hänelle tärkeä osa arkea.

Milloin sinusta tuli isoäiti ensimmäisen kerran?

Sain ensimmäisen lapsenlapsen kolmetoista vuotta sitten, kun olimme lasteni kanssa pakolaisina Marokossa, jonne olimme paenneet Kongon sotaa jo vuonna 1997. Elämäni oli vaikeaa, mutta lapsenlapsen syntymä tuotti valtavasti iloa. 

Olin ajatellut, että saatan kuolla ennen kuin näen lapsenlapsia, koska elämä oli ollut niin turvatonta. Tuolloin koin, että minun tuli ottaa uusi, vahva rooli isoäitinä ja tukea tytärtäni.

Nykyään minulla on jo viisi lastenlasta. Nuorin heistä on kymmenen kuukauden ikäinen. Asun yhdessä toisen tyttäreni ja hänen 8-vuotiaan poikansa kanssa Helsingissä. Kaikki lapseni ja lapsenlapseni asuvat pääkaupunkiseudulla, joten voimme tavata ja pitää helposti yhteyttä. Minulle on tärkeää, että saan auttaa ja olla mukana heidän elämässään.

Mitä lapsenlapset merkitsevät sinulle?

Isoäitinä oleminen on iso osa elämääni, ja lapsenlapset tarvitsevat minua paljon. Keskustelemme esimerkiksi usein siitä, millaista elämä oli Kongossa ja millaisia heidän omat vanhempansa olivat lapsina. Kasvatan heitä tuntemaan oman kulttuuritaustansa.

Lapsenlapset myös auttavat minua. Otan heihin heti yhteyttä, jos minulla tulee ongelma esimerkiksi älypuhelimen kanssa. On uskomatonta, miten hyvin jo pienet lapset osaavat käyttää erilaisia laitteita. 

En osaa edes kuvitella, millaista elämä olisi ilman lapsenlapsia. Olen sen ikäinen, että meidän kulttuurissamme olisi outoa, jos en olisi isoäiti. Kun tapaamme ystävieni kanssa, kerromme heti, mitä lapsenlapsille kuuluu.

Millainen isoäiti olet?

Muualta Suomeen tulleina elämme kahden kulttuurin kanssa, vaikka lähes kaikki lapsenlapseni ovatkin syntyneet täällä. Sanon lapsille aina, että on tärkeä tuntea oma kulttuuri ja elää tämän yhteiskunnan mukaan. Molemmista kulttuureista voi ottaa itselleen sen, mikä niissä on hyvää – huonoa ei tarvitse kopioida tai pitää mukanaan.

Lapsenlapsille olen joskus tiukka ja kerron, jos heidän tulisi tehdä jotain mielestäni toisin. Usein he myös kysyvät mielipidettäni ja arvostavat apuani. On hienoa, kun voin olla lähellä ja osallistua heidän kasvattamiseensa.

Milloin olet muuttanut Suomeen?

Tulin Suomeen kolmen lapseni kanssa vuonna 2008 perheenyhdistämisen avulla. Nuorin pojistani oli tullut tänne jo neljä vuotta aikaisemmin, mutta me emme tienneet sitä, vaan luulimme hänen kuolleen, kun pakenimme Kongon kaaosta. Hän oli vasta 9-vuotias, kun ajauduimme eroon toisistamme. 

En ollut uskoa korviani, kun kuulin hänen olevan turvassa Suomessa. Lopulta mekin pääsimme tänne, ja elämä rauhoittui. Minä pääsin töihin ja kaikilla lapsillani on nyt hyvä elämä: työtä, opintoja ja perheet.

Mitä teet, jotta pysyt hyvinvoivana vielä eläkeiässä? 

Käyn Monika-Naisissa vapaaehtoisena ja autan muita maahanmuuttajanaisia. Tämä on minulle todella tärkeää.

Harrastan myös säännöllisesti liikuntaa! Käyn kaksi kertaa viikossa iäkkäille ihmisille tarkoitetussa ryhmässä, jossa esimerkiksi jumppaamme, kävelemme ja käymme museoissa. Iäkkäänä on tärkeää olla aktiivinen, eikä istua kotona ja katsoa telkkaria – siitä tulee sairaaksi.

Tapaan usein ystäviäni ja sunnuntaisin käyn Helsingin Saalem seurakunnassa, jossa saan rukoilla äidinkielelläni lingalaksi. Silloin en ajattele mitään ikävää, vaan voin rentoutua. 

Meillä on myös kongolaisten naisten ryhmä, jossa keskustelemme kaikesta siitä, mitä Suomessa tapahtuu, mikä täällä on vaikeaa ja miten elämä kannattaa järjestää. 

Teksti: Leena Salokoski / Noon kollektiivi
Kuva: Susanna Kekkonen / Noon kollektiivi