Lapsen ja isovanhemman suhde on erityinen

Aina ei tarvita yhteistä geeniperimää

Lapsen saaminen nostaa sukupolvien ketjun näkyväksi ja antaa sekä vanhemmiksi tuleville että uusille isovanhemmille aivan uuden roolin. Näin vanhemman näkökulmasta tässä ketjussa on kyse myös suhteesta, josta itse on osin, mutta ei täysin ulkopuolinen. Isovanhemmille ja lapsenlapsille parhaimmillaan muodostuu aivan omanlaisensa suhde, johon keskimmäisen sukupolven on turha liikaa puuttua. Näin äitinä pyrin tässä asiassa lähinnä luomaan mahdollisuuksia ja pysymään poissa tieltä.

Kun esikoinen tuli perheeseemme, olimme kaukana isovanhemmista. Kohtalon oikusta vietimme ensimmäisen vuotemme perheenä Keniassa. Tämä etäisyys oli osaltaan määrittelemässä lapsen ja isovanhempien suhdetta. Meidän tapauksessamme etäisyys on luonut myös läheisyyttä; jo Keniassa ollessamme muodostui tavaksi soittaa joka ilta iltapalalta videopuhelu isoäidille. Tämä tapa on nykyään muodostunut esikoisen ja isoäidin yhteisesti jutuksi, joka on siirtynyt myös pikkuveljelle. Ilahtuneena myös saamme seurata tämän tavan avulla muodostunutta vaarin ja pikkuveljen välistä suhdetta, jota tuntuu leimaavan aivan omanlaisensa huumori.

Toisen puolen isovanhemmat ovat olleet fyysisesti lähellä, asuvathan he vain parin kilometrin päässä meistä. Heidän ja esikoisen välistä suhdetta leimaa myös se, että esikoinen oli ensimmäinen, pitkään kaivattu lapsenlapsi. Myös tämä isovanhempi-lapsenlapsi -suhde alkoi virtuaalisena, mutta he myös vierailivat luonamme Keniassa, jotta pääsivät tutustumaan esikoiseen jo aivan alussa. Tästä vierailusta on jäänyt meille kaikille hyviä muistoja, yhtenä ehkä parhaimpana esikoisen tunteneen paikallisen toteamus ensimmäisen kerran pojan ukin tavatessaan: ”Aivan samanlaiset korvat”.

Esikoisella ja isoisällä on paljon muutakin yhteistä kuin samanlaiset korvat. Kun vierailemme heidän luonaan, katoaa poika nopeasti ukin luokse vintille, minne isäni on minun vanhaan huoneeseeni rakentanut itselleen oman oleskelu/työskentelytilan. Siellä nämä kaksi henkistä pikkupoikaa jakavat sellaisen todellisuuden, josta me muut emme juurikaan pääse osallisiksi. Äitinikin sanoo, että esikoinen on niin helppo lapsi ottaa hoitoon; sinne se katoaa ukin kanssa touhuilemaan.

Kesäaikaan isovanhemmat viettävät paljon aikaa mökillä, missä mekin usein päiväseltään vierailemme. Koulujen loma-aikoina nämä vierailut usein päättyvät siten, että kotiinpäin lähdemmekin vain me vanhemmat ja pikkuveli. Esikoinen jää mielellään Ukin kanssa touhuilemaan mökille, jos vain tilanne sen sallii. Ukki ja Mummo sitten palauttavat pojan kotiin, kun seuraavan kerran itse ajelevat kaupunkiin päin.

Pikkuveljen osalta suhde isovanhempiin on vielä kehittymässä. Kolmevuotias on tähän asti ollut hyvin paljon äidin poika ja vasta hiljattain uskaltanut muidenkin hoivaan. Aiemmin jos äiti on ollut saatavilla, ei muiden syli ole kelvannut. Jää nähtäväksi, millaiseksi hänen suhteensa isovanhempiin muodostuu.

Läheiset ja mielellään lasten elämään osallistuvat isovanhemmat ovat näin vanhemman näkökulmasta suuri rikkaus. He ovat lapselle läsnä ja heidän kauttaan syntyy sellaisia muistoja ja kokemuksia, joita me ruuhkavuosia elävät vanhemmat emme voisi tarjota. Lisäksi he myös helpottavat ruuhkavuosiarkea hoitoapua tarjoamalla, välillä jopa pyytämättä.

Molempia poikiamme on odotettu pitkään ja hartaasti. Heidän saapumisensa on ollut suuri asia koko lähisuvulle ja on ollut ilo nähdä, kuinka omia ja rakkaita nämä kaksi toiselta puolen maailmaa syntynyttä ovat koko sukuyhteisölle. Varsinkin molemmille isovanhemmille he ovat aivan ikiomia vaikka yhteistä geeniperimää ei olekaan. Kulttuurista ja sosiaalista sitäkin enemmän!

Adoption kautta pojat ovat tulleet osaksi jotain suurempaa kuin mitä me vanhemmat olisimme voineet yksistään tarjota. He ovat tulleet tärkeäksi osaksi sukupolvien ketjua!

Kaisa Huuhtanen

             

YLÖS