Istuin viime viikolla Valviran ja aluehallintovirastojen webinaarissa, jossa puhuttiin yhteisöllisestä asumisesta ja oivalsin, että se olisi juuri sitä mitä iäkäs, muistisairas äitini tarvitsisi. Vastikään leskeksi jääneenä äiti kokee yksinäisyyttä kauniissa, tyhjässä kodissaan. ”En ole koskaan elämässäni asunut yksin, eikä ole ketään, jonka kanssa jutella päivän mittaan” äiti sanoo.
Tämän vuoden alussa uudistettiin vanhuspalvelulain säännöksiä kotiin tarjottavista palveluista ja asumispalveluista. Tavoitteena on monipuolistaa asumispalveluja mm. ohjaamalla ikäihmisiä yhteisöllisen asumisen piiriin. Sen ei siis ole tarkoitus korvata paljon apua tarvitsevien ympärivuorokautista hoitoa vaan tukea jäljellä olevaa toimintakykyä ja ennalta ehkäistä turvattomuudesta johtuvaa raskaiden palvelujen tarvetta. Yhteisöllinen asuminen olisi ympärivuorokautista hoivaa kevyempi ja edullisempi ratkaisu niille ikäihmisille, jotka vielä pärjäisivät omissa asunnoissaan kevyemmän tuen turvin. Toisaalta se tarjoaisi mahdollisuuksia toimintakykyä edistävään sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ikäihmisten kanssa.
84-vuotias äitini on juuri sellainen hyväkuntoinen vanhus, joka pärjää kyllä omassa kodissaan, mutta tarvitsee jonkin verran minun apuani arjessaan, mm. kaupassa käyntiin ja erilaisista asioista muistuttamiseen. Mutta muistisairaana hän ei oikein uskalla lähteä yksin ulos kodistaan. Vaarana onkin, että eristäytymisen myötä hänen muistisairautensa pahenee, mikä puolestaan nopeuttaa hänen päätymistään ympärivuorokautisen hoivan palveluihin. Siksi yritänkin nyt kaikin keinoin löytää ratkaisuja hänen elämäntilanteensa helpottamiseen.
Kohderyhmänä riittävän hyväkuntoiset vanhukset?
Seminaarissa keskusteltiin myös siitä, minkälainen asukas olisi ihanteellinen yhteisöllisen asumisen muotoon ja yhdeksi määritelmäksi katsottiin se, että ”henkilö esim. palohälytyksen tullen ymmärtää hälytyksen merkityksen ja pystyy omin voimin pelastautumaan ulos asunnostaan”. Koska tällaisessa kevyen tuen asumismuodossa ei ole yöpäivystystä, pitäisi asukkaiden olla omatoimisia ja riittävän hyväkuntoisia huolehtiakseen itsestään, ja ehkäpä vähän toisistaankin.
Yhteisöllisessä asumisessa olennaista on nimenomaan yhteisöllisyys, mahdollisuus tavata toisia samassa elämäntilanteessa olevia ikätovereita. Joku voi olla muistisairas, joku toinen ehkä liikuntarajoitteinen, mutta parhaassa tapauksessa asukkaat voisivat jopa auttaa toinen toistaan. Ketterästi liikkuva äitini voisi mielellään lähteä päiväkävelylle tyrkkien lenkkikaveria pyörätuolissa, kunhan tämä toinen pitäisi huolen siitä, ettei eksytä matkalla.
Entä jos yhteisöllisyys ei toteudukaan?
Yhteisölliselle asumiselle pitäisi kiireesti laatia laatukriteerit ja valtakunnallisesti yhtenäinen ohjeistus. Jo nyt tiedetään ”yhteisölliseksi asumismuodoksi” itseään kutsuvia yksiköitä, joissa yhteisöllisyyttä on kerran viikossa pidettävä yhteinen kahvituokio – ja vetäjän sairastuessa sekin on jouduttu perumaan. Toisaalla yhteisöllisyys on mukana arjessa ihan joka päivä, asukkaat ovat aktiivisia ja innokkaita osallistumaan yhteiseen toimintaan.
Se, minkälaiseksi yhteisöllisyys yksikössä muodostuu, on paljolti kiinni asukkaista itsestään, mutta myös osaavat toiminnan vetäjät voivat tehdä paljon sen eteen. Oikeanlaiseen asukasvalintaan sekä toisaalta toiminnan vetäjien kouluttamiseen ja kannustamiseen pitäisi panostaa enemmän.
Muillekin kuin ”heikommassa asemassa oleville”?
Minun ja äitini kotikunnassa Vantaalla hyvinvointialue ei vielä linjaa yhteisöllistä asumista vanhuspalvelulain uusien säännösten mukaisesti, vaan tällä tavoin:” Yhteisöllinen asuminen on tarkoitettu hyvinvointialueen asukkaille, jotka eivät selviydy omassa kodissa runsaankaan kotiin vietävän palvelun turvin. Yhteisöllisen asumisen tavoitteena on mahdollistaa sinulle turvallinen ja laadukas elämä toimintakyvyn rajoituksista huolimatta… Asunnot on tarkoitettu vähävaraisille ja asunnon saamiselle on määritelty varallisuusraja.”
Asiaa tutkittuani olen päätynyt toteamaan, ettei Vantaalla – ainakaan vielä – ole tarjota yhteisöllistä asumista äidilleni: fyysisesti hyväkuntoiselle, omillaan toimeen tulevalle, yksin asuvalle ja yksinäisyydestä kärsivälle muistisairaalle vanhukselle. Minusta ei ole oikein, että palvelujen piiriin pääsevät vain riittävän huonokuntoiset ja vähävaraiset. Yhteisöllistä asumista pitäisi olla tarjolla kaikille sitä haluaville ikäihmisille; tämä ei ole pelkästään yksilön vaan koko yhteiskunnan etu.
Vanhus- ja lähimmäispalvelujen liitto VALLI ry on ilmaissut viime marraskuussa tehdyssä kannanotossaan huolensa vanhusten yhteisöllisen asumisen epätasa-arvoisesta kehityksestä.
Lue kannanotto perusteluineen täältä.
Kati Harkoma
Viestinnän erityisasiantuntija
VALLI ry
