Oletko, tätä blogia lukeva, kenties käynyt Kuopiossa? Jos olet, kykenet ehkä hahmottamaan Kuopion kaupunkialueen kaikkine omakotitaloalueineen ja lähiöineen. Tällä alueella asuu noin 100 000 henkilöä, muodostaen Suomen seitsemänneksi suurimman taajaman. Havainnollistan usein itselleni väestönmuutosten kokoluokkaa vertaamalla niitä jo olemassa oleviin kuntiin. Kuinka paljon asuntoja, tilaa, palveluita ynnä muuta tietty määrä ihmisiä todellisuudessa tarvitsee.
Kymmenen vuoden sisällä myös Suomessa asuu hieman yli 100 000 yli 84-vuotiasta henkilöä nykyistä enemmän. Hyvin iäkkään väestön ja (yksinkertaistaen) asuntokuntien määrä kasvaa noin Kuopion taajaman verran. Abstrakti kasvuluku muuttuu konkreettiseksi, jopa tilalliseksi muutokseksi. Kasvu ei myöskään pääty tähän, vaan jatkuu myös pidemmällä aikavälillä merkittävänä. Vuonna 2046 yli 84-vuotiaan väestön määrä on kasvanut noin 160 000 henkilöllä. Näin suuri määrä vaikuttaa merkittävästi koko suomalaiseen hyvinvointivaltioon.
Tämä ennakoitu hyvin iäkkään väestön kasvu on ollut tiedossa jo vuosikymmeniä. Kysyn silti, olemmeko järjestelmätasolla riittävästi valmistautuneet tähän muutokseen? Pohdin tätä muutamasta, rajallisesta näkökulmasta, mutta kannustan pohtimaan tätä laajemmin oman asiantuntijuutesi valossa.
Ovatko hyvinvointialueet varautuneet?
Ikääntymiseen liittyvien sosiaali- ja terveyspalveluiden tarve kasvaa huomattavasti, riippumatta terveydentilan kehityksestä. Kaikki me kuolemme elämämme päätteeksi, usein pitkän sairastamisen jälkeen: kun kuolleiden määrä kasvaa väestön ikääntymisen myötä, kasvaa tätä ennen raskaitakin palveluita tarvitsevien määrä, vaikka kuinka tiukentaisimme palveluiden käytön kriteerejä. Hyvin iäkkään väestön kasvu lisääkin nopeasti mm. kotihoidon ja palveluasumisen tarpeita, mutta myös muita sote-palveluita.
Hyvinvointialueet ovat kamppailleet ja kamppailevat lähivuosina taloutensa kanssa, ja ovat tehneet monia vaikeitakin päätöksiä. Herää kysymys, onko samalla kyetty varautumaan ja huomioimaan jo kosketeltavissa olevan lähitulevaisuuden nopeasti kasvava palvelutarve, esimerkiksi työvoiman, mutta myös tilojen ja kiinteistöjen näkökulmasta? Vai onko riskinä, että tulevaisuudessa ei kyetä vastaamaan kasvavaan palvelutarpeeseen mm. henkilöstön ja tilojen näkökulmasta. Tämän pohdinta tulisi myös kohdentaa kansallisen tason päätöksentekoon, joka pitkälti määrittää hyvinvointialueiden talouden raamit.
Myös kunnilta vaaditaan toimia!
Muutos vaatii huomiota myös kuntakentällä, jossa väestön ikääntyminen on pahimmillaan unohdettu sote-uudistuksen myötä. Hyvin iäkkään väestön kasvu muuttaa asumisen tarpeita. Moni tulevaisuuden yli 84-vuotiaista asuu pientaloissa ja/tai haja-asutusalueilla: kuinka pitkään tämä on mahdollista tai mielekästä? Ja kun ei enää ole, onko kunnassa tarjolla esimerkiksi saavutettavampia ja palveluita lähempänä sijaitsevia palveluita? Onko useimmissa kunnissa varauduttu asumisen palveluasumista ”kevyempiin”, mutta esimerkiksi liikuntarajoitteiselle sopiviin asumisen ratkaisuihin?
Kasvava osuus yli 84-vuotiaiden asuntokunnista on leskiasuntokuntia. Leskiasuntokunnilla (asuntokunnan) tulotaso laskee, korostaen tuloköyhyyteen liittyviä riskejä ja samalla esimerkiksi yksinäisyyden kaltaiset sosiaaliset riskit korostuvat. Pariskunnan toisen henkilön kuolema luonnollisesti voi muuttaa myös arjen toimivuutta ja asumisen tarpeita. Näitä ilmiöitä tulisi huomioida kuntien hyte-toiminnassa ja jos näin jo tehdään, tulisi tunnistaa demografisen muutoksen luoma tarpeen kasvu. Panostetaanko myös kunnissa mahdollisuuksien rajoissa ikääntyvän väestön hyvän elämän edellytysten tarjoamiseen riittävästi?
Lopulta puhumme aina rahasta
Loppujen lopuksi kaiken aiheeseen liittyvän keskustelun yllä kummittelee ”talouden aave”; suurin osa myös esittämistäni kysymyksistä pelkistyy taloudellisten resurssien riittävyyteen ja näiden oikeudenmukaiseen jakoon. Kysymykset palveluiden laadusta sekä tarjonnasta, henkilöstön ja tilojen riittävyydestä, mutta myös asumisen ratkaisuista ja hyvän elämän edellytysten tarjoamisesta aina lopulta törmäävät kysymykseen rahoituksesta.
Usein kritisoidaan puhetta väestön ikääntymisestä ensisijaisesti talouden näkökulmasta. Olen samaa mieltä tämän kritiikin hengen kanssa. Mielestäni meidän täytyy kuitenkin käydä tätä talouspainotteista keskustelua, sillä ilman uskottavaa rahoituspohjaa emme pysty toteuttamaan näitä, äärimmäisen kriittisiä, palveluita ja yhteiskunnan toimintoja. Välillä ratkaisuksi esitetään erinäisiä suuria yhteiskunnallisia muutoksia (esim. tekoäly ja robotisaatio, kasvuun perustuvasta taloudesta irtautuminen ym.), mutta lähitulevaisuuden laskeminen hypoteettiseen koko yhteiskunnan lävistävän suuren murroksen varaan on mielestäni vastuutonta spekulointia tuntemattomalla, vaikka osa näistä muutoksista voikin realisoitua jossain muodossa.
Tarvitsemme laajempaa keskustelua siitä, miten rajalliset resurssit jaetaan oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti (myös muut väestöryhmät huomioiden) sekä esityksiä konkreettisista ratkaisuista mm. ikääntyneiden palveluiden järjestämiselle. Samalla on tärkeä yrittää pitää mielessä, että suurikin väestönmuutos perustuu aina yksittäisiin henkilöihin, joilla kaikilla on omanlainen elämänsä toiveineen ja tarpeineen. Keskustelu kaipaakin myös minua, 2070-luvun lopussa yli 84-vuotiasta, moninaisempia ääniä, myös niiltä, joiden ääni kuuluu heikommin yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Teksti:
Rasmus Aro
johtava asiantuntija, MDI