Vaarini kutsui minua aina Pölppöseksi. Nimitys tuli kaiketi siitä, että sen jälkeen kun olin oppinut puhumaan pölpötin hänelle aina tavatessamme omia lapsen juttujani ja ne huvittivat häntä.

Vaarini osasi tehdä mitä vaan mistä materiaalista tahansa. Nuorempana hän oli metallimies; paitsi työkseen hän teki vapaa-aikanaankin eri metalleista kaikenlaisia esineitä, aina mitä milloinkin tarvittiin. Uudelle mökille hän tekaisi metallista makkaratikkuja, savustuspönttöjä ja seinäkoristeita. Sitten hän innostui puutöistä ja teki kanteleen sekä muutamia viuluja. Minulle Pölppöselle hän teki soutuveneen pienoismallin, siihen mahtui pieni nukke soutamaan.

Vaarini oli kova kalamies; mökillä hän kalasti ja sai niin isoja kaloja, että niistä puhutaan kylillä vieläkin. Kalaan lähtiessään hän kysyi äidiltä, minkä kokoisen hauen tämä tarvitsee päivällistä varten - ja sitten hän kävi hakemassa sellaisen järvestä virvelillään. Meillä syötiin paljon kalaa.

Olin noin kymmenvuotias, kun vaari teki minulle ikioman rysän. Rysä on entisaikojen kalastusväline, iso kaareva verkkosysteemi, johon kalat jäävät satimeen ikään kuin katiskaan. Mutta minulle pienelle hän teki pienen rysän. Ja minä pieni Pölppönen sain sillä valtavan saaliin! Olin virittänyt rysän rantaan salakoiden kutuaikaan ja aamulla kun menin kokemaan pyydystä, oli siihen tarttunut satamäärin salakoita! Sen jokaiseen verkonsilmään oli tunkenut vähintään yksi salakka, joihinkin jopa kaksi. Voi sitä riemua!

Muistot vaarista ovat säilyneet mielessäni jo vuosikymmeniä, enkä usko, että unohdan häntä koskaan. Hän oli tärkeä ihminen elämässäni ja olen iloinen, että sain olla hänen Pölppösensä. Pikku rysä ja monet muut hänen tekeleensä ovat edelleen mökillä esillä ja kerron aina ylpeänä kaikille, että ne ovat minun vaarini tekemiä.

Kati Harkoma